Muuan syntipukki
Pobedonostsev. Pro et Contra (Победоносцев. Pro et contra.) Санкт-Петербург 1996. 575 s.
Joskus pari vuosikymmentä sitten,
kun Venäjän historiallinen arkisto (RGIA)
vielä sijaitsi tunnetussa, komeassa Senaatin
ja Synodin rakennuksessa, kutsui arkiston johtaja, vanha kaverini, minut
työhuoneeseensa.
Siellä teetä juodessamme hän
kertoi, että olemme nyt Konstantin Petrovitš Pobenonostsevin
työhuoneessa.
Toden totta! Siinä samalla syntyi oitis
illuusio palaamisesta sadan vuoden takaiseen aikaan. Kalusto ja
kirjoitusneuvot, koko mahtaileva miljöö, kaikki olisi voinut olla suoraan tuon
legendaarisen taantumusmiehen jäljiltä, vaikka ne todennäköisesti olivat jo
matkan varrella vaihtuneet.
Yhtä kaikki. Mikäli kyseessä olisi
ollut vaikkapa Sergei Juljevitš Witten tai Pjotr Arkadjevitš
Stolypinin työhuone, olisin ollut paljon vähemmän imponoitu.
Pobedonostsev nimittäin sai, osaksi
ansiotta, mutta kai enimmäkseen ansiosta eräänlaisen suuren Saatanan sädekehän.
Juuri hänen ajateltiin usein olevan koko Venäjän taantumuksen perimmäinen alku
ja juuri.
Pobedonostsev luultavasti olikin se
henkilö, joka toimi keskeisenä neuvonantajana Aleksanteri III:lle, joka aloitti
vastareforminsa isänsä Aleksanteri II:n vuonna 1881 tapahtuneen murhan jälkeen.
Hän oli myös keisariperheen lasten kasvattaja ja kai jonkinlainen heidän -Aleksanteri
III:n ja Nikolai II:n auktoriteettinsa loppuun saakka.
Varsinaiselta koulutukseltaan ja viraltaan
Konstantin Petrovitš oli juristi ja Pyhän Synodin yliprokuraattori eli huolehti Venäjän ortodoksisen
kirkon ylimmästä hallinnosta.
Nuorena hän oli ollut radikaali ja
lähettänyt Lontooseen, Herzenin emigranttilehdessä julkaistavaksi artikkelin
kreivi Paninista, oikeusministeristä, jonka synnit ja epäpätevyyden hän
paljasti ja ruoti loppuun saakka armottomasti. Kirjoittajan mukaan Paninin
esimerkki osoitti, että systeemiä oli muutettava: tärkein lääke olisi
julkisuusperiaate eli glasnost.
Konstantin Petrovitšilla
ei ollut mitään suurta sukutaustaa. Hän oli noita papinpoikia, jotka etenivät pelkän lahjakkuutensa voimalla. Ja
sitähän Pobedonotsevilla oli. Asiaa eivät kiistä edes hänen monet vihamiehensä.
Vaikka nuorella juristilla ei siis
ollut mitään perinnöllistä omaa lehmää ojassa, unohti hän pian nuoruutensa
radikalismin ja omaksui linjan, jota voisi nimittää virallisen kansallisuusopin mukaiseksi taantumuksellisuudeksi.
Pobedonostsev ei ollut slavofiili.
Slavofiilit eivät koskaan leppyneet Pietari Suuren uudistuksiin, joihin kuului
patriarkanviran hävittäminen ortodoksisesta kirkosta ja sen tekeminen keisarin
käsikassaraksi.
Pobedonostsevin mielestä Pietari
oli sen sijaan tuossakin asiassa aivan oikeassa. Kirkon kuuluikin olla valtion
alainen. Tulkoon mainituksi, että niin sanottu synodaalikausi, eli aika vailla patriarkkaa Venäjän ortodoksisen
kirkon historiassa alkoi Pietari Suuresta ja päättyi vuoden 1917
vallankumoukseen.
Pobedonostsev tuli tunnetuksi miehenä,
joka halusi jäädyttää Venäjän. Tämä
sanonta, joka lienee alun perin ollut peräisin Konstantin Leontjevilta viittasi
siihen kielikuvaan, että Venäjä oli mätänemässä (läntisen hapatuksen takia) ja
tuo prosessi oli pysäytettävä.
Pysäyttäminen saattoi parhaiten tapahtua
estämällä suuria kansanjoukkoja tulemasta osallisiksi sivistyksestä.
Kansakoulut olivat siis kaikkein vaarallisimpia ja saattoivat altistaa naiivin
ja tietämättömän kansan poliittisille harhaopeille.
Toinen vaara olivat demokraattiset
instituutiot eri muodoissaan. Itsevaltiaan tsaarin ja sivistymättömän kansan
liitto oli se voima, joka piti Venäjän Venäjänä, yliprokuraattorin mukaan.
Pobedonostsevin vaikutusvalta
kasvoi ihmisten mielikuvituksessa huimaksi. Itse hän väitti, ettei koskaan mitenkään
sekaantunut Puolan, juutalaisten tai Suomen kysymyksiin
eli niiden vainoamiseen.
Meillähän taas hyvin muistetaan piirros,
jossa Pobedonostsev osoittaa Nikolai II:lle, että Helmikuun manifesti on allekirjoitettava. Tähän lienee uskottukin.
Jo eläessään Pobedonostsev joutui
intelligentsijan ajojahdin kohteeksi. Kun Tolstoi kirjoitti romaaninsa Anna Karenina, huhuttiin, että esikuvina
olivat Pobedonostsev ja hänen vaimonsa. Vaimo puolestaan muisteli, että pukeutui
tuohon aikaan a la Karenina, kuten niin moni muukin. Asuun kuului muun muassa
rintoja korostava decolté… Siitä siis
koko juttu olisikin alkanut.
Mutta Pobedonostsev oli esikuvana
myös Andrei Belyin Peterburg-romaanissa.
Siinä hän oli tuo Ableuhov, jota kuvataan aika säälimättömästi.
Itse asiassa Konstantin Petrovitš
oli kaikkien säädyllisten ihmisten
eli vallankumousta kannattavan intelligentsijan silmissä niin alhainen olio,
ettei häntä kuvattaessa tunnettu mitään normaaleja rajoja.
Kun yleensä hyvin hienostunut
filosofi Nikolai Berdjajev kirjoitti nekrologin Pobedonostseville, se oli otsikoitu Nihilismi
uskonnon pohjalta. Siinä kirjoittaja kehtasi jopa kuvailla vainajan
ulkonäköä ja kertoi hänen näyttäneen vainajalta jo eläessään. Ihokin muistutti
pergamenttia ja epäillä saattoi, voisiko jo eläessään noin kuollut mies koskaan
nousta kuolleista.
Berdjajevin ajatus siitä, että
Pobedonostsev edusti eräänlaista nihilismiä,
ei ollut pelkästään hänen näkemyksensä. Huippuälykästä yliprokuraattoria
pidettiin kyynikkona, jolle hengelliset arvot olivat yhdentekeviä. Hänet
rinnastettiin Dostojevskin suurinkvisiittoriin
ja häntä nimitettiin Venäjän Torquemadaksi.
Kirjassa on parikin aika hurjaa
epigrammia. Toisen oli kirjoittanut aikakauden kuuluisin uskonnollinen filosofi
Vladimir S. Solovjov ja se kuului seuraavasti:
В разных поприщах
прославился ты много:
Как евнух ты невинностью
сиял,
Как пиэтист позорил имя Бога
И как юрист старушку обобрал
Tässä siis pilkattiin kohdetta viattomaksi kuin eunukki, Jumalan häpäisijäksi
pietistin tapaan ja juristina vanhan vaimon omaisuuden varkaaksi (hän oli julkaissut
erään naisen kirjoittaman tekstin omissa nimissään).
Solovjov runoili kohteestaan
enemmänkin. Usein näissä invektiiveissä on tietty furor theologicuksen maku.
Toki Berdjajev salli itselleen sen
ajatuksen, että yliprokuraattori itse saattoikin olla henkilökohtaisesti ihan uskonnollinen.
Hänen mielestään kuitenkin tämä suhtautui kansan
uskonnollisuuteen aivan välinpitämättömästi ja piti sitä vain välineenä lahon
tsaarinvallan suojelemiseksi.
Ongelman perimmäinen alku ja juuri
oli, ettei yliprokuraattori itse uskonut hyvään, vaan ainoastaan pahaan
(valtioon) ja palveli sitä. Sen vuoksi hän ei myöskään uskaltanut luottaa
vapauteen ja ihmisissä piilevään jumalallisuuteen.
Tässä olikin koko tsarismin
varsinainen ongelma ja Venäjän tragedia, katsoi Berdjajev, jonka arvio Pobedonostsevista
ei ollut edes häijyimmästä päästä.
Mutta, ettei totuus unohtuisi,
muistettakoon, että Konstantin Petrovitšia ja Fjodor Mihailovitš
Dostojevskia yhdisti ystävyys ja molemminpuolinen kunnioitus.
Ja Fjodor Mihailovitš
oli sentään juuri se, joka oli luonut Suurinkvisiittorin
kirjallisen hahmon sellaisena kuin se tunnettiin ja kuten sen yhä tunnemme.
"Tolstoi kirjoitti romaaninsa Anna Karenina, huhuttiin, että esikuvina olivat Pobedonostsev ja hänen vaimonsa. Vaimo puolestaan muisteli, että pukeutui tuohon aikaan a la Karenina, kuten niin moni muukin. Asuun kuului muun muassa rintoja korostava decolté… Siitä siis koko juttu olisikin alkanut."
VastaaPoistaVoihan Anna Kareninalla toki ollakin todellinen esikuva, eikäpä olisi ihmekään. Joka tapauksessa se on yksi hienoimmista kaunokirjallisista kuvauksista ns. huomionhakuisesta (histrionisesta) persoonallisuudesta ja kyseiseen luonnehäiriöön melko tyypillisesti kuuluvista ominaispiirteistä, minkä nyt noin äkkipäätä esimerkiksi keksii. Pariin samankaltaiseen tapaukseen kun on tullut törmättyä ns. IRL, joten noin ylisummaan henkilötyypin kuvaus täyttää likimain diagnostiset kriteerit.
G-mies
Александр Блок, muuten, kirjoitti Pobedonostsevin ajasta huikean runon, jossa yliprokuraatori levittää pöllönsiipensä Venäjän ylle ja vangitsee sen lasisella noidankatseellaan...
VastaaPoistaВ те годы дальние, глухие
В сердцах царили сон и мгла:
Победоносцев над Россией
Простер совиные крыла,
И не было ни дня, ни ночи,
А только - тень огромных крыл.
Он дивным кругом очертил Россию,
заглянув ей в очи
Стеклянным взором колдуна...
"Itsevaltiaan tsaarin ja sivistymättömän kansan liitto oli se voima, joka piti Venäjän Venäjänä, yliprokuraattorin mukaan."
VastaaPoistaSanoisin, että tuossa on sattuvasti kuvattu vanhan Venäjän tragedia ja tie vallankumoukseen. Tuo konsepti - yhdessä väliportaan aateliston kanssa - kun toimi 1800-luvun alkuun saakka, mutta kun teollistuminen alkoi tehtaan työläiseksi ei enää kelvannut ihan sivistymätön musikka. Jos taas ei teollistanut jäi jälkeen. Tuon ratkaisemattoman ongelman kanssa Venäjä paini 1800-luvun puolivälistä vallankumoukseen saakka. Sen sijaan itsevaltius ei ollut ongelma, se jatkui vallankumouksen jälkeenkin.