Keisarin uskolliset
suomenruotsalaiset
Kuten tunnettua,
jalo keisari Aleksanteri I lahjoitti suomalaisille upseereille heidän
virkatalonsa omaisuudeksi, jonka hallussapidosta ei enää tarvinnut suorittaa
palvelusta.
Niinpä tuo enimmäkseen
vaatimaton maalaisaatelistomme olikin vapaa lähtemään vaikka Venäjälle
palvelemaan uutta esivaltaansa ja tekikin sen niin sanotusti uskossa ja
totuudessa. Haminan kadettikoulu tarjosi
hyvät eväät matkalle.
J.E.O. Screen
laskeskeli, että joka kuudes (jos oikein muistan) suomenruotsalaisen
aatelisperheen poika palveli keisaria sotilaana 1800-lubun lopulla. Kenraalin
ja amiraalin arvoihin kohosi viitisen sataa miestä. Mirko Harjulan väitöskirja
antaa tarkimmat käytettävissä olevat luvut.
Noista
amiraaleista yksi oli Loviisassa syntynyt Theodor Avellan (Федор Карлович Авелан) (1839-1916), joka sai
kunnian komentaa sitä venäläistä eskaaderia, jonka vierailu Toulonin satamaan
juhlisti uutta Venäjän ja Ranskan liittoa, josta 1890-luvulla syntyi aivan
ylitsevuotava ranskalais-venäläinen ystävyys.
Tämä ilmiö oli
jokseenkin merkillinen ottaen huomioon lähihistorian: niin Napoleonin
Venäjän-retken ja sen yhteydessä tehdyn vandalismin ja muut tihutyöt sekä melko
hiljattain käydyn Krimin sodan.
Niin sanottu
russofobia oli syntynyt ja kasvanut aivan erityisiin mittoihin juuri Ranskassa,
jossa sen apostoleihin kuului itse Napoleon ja jossa alan merkkiteosta,
markiisi de Custinen kirjaa oli myyty jättiläispainoksina. Sitä paitsi jumalaton,
liberaali Ranskan III tasavalta oli kaiken sen vastakohta, mitä virallinen
Venäjä edusti.
Nyt kuitenkin
koko Ranska kuohui riemua ja iloa riitti Venäjälläkin. Joikunen vuosi sitten
näin Eremitaasissa näyttelyn, joka oli omistettu vuosisadan vaihteen ranskalais-venäläiselle
ystävyydelle. Se ilmeni taiteessakin mitä moninaisimmissa muodoissa, esimerkiksi
posliinimaalauksisa kuvailtiin komeita kasakoita. Venäläinen sotilas ja ranskalainen poilu löivät kaikkialla veljenkättä ja
hymyilivät riemukkaasti.
Koko tämän
suuren ystävyyden tausta ja syy oli helposti ymmärrettävissä: se suuntautui Saksaa
vastaan. Yhdistynyt Saksa oli vuonna 1871 nöyryyttänyt ennenkuulumattomasti Ranskaa
ja ryöstänyt siltä Elsassin ja Lothringenin, eikä ranskalaisen ylpeys voinut
sietää moista häpeää. Se oli pestävä pois verellä, mutta verta ei tuntunut
olevan tarpeeksi ennen kuin saatiin Venäjä mukaan.
Leo Tolstoi
kirjoitti murhaavan ironisesti tuosta falskista ja pohjimmiltaan sotaisesta
riemusta ja oudosta ystävyydestä ja otti tuomariksi yksikertaisen talonpojan,
joka kehotti sotimisen sijasta menemään yhdessä pellolle töihin. Poliittiset
intohimot olivat pelkkää falskia epäjumalan palvekusta.
Nut sattui niin,
että tuota venäläistä eskaaderia, jonka miehistö sitten matkusti juhlittavaksi
Pariisiin, johti suomalainen -siis vår landsman- Tehodor Avellan, joka
tietenkin joutui virkansa ja asemansa puolesta pitämään pompöösejä puheita
haltioissaan olevien ranskalaisten tunteita tyydyttääkseen.
Tämä nauratti
Avellanin kollegaa, tolista suomalaista amiraalia, Kraemeria, joka kertoi, että
Avellan oli kaikkea muuta kuin seurallinen, eikä julkisissa esiintymisissä
millään meinannut saada sanaa suustaan.
Joka tapauksessa
hänelle kirjoitettiin hyvin komea puhe, jossa hän hehkutti ”venäläisen
sydämensä” suurta liikutusta sillä pyhällä hetkellä, kun noiden kahden suuren
kansakunnan voimat yhtyivät ja ystävyys syntyi.
Kaikkeahan se
virka teettää. Tässä kannattaa muistaa, että myös Mannerheim joutui
merkittävään kunniatehtävään jo Nikolai II:n kruunajaisissa ja edusti sittemmin
rykmenttiään myös Poltavan taistelun 200-vuotispäivänä vuonna 1909.
Mainittakoon,
että tuona samaisena vuonna juhlittiin demonstratiivisesti myös Suomessa maan
alistamista Venäjän valtaan Haminan rauhassa. Porvoon valtiopäivien valtiosopimuksesta
ei venäläisellä taholla haluttu kuulla sanaakaan.
Mannerheim
kuuluu olleen varsin huvittunut roolistaan Poltavassa, eihän hän ollut mikään puolalainen,
joille osallistuminen vaikkapa Puolan jakojen juhlimiseen olisi ollut mahdotonta.
En kyllä tiedä, miten oli vuoden 1812 muistojen laita. Tuo sotahan oli tarkoitettu
Puolan vapaussodaksi, mutta siinä sitten kävi kuin kävi. Kuitenkin se jäi
Puolalle enemmän tai vähemmän pyhäksi.
Joka tapauksesa,
nuo ”ryssänupseerit” eli våra landsmän olivat aikoinaan keisarin
nuhteettomia palvelijoita, vaikka kaikki eivät sentään menneet niin pitkälle
muin Mannerheim, joka piti kuolemaansa saakka yöpöydällään Nikolai II:n kuvaa.
Siellä se on vieläkin.
Tällainen nuhteettoman
imperialismin palvelijan rooli oli suurella osalla suomenruotsalaista
aateliamme. Moni hyödynsi sitä hyvinkin tehokkaasti kuten Carl August ja Hugo
Standerstskiöld, jotka Iževskin ja Tulan aetehtailla ansaitsivat suuren
omaisuuden.
Toki nimenomaan
suomenruistalaisuuden piirissä sai erityistä pontta myös suomalainen separatismi
ja Suomen itsenäisyysliike. Saattaa kuulostaa paradoksilta, mutta asia ei ole
vaikea ymmärtää, jos vaivautuu pohdiskelemaan aikakausia niiden omasta
näkökulmasta eikä jälkiviisaudella.
Mutta tässä
muuan blogi eräästä merkittävästä suomalaisesta amiraalista:
keskiviikko
17. heinäkuuta 2013
Keisarin
amiraali
(Heikki
Tiilikainen, Tsaarin amiraali, suomalainen Oscar von Kraemer. Atlasart, Porvoo
2008, 224 s.)
Kuten tunnettua,
suomalaisia, etupäässä suomenruotsalaista aatelistoa, palveli runsaasti Venäjän
sotavoimissa. Kenraalikuntaan kohosi yli neljäsataa henkeä ja amiraaleiksi
puolen sataa. Venäjän armeijan ja laivaston mittasuhteet huomioiden tämä ei
ollut erityisen paljon, mutta suomenruotsalaisten määrään verrattuna kyllä.
Nämä herrat,
joihin ajan lehdistössä viitattiin termillä ”våra landsmän”, säilyttivät usein
varsin läheisetkin siteet Suomeen, vaikka osa tietenkin venäläistyi täysin.
Oscar von
Kraemerin ura oli tavallista onnekkaampi. Hänestä ei ainoastaan tullut
eläköityessään täysi amiraali, vaan hän pääsi myös keisarin seurueeseen,
keisarin sivusadjutantiksi ja sittemmin kenraaliadjutantiksi ja
lippukapteeniksi. Hänet nimitettiin myös valtakunnanneuvostoon.
Yksinvaltiaan
armonosoitukset ja nuuskarasiat tulivat uskollisen amiraalin osaksi monista
todellisista ansioista. Hän palveli kolmea keisaria ja sai omaan ja perheensä
tuttavapiiriin runsaasti kuninkaallisia ja muita potentaatteja. Hänen
tehtäviinsä kuului myös suuriruhtinas Aleksei Aleksandrovitšin, tulevan
laivaston komentajan saattaminen pitkälle vierailulle Amerikkaan ja sitten
maapallon ympäri. Tästä sinänsä kiinnostavasta tehtävästä, joka vei muun muassa
keisari Mutsuhiton vieraaksi, ei miehistö eikä päällystö lainkaan pitänyt.
Veihän se vuosiksi eroon perheestä.
Yllättävää
kyllä, von Kraemer säilytti varsin läheiset yhteydet Suomeen, vaikka oli
lähtenyt sieltä jo lapsena. Hänen identiteettinsä oli nimenomaan
suomenruotsalainen. Keisarille hän oli lojaali upseeri, jolle kysymyksen
suuriruhtinaskunnan asemasta eivät kuuluneet. Kummallista kyllä, tekijä kertoo
von Kraemerin kirjeessä ärähtäneen ”fennomaaneille”, jotka hänen mielestään
vaaransivat Suomen asemaa. Asia lienee ymmärrettävä niin, että hän paheksui
sitä, että nämä nostivat metelin ns. dagbladilaisten liberaalien varomattomasta
typeryydestä kun nämä Venäjän ja Englannin sodan uhatessa vuonna 1885 esittivät
ajatuksen suuriruhtinaskunnan puolueettomuudesta, jotta sen laivoja ei
kaapattaisi.
Niin tai näin,
kyllä vastuu ikkunoiden rikkomisesta oli tuolloin ennen muuta muilla kuon
fennomaaneilla, ennen muuta se oli Moskovskije Vedomostin ja Novoje Vremjan
kiukkuisilla toimittajilla, jälkimmäisiä von Kraemerkin joutui harmikseen
kestittämään.
Von Kraemerin
merkitys Venäjän laivastossa kasvoi huomattavan suureksi, sillä hän ei
ainoastaan ollut keisarin luottomies ja huvijahtienkin päällikkö, vaan toimi
aikanaan myös laivaston teknisen komitean puheenjohtajana. Kuten tunnettua,
Tsushiman taistelussa koettu katastrofi liittyi pitkälti Venäjän laivaston
tekniseen heikkouteen, joten suomalaista voidaan haluttaessa hakea
syntipukiksi. Myös laivastoministeri Kristian Avellan sattui tuhon aikaan
olemaan suomalainen, samoin kuin risteilijäeskaaderia komentanut
kontra-amiraali Oskar Enqvist (eskaaderissa oli mukana mm. kaikkien
Pietarin-kävijöiden tuntema Aurora).
Tiilikainen
ainakin vapauttaa von Kraemerin epäilyksistä ja selittää tappion liittyneen
johtamiseen. Tuossa vaiheessa von Kraemer olikin ollut jo vuosia haudassa.
Niin tai näin,
von Kraemerin ura, joka alkoi jo pikkupoikana sotilasoppilaitoksessa, käsitti
peräti viisikymmentä vuotta ja siihen liittyi niin haavoittuminen Sevastopolia
puolustettaessa kuin haaksirikko Jyllannin rannikolla, Thyborönin luona. Tuo
tapahtuma olisi voinut käydä kohtalokkaaksi von Kraemerin uralle, mutta keisari
ymmärsi, että voimakas merivirta, joka vei laivan kohti rannikkoa, oli ennalta
arvaamattoman kova. Sivumennen sanoen, tuo paikka on tässä suhteessa hyvin
pahamaineinen ja näiden rivien kirjoittajakin kaikessa vaatimattomuudessaan oli
siellä vähällä päästä hengestään kolmisenkymmentä vuotta sitten.
Tiilikaisen
kirja on täynnä mitä mielenkiintoisimpia välähdyksiä aikakauden ilmiöistä ja
tapahtumista niin laivastossa kuin hovissa ja sen liepeillä. Siinä kerrotaan
myös laajasti päähenkilön vaikutelmista monissa maissa ja monilla merillä.
Kirjan ulkoasu ja kuvitus on lyhyesti sanottuna loistava ja lukuiset tietoiskut
antavat välttämätöntä taustaa ajan ilmiöille.
Venäläiset sanat
on kirjassa valitettavasti hyvin usein kirjoitettu väärin. Tämä vitsaus on
suomalaisissa kirjoissa aivan liian yleinen, koska sen välttäminen ei paljon
vaivaa vaatisi. Kaiken kaikkiaan kirja joka tapauksessa on mitä suurimmassa
määrin lukemisen väärtti.
"Joka tapauksesa, nuo ”ryssänupseerit” eli våra landsmän olivat aikoinaan keisarin nuhteettomia palvelijoita, vaikka kaikki eivät sentään menneet niin pitkälle muin Mannerheim, joka piti kuolemaansa saakka yöpöydällään Nikolai II:n kuvaa. Siellä se on vieläkin.
VastaaPoistaTällainen nuhteettoman imperialismin palvelijan rooli oli suurella osalla suomenruotsalaista aateliamme."
Mikäpä siinä palvellessa kolmen ensimmäisen, "hyvän" keisarin aikana, jolloin suuriruhtinaskunnan ja Venäjän suhteet olivat harmoniset hyödyttäen molempia kansoja, hyväosaisia toki eniten, mutta saipa tavallinenkin kanssa nauttia suhteellisen rauhan aikaa.
Valituista valituimpien asema säilyy, maailman ihme.
VastaaPoistaPari huomiota tuosta loviisalaissyntyisestä Theodor Avellanista (Федор Карлович Авелан) (1839-1916). Kaikista Venäjällä sotilasuran tehneistä suomi-pojista hänen elämäntyönsä kuuluu näkyvimpiin.
VastaaPoistaEnsinnäkin hän oli yksi niistä yhdeksästä suomalaisesta, jotka Venäjällä kohosivat täysamiraaliksi.
Sitäpaitsi hän oli tiettävästi komeimmin dekoroitu suomalainen Venäjällä, kaikkine arvonimineen ja ritarikuntien kunniamerkkeineen (13 kpl) vuosien 1869-1916 aikana. Ja tämän päälle kokonainen ruko ulkomaisia kuniamerkkejä, myöntäjinä Italia, Tanska, Kreikka, Ranska, Brasilia, Havaiji, Turkki, Buhara, Itävalta, Preussi, Bulgaria, Romania, Japani, Persia, Espanja ja Ruotsi.
Klingen mukaan hän oli myös viimeisin maanmiehemme, joka nimitettiin Venäjän Valtakunnanneuvoston jäseneksi, niinkin myöhään kuin 1914. Toki oli niin, ettei hän, 75-vuotiaana ja lojaalisuuttaan, "ottanut juuri lainkaan osaa sen toimintaan".
Toki hänen karriäärinsä tunnettiin, mutta kun tuo nimitys valtakunnanneuvostoon lokakuun lopulla 1914 tapahtui, se notearattiin Suomessa lyhyen kaavan mukaan. Olihan sota ja sensuuri, ja muut kansalliseen asemaan liittyvät paineet vaikuttivat. Lehdet, sikäli kuin yleensä julkaisivat asiasta mitään, noudattivat Uuden Suomettaren (29.10.1914) lakonista tyyliä:
"Venäjältä.
Kenraaliadjutantti, am. Avellan on nimitetty valtakunnanenuvoston jäseneksi, kertovat Pietarin lehdet."
Millään lehdellä tämä ei ollut etusivun uutinen.
Kun amiraali Avellan pari vuotta myöhemmin menehtyi keuhkotulehdukseen marraskuun 1916 lopussa, lehdet julkaisivat uutisen ja muutaman päivän viiveellä parinsadan palstamillimetrin negrologin, kuten esimerkiksi Uudenkaupungin Sanomat 5.12.1916 - ei silloinkaan etuvisulla, vaan sivulla 3.: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1329915?term=kenraaliadjutantti&term=Awellan&page=3