Veroj i pravdoj

 

Keisarin uskolliset suomenruotsalaiset

 

Kuten tunnettua, jalo keisari Aleksanteri I lahjoitti suomalaisille upseereille heidän virkatalonsa omaisuudeksi, jonka hallussapidosta ei enää tarvinnut suorittaa palvelusta.

Niinpä tuo enimmäkseen vaatimaton maalaisaatelistomme olikin vapaa lähtemään vaikka Venäjälle palvelemaan uutta esivaltaansa ja tekikin sen niin sanotusti uskossa ja totuudessa. Haminan  kadettikoulu tarjosi hyvät eväät matkalle.

J.E.O. Screen laskeskeli, että joka kuudes (jos oikein muistan) suomenruotsalaisen aatelisperheen poika palveli keisaria sotilaana 1800-lubun lopulla. Kenraalin ja amiraalin arvoihin kohosi viitisen sataa miestä. Mirko Harjulan väitöskirja antaa tarkimmat käytettävissä olevat luvut.

Noista amiraaleista yksi oli Loviisassa syntynyt Theodor Avellan (Федор Карлович Авелан) (1839-1916), joka sai kunnian komentaa sitä venäläistä eskaaderia, jonka vierailu Toulonin satamaan juhlisti uutta Venäjän ja Ranskan liittoa, josta 1890-luvulla syntyi aivan ylitsevuotava ranskalais-venäläinen ystävyys.

Tämä ilmiö oli jokseenkin merkillinen ottaen huomioon lähihistorian: niin Napoleonin Venäjän-retken ja sen yhteydessä tehdyn vandalismin ja muut tihutyöt sekä melko hiljattain käydyn Krimin sodan.

Niin sanottu russofobia oli syntynyt ja kasvanut aivan erityisiin mittoihin juuri Ranskassa, jossa sen apostoleihin kuului itse Napoleon ja jossa alan merkkiteosta, markiisi de Custinen kirjaa oli myyty jättiläispainoksina. Sitä paitsi jumalaton, liberaali Ranskan III tasavalta oli kaiken sen vastakohta, mitä virallinen Venäjä edusti.

Nyt kuitenkin koko Ranska kuohui riemua ja iloa riitti Venäjälläkin. Joikunen vuosi sitten näin Eremitaasissa näyttelyn, joka oli omistettu vuosisadan vaihteen ranskalais-venäläiselle ystävyydelle. Se ilmeni taiteessakin mitä moninaisimmissa muodoissa, esimerkiksi posliinimaalauksisa kuvailtiin komeita kasakoita. Venäläinen sotilas ja ranskalainen  poilu löivät kaikkialla veljenkättä ja hymyilivät riemukkaasti.

Koko tämän suuren ystävyyden tausta ja syy oli helposti ymmärrettävissä: se suuntautui Saksaa vastaan. Yhdistynyt Saksa oli vuonna 1871 nöyryyttänyt ennenkuulumattomasti Ranskaa ja ryöstänyt siltä Elsassin ja Lothringenin, eikä ranskalaisen ylpeys voinut sietää moista häpeää. Se oli pestävä pois verellä, mutta verta ei tuntunut olevan tarpeeksi ennen kuin saatiin Venäjä mukaan.

Leo Tolstoi kirjoitti murhaavan ironisesti tuosta falskista ja pohjimmiltaan sotaisesta riemusta ja oudosta ystävyydestä ja otti tuomariksi yksikertaisen talonpojan, joka kehotti sotimisen sijasta menemään yhdessä pellolle töihin. Poliittiset intohimot olivat pelkkää falskia epäjumalan palvekusta.

Nut sattui niin, että tuota venäläistä eskaaderia, jonka miehistö sitten matkusti juhlittavaksi Pariisiin, johti suomalainen -siis vår landsman- Tehodor Avellan, joka tietenkin joutui virkansa ja asemansa puolesta pitämään pompöösejä puheita haltioissaan olevien ranskalaisten tunteita tyydyttääkseen.

Tämä nauratti Avellanin kollegaa, tolista suomalaista amiraalia, Kraemeria, joka kertoi, että Avellan oli kaikkea muuta kuin seurallinen, eikä julkisissa esiintymisissä millään meinannut saada sanaa suustaan.

Joka tapauksessa hänelle kirjoitettiin hyvin komea puhe, jossa hän hehkutti ”venäläisen sydämensä” suurta liikutusta sillä pyhällä hetkellä, kun noiden kahden suuren kansakunnan voimat yhtyivät ja ystävyys syntyi.

Kaikkeahan se virka teettää. Tässä kannattaa muistaa, että myös Mannerheim joutui merkittävään kunniatehtävään jo Nikolai II:n kruunajaisissa ja edusti sittemmin rykmenttiään myös Poltavan taistelun 200-vuotispäivänä vuonna 1909.

Mainittakoon, että tuona samaisena vuonna juhlittiin demonstratiivisesti myös Suomessa maan alistamista Venäjän valtaan Haminan rauhassa. Porvoon valtiopäivien valtiosopimuksesta ei venäläisellä taholla haluttu kuulla sanaakaan.

Mannerheim kuuluu olleen varsin huvittunut roolistaan Poltavassa, eihän hän ollut mikään puolalainen, joille osallistuminen vaikkapa Puolan jakojen juhlimiseen olisi ollut mahdotonta. En kyllä tiedä, miten oli vuoden 1812 muistojen laita. Tuo sotahan oli tarkoitettu Puolan vapaussodaksi, mutta siinä sitten kävi kuin kävi. Kuitenkin se jäi Puolalle enemmän tai vähemmän pyhäksi.

Joka tapauksesa, nuo ”ryssänupseerit” eli våra landsmän olivat aikoinaan keisarin nuhteettomia palvelijoita, vaikka kaikki eivät sentään menneet niin pitkälle muin Mannerheim, joka piti kuolemaansa saakka yöpöydällään Nikolai II:n kuvaa. Siellä se on vieläkin.

Tällainen nuhteettoman imperialismin palvelijan rooli oli suurella osalla suomenruotsalaista aateliamme. Moni hyödynsi sitä hyvinkin tehokkaasti kuten Carl August ja Hugo Standerstskiöld, jotka Iževskin ja Tulan aetehtailla ansaitsivat suuren omaisuuden.

Toki nimenomaan suomenruistalaisuuden piirissä sai erityistä pontta myös suomalainen separatismi ja Suomen itsenäisyysliike. Saattaa kuulostaa paradoksilta, mutta asia ei ole vaikea ymmärtää, jos vaivautuu pohdiskelemaan aikakausia niiden omasta näkökulmasta eikä jälkiviisaudella.

Mutta tässä muuan blogi eräästä merkittävästä suomalaisesta amiraalista:

keskiviikko 17. heinäkuuta 2013

Kolmen keisarin amiraali

 

Keisarin amiraali

(Heikki Tiilikainen, Tsaarin amiraali, suomalainen Oscar von Kraemer. Atlasart, Porvoo 2008, 224 s.)

 

Kuten tunnettua, suomalaisia, etupäässä suomenruotsalaista aatelistoa, palveli runsaasti Venäjän sotavoimissa. Kenraalikuntaan kohosi yli neljäsataa henkeä ja amiraaleiksi puolen sataa. Venäjän armeijan ja laivaston mittasuhteet huomioiden tämä ei ollut erityisen paljon, mutta suomenruotsalaisten määrään verrattuna kyllä.

Nämä herrat, joihin ajan lehdistössä viitattiin termillä ”våra landsmän”, säilyttivät usein varsin läheisetkin siteet Suomeen, vaikka osa tietenkin venäläistyi täysin.

Oscar von Kraemerin ura oli tavallista onnekkaampi. Hänestä ei ainoastaan tullut eläköityessään täysi amiraali, vaan hän pääsi myös keisarin seurueeseen, keisarin sivusadjutantiksi ja sittemmin kenraaliadjutantiksi ja lippukapteeniksi. Hänet nimitettiin myös valtakunnanneuvostoon.

Yksinvaltiaan armonosoitukset ja nuuskarasiat tulivat uskollisen amiraalin osaksi monista todellisista ansioista. Hän palveli kolmea keisaria ja sai omaan ja perheensä tuttavapiiriin runsaasti kuninkaallisia ja muita potentaatteja. Hänen tehtäviinsä kuului myös suuriruhtinas Aleksei Aleksandrovitšin, tulevan laivaston komentajan saattaminen pitkälle vierailulle Amerikkaan ja sitten maapallon ympäri. Tästä sinänsä kiinnostavasta tehtävästä, joka vei muun muassa keisari Mutsuhiton vieraaksi, ei miehistö eikä päällystö lainkaan pitänyt. Veihän se vuosiksi eroon perheestä.

Yllättävää kyllä, von Kraemer säilytti varsin läheiset yhteydet Suomeen, vaikka oli lähtenyt sieltä jo lapsena. Hänen identiteettinsä oli nimenomaan suomenruotsalainen. Keisarille hän oli lojaali upseeri, jolle kysymyksen suuriruhtinaskunnan asemasta eivät kuuluneet. Kummallista kyllä, tekijä kertoo von Kraemerin kirjeessä ärähtäneen ”fennomaaneille”, jotka hänen mielestään vaaransivat Suomen asemaa. Asia lienee ymmärrettävä niin, että hän paheksui sitä, että nämä nostivat metelin ns. dagbladilaisten liberaalien varomattomasta typeryydestä kun nämä Venäjän ja Englannin sodan uhatessa vuonna 1885 esittivät ajatuksen suuriruhtinaskunnan puolueettomuudesta, jotta sen laivoja ei kaapattaisi.

Niin tai näin, kyllä vastuu ikkunoiden rikkomisesta oli tuolloin ennen muuta muilla kuon fennomaaneilla, ennen muuta se oli Moskovskije Vedomostin ja Novoje Vremjan kiukkuisilla toimittajilla, jälkimmäisiä von Kraemerkin joutui harmikseen kestittämään.

Von Kraemerin merkitys Venäjän laivastossa kasvoi huomattavan suureksi, sillä hän ei ainoastaan ollut keisarin luottomies ja huvijahtienkin päällikkö, vaan toimi aikanaan myös laivaston teknisen komitean puheenjohtajana. Kuten tunnettua, Tsushiman taistelussa koettu katastrofi liittyi pitkälti Venäjän laivaston tekniseen heikkouteen, joten suomalaista voidaan haluttaessa hakea syntipukiksi. Myös laivastoministeri Kristian Avellan sattui tuhon aikaan olemaan suomalainen, samoin kuin risteilijäeskaaderia komentanut kontra-amiraali Oskar Enqvist (eskaaderissa oli mukana mm. kaikkien Pietarin-kävijöiden tuntema Aurora).

Tiilikainen ainakin vapauttaa von Kraemerin epäilyksistä ja selittää tappion liittyneen johtamiseen. Tuossa vaiheessa von Kraemer olikin ollut jo vuosia haudassa.

Niin tai näin, von Kraemerin ura, joka alkoi jo pikkupoikana sotilasoppilaitoksessa, käsitti peräti viisikymmentä vuotta ja siihen liittyi niin haavoittuminen Sevastopolia puolustettaessa kuin haaksirikko Jyllannin rannikolla, Thyborönin luona. Tuo tapahtuma olisi voinut käydä kohtalokkaaksi von Kraemerin uralle, mutta keisari ymmärsi, että voimakas merivirta, joka vei laivan kohti rannikkoa, oli ennalta arvaamattoman kova. Sivumennen sanoen, tuo paikka on tässä suhteessa hyvin pahamaineinen ja näiden rivien kirjoittajakin kaikessa vaatimattomuudessaan oli siellä vähällä päästä hengestään kolmisenkymmentä vuotta sitten.

Tiilikaisen kirja on täynnä mitä mielenkiintoisimpia välähdyksiä aikakauden ilmiöistä ja tapahtumista niin laivastossa kuin hovissa ja sen liepeillä. Siinä kerrotaan myös laajasti päähenkilön vaikutelmista monissa maissa ja monilla merillä. Kirjan ulkoasu ja kuvitus on lyhyesti sanottuna loistava ja lukuiset tietoiskut antavat välttämätöntä taustaa ajan ilmiöille.

Venäläiset sanat on kirjassa valitettavasti hyvin usein kirjoitettu väärin. Tämä vitsaus on suomalaisissa kirjoissa aivan liian yleinen, koska sen välttäminen ei paljon vaivaa vaatisi. Kaiken kaikkiaan kirja joka tapauksessa on mitä suurimmassa määrin lukemisen väärtti.