Väärään aikaan tehtyä?

 

Unohdettu kansallissankari?

 

Herman Gummerus, Konni Zilliacus. Suomen itsenäisyyden esitaistelija. Gummerus 1933, 280 s.

 

Konni Zilliacuksen nimi kyllä itse asiassa tunnetaan hyvin tänäkin päivänä, mutta virallinen Suomi suhtautui häneen aina nihkeästi eikä itsenäinen Suomi kunnioittanut edes hänen muistoaan, kun hän vuonna 1924 kuoli.

Herman Gummeruksen, toisen aktivistin kirjoittama elämäkerta korostaa erityisesti tätä unohdusta ja sitä poikkeuksellisen suurta roolia, joka Zilliacuksella henkilökohtaisesti oli Suomen itsenäisyyden saavuttamisessa.

Virallisen Suomen ja sen puolueiden suhde Zillliacukseen on ymmärrettävä ja kertoo samalla jotakin hyvin olennaista omasta ajastaan ja sen suurista kysymyksistä.

Zilliacus kannatti aktiivista vastarintaa venäläistä sortoa vastaan, koska uskoi, että vain se saattoi jotakin vaikuttaa Venäjään. Samalla hän kannatti kaikkien tsarismin sorron alaisten ryhmien ja siinä luvussa erityisesti sorrettujen kansallisuuksien yhteistyötä ja onnistui sitä järjestämäänkin, vaikka hänen omat resurssinsa olivat hyvinkin vähäpätöiset.

Vastuunalaiset suomalaiset piirit taas pelkäsivät kuollakseen sitä, että tulisivat leimatuiksi laittoman toiminnan kannattajiksi. Heidän vastarintansa perustui nimenomaan laillisuuden noudattamiseen. Siinä suhteessa Suomi olikin ainutlaatuinen poikkeus Venäjän vähemmistökansojen joukossa.

Myös suomalaiset puolueet, sosialidemokraatteja myöten, pitivät etäisyyttä venäläisiin tovereihinsa, sillä heidän tilanteensa oli poliittisten oikeuksien suhteen aivan toinen ja heillä oli paljon menetettävää. Vasta vuonna 1917 sosialidemokraatit päästivät puolueensa kohtalokkaasti luisumaan kohti kiinteää Venäjä-yhteyttä. Zilliacus oli todella Suomen historian suuri häirikkö, joka 1900-luvun alussa sai aikaan valtavan vaikutuksen sekä kotimaassa, että Venäjällä.

Kulttuuriadressi ja erinäiset juristien julkiset kannanotot Suomen autonomian puolesta olivat ennen muuta Zilliacuksen ideoimia ja järjestämiä. Hän myös perusti Fria Ord-lehden ja salakuljetti sitä Suomeen henkilökohtaisesti, tehden kymmeniä matkoja nostokölijahdillaan.

Suurin merkitys oli yhteistyössä japanilaisten kanssa hankituilla aseilla, jotka salakuljetettiin Suomeen, vaikka suurin osa oli tarkoitus viedä Pietariin, mutta solutettu järjestelmä petti. Tuhansia aseita saatiin piiloon, mutta tuhannet jäivät venäläisen virkavallan saaliiksi ja juuri tämä luultavasti olikin se kaikkein vaikuttavin asia.

Kun liikkeellä oli tuhansia aseita ja tonneittain räjähteitä, oli asialla jo valtakunnallinen merkitys. Lainkuuliaisen ja lojaalin Suomen imagoa oli nyt mahdotonta pitää yllä ja itse Stolypin käytti asiaa tehokkaasti hyväksi valtakunnanduumassa, kun Suomen perustuslaillisen aseman viimeisetkin tukipylväät tuhottiin.

Kulttuuriadressi ja muu ulkomailla Suomen asiasta pidetty meteli ärsyttivät tavattomasti venäläisiä, jotka kyselivät, miten esimerkiksi Englanti, jonka tilillä oli kansallista sortoa vaikka muille jakaa, saattoi esiintyä Venäjän arvostelijana.

Joka tapauksessa kansainvälisen lehdistön suuri mielenkiinto Suomen asiaan takasi sen, ettei maata voitu ihan hiljaa hirttää. Sen nimi tuli samalla monelle ensi kertaa tunnetuksi.

Zilliacuksen suurin saavutus oli epäilemättä Venäjän vastustuspuolueiden yhteistyön järjestäminen. Puolueet olivat keskenään varsin eripuraisia ja venäläisillä oli vaikeuksia olla yhteistyössä sellaisten liikkeiden kanssa, jotka tähtäsivät heidän kotimaansa, -olkoonkin että imperiumin- hajottamiseen.

Joka tapauksessa parikin tapaamista saatiin järjestettyä ja visiona häämötti jo jonkinlaisen puskurivaltioiden ketjun luominen Euroopan ja Venäjän välille, mihin läntiset suurvallat saattaisivat myös tuntea kiinnostusta. Tämä kuitenkin edellytti Venäjällä vallankumousta.

Kuten tiedämme, ensimmäisen maailmansodan jälkeen imperiumit todella hajosivat ja kansallisvaltiot syntyivät myös Venäjän ja lännen väliin. Silloin tuosta vyöhykkeestä käytettiin niitystä cordon sanitaire, jolla yleensä tarkoitettiin ruttoa sairastavien eristämistä aseellisella vartiostolla.

Suomessa ei missään vastuunalaisissa piireissä vielä edes haaveiltu itsenäisyydestä asiana, joka voisi olla mahdollinen lähitulevaisuudessa, jos koskaan. Kuten muuan venäläinen nationalisti asian ilmaisi: Venäjä ei ole koskaan niin heikko, ettei se Suomelle pärjäisi.

Tämä oli epäilemättä normaalia tervettä järkeä, mutta taas kerran kävi niin, että todellisuus uhmasi sitä. Mutta oliko edes Zilliacuksella tuolloin kuvitelmia itsenäisestä Suomesta, vai oliko hänenkin tavoitteenaan ennen muuta ”status quo ante Bobrikov”, eli Suomen menetettyjen oikeuksien palauttaminen?

Gummerus vakuuttaa, että Zilliacuksen visiossa Suomi oli itsenäinen jo varhain. Esimerkit eivät kuitenkaan ole kovin vakuuttavia ja lähteitä on jouduttu ilmeisesti jonkin verran venyttämään. Jokin Norjan ja Ruotsin välinen suhde sen sijaan näyttäisi olleen realistisempi tavoite.

Maailmansodan sytyttyä ja suuren venäläistämisohjelman tultua julkisuuteen alkoi ajatus Suomen itsenäistymisestä aseellisen toiminnan kautta saada laajempaa kannatusta, mitä ilmensi jääkäriliike. Muuten, jopa itse Zilliacus, jonka kaksi veljenpoikaa meni liikkeeseen mukaan, epäili koko homman mielekkyyttä. Myöhemmässä vaiheessa hän toki itsekin osallistui liikkeen tukemiseen Tukholmassa.

Zilliacus oli länsimielinen ja viettänyt vuosia Amerikassa ja eri Euroopan maissa sekä puolitoista vuotta Japanissa. Hän ei erityisemmin pitänyt saksalaisista, mutta katsoi, että Suomen itsenäistymisen kannalta oli Saksan voima ainoa mahdollisuus.

Sen halusta hänellä kyllä oli epäilyksiä. Saksan ja Venäjän erillisrauhan mahdollisuus kummitteli monien mielessä ja sellainenhan sitten tehtiinkin. Tosin Brest-Litovskin rauha, johon vailla sotilaallista voimaa olleet bolševikit pakotettiin, olikin aivan toisenlainen kuin mitä oli pelätty. Itse asiassa vasta se teki Venäjän sorrettujen kansojen liiton elättelemät haaveet realistisiksi.

”Aktivisti”-sana tarkoittaa nykyäänkin yleensä ”suoran” eli yleensä rikollisen toiminnan ja jopa väkivallan kannattamista ja niin sanotut ”jälkiaktivistit” leimautuivat kansalaissodan jälkeen kostonhimoisina lahtareina.

Tällöin helposti unohtuu, että sumalaisten aktivistien ja erityisesti Zilliacuksen suhde poliittiseen vasemmistoon oli sangen lämmin ja että aktivisteissa oli aika lailla myös vasemmistolaisia. Vuoden 1918 sota oli aktisitien silmin sitäkin suurempi petos ja monet, kuten Zilliacus, menettivät siinä läheisiään.

Se, ettei virallinen Suomi halunnut itsenäistyttyään muistella niitä aikoja, jolloin koko ajatusta itsenäisyydestä pidettiin joko haihatteluna tai rikoksena, on ymmärrettävää. Ymmärrettävää on myös, että ajatusta laillisuudesta haluttiin nostaa kansalliseksi myytiksi, vaikka sitä vastaan tuli rikottua toisenkin kerran ja varsin törkeästikin.

Gummerus huomauttaa kyllä ironisesti, että epävirallisesti Zilliacuksen haudalle toivat tervehdyksiään myös sellaiset henkilöt, jotka tämän eläessä olivat hänet kiivaasti tuominneet ja suorastaan palvelleet Bobrikovia.

Mutta sellaistahan se elämä on. Kysymys sankaruudesta ja maanpetoksesta on ennen kaikkea ajoituskysymys, kuten jo Talleyrand kerran totesi.

 

Tolstoi ajassaan

 

Aikansa suuri todenpuhuja

 

Leo (Lev Nikolajevitš) Tolstoi (1828-1910) kuuluu Euroopan historian suuriin todenpuhujiin. Hän kirjoitti paitsi historian ehkä suurimmat romaanit, myös melkoisen määrän pamfletteja, jotka nykyään moni haluaa unohtaakin. Yleensä niitä ei oikein pidetä suuren kirjailijan arvoisina, mutta hän itse oli asiasta toista mieltä.

”Tunnustuksissaan” (ks. Vihavainen: Haun tunnustuksia tulokset ) Tolstoi itse asiassa leimasi suuret romaaninsa enemmän tai vähemmän arvottomiksi ja luuli löytävänsä sen, mikä elämässä on arvokasta, kaikkein yksinkertaisimmassa jokapäiväisessä työssä, erityisesti ruumiillisessa, joka tuohon maailmanaikaan oli vielä kaiken hyvinvoinninkin perusta ja samalla kaikkein halveksituin asia. Tolstoille se oli pyhää.

Tolstoin pamfletit olivat niin äkkivääriä, että hän joutui niin sanoakseni sekä kirkon että valtion kiroukseen. Kirkosta hänen selitettiin itse eronneen rienaavilla tulkinnoillaan ja valtio yritti estää häntä syytämästä pamflettejaan, jotka kiihottivat kansaa.

Tolstoi otti Uuden Testamentin sanoman vakavasti, mutta sen sijaan kieltäytyi kunnioittamasta enempää kirkkoa kuin valtiota ja oli siis vakaumuksellinen anarkisti.

Tolstoin ”agitaatio” yksinkertaisten totuuksien puolesta todella radikalisoi kansaa ja myös Lenin osoitti arvostustaan hänen hävittävälle työlleen, vaikka tietysti piti naiivina hänen ideaansa siitä, ettei pahalle saanut tehdä vastarintraa.

Tämä oli muuten Tolstoin itämaisesta filosofiasta saama ajatus ja paradoksaalisesti se palasi syntysijoilleen, kun Mahatma Gandhi alkoi saarnata samaa oppia. Hänkin oli Tolstoin oppilas.

Suomessa Tolstoi oli myös erittäin suosittu ja hänen kirjojaan käännettiin paljon. Tolstoin luona Jasnaja Poljanassa kävi myös suomalaisia, kuten Arvid Järnefelt. Suomalaisten kirjeitä Tolstoille on Ben Hellman tutkinut.

Suomen oikeustaistelu sortovuosina sai Tolstoin tuen, joskin hän pian haistoi siinä nationalismia, jota ei kannattanut. Joka tapauksessa hän nousi meillä yleisen palvonnan kohteeksi ja hänestä kirjoitettiin ylistävästi niin oikealla kuin vasemmalla.

Vuonna 1908 pidettiin Helsingissä Tolstoi-juhla, jossa erään puheen piti kirjailija Maila Talvio. Puhe on julkaistu Aika-lehdessä ja siinä kirjailija korotettiin ylenpalttisiin korkeuksiin. Puhe päättyi pateettisiin sanoihin ”Totuus, rakkaus -niissä etsijän määrä, niissä onni, niissä Jumala”.

Näiden asioiden sankariksi vailla vertaa nousi tässä juhlapuheessa aikakauden profeetta, Tolstoi (ks. Vihavainen: Haun suomi-neidon lankeemus tulokset ).

Tolstoilla oli tietenkin arvostelijansa myös virallisten instituutioiden, kirkon ja valtion ulkopuolella. Hänen anarkisminsa ei herättänyt luottamusta monissa käytännön ihmisissä ja sitä paitsi hän karkoitti luotaan myös monia taiteen ystäviä leimaamalla koko taiteen lähinnä riettaudeksi ja humpuukiksi.

Myös Tolstoin instituutioiden vastaista propagandaa saattoi pitää edesvastuuttomana ja syvällinen ajattelija Nikolai Berdjajev leimasi hänen anarkisminsa itse asiassa demoniseksi.

Kiinnostavaa on, että Maksim Gorki, josta sittemmin tuli Stalinin kirjallisuuspaavi, oli nuoruudessaan Tolstoin suuri ihailija ja jopa ystävä. Siitä kertovasta kirjasta kirjoittelin aikoinaan näin:

 

perjantai 29. tammikuuta 2021

Mestarin jalkojen juuressa

 

Mestari ja oppipoika

 

Maksim Gorki, Leo Tolstoi. Sofia Andrejevna Tolstaja. Suomentanut Martti Anhava. Siltala 2021, 127 s.

 

Leo (Lev Nikolajevitš) Tolstoita ei tarvitse esitellä ja toivottavasti ei Gorkiakaan. Kuitenkin molempien elämään sisältyy asioita, jotka ovat vähemmän tunnettuja niin meillä kuin jopa Venäjällä.

Kirkonkirouksen alainen ja valtion viholliseksi julistautunut vanha Tolstoi oli aikoinaan viranomaistarkkailussa ja kun hän kerran, jo vanhana miehenä, sairastui, asettui joukko poliisin agentteja vaanimaan tilaisuutta päästäkseen heti kirjailijan kuoltua takavarikoimaan hänen kirjallisen jäämistönsä.

Taudistaan kirjailija kuitenkin toipui ja kuoli sitten aikoinaan dramaattisesti Astapovo-nimisellä pienellä asemalla, jonne hän oli joutunut ”paettuaan” omasta kodistaan.

82-vuotias kirjailija ei silloin suinkaan paennut viranomaisia, vaan -kuten yleisesti arveltiin- omaa vaimoaan. Koko maailma seurasi superkuuluisuuden ”pakoretkeä” ja siitä kirjoitettiin tuoreeltaan tukintoja niin lehdissä kuin erillisinä vihkosina.

Maksim Gorki kuului Tolstoin ihailijoihin ja vietti hänen seurassaan pitkähköjäkin aikoja. Samaan aikaan hän tunsi vetoa myös varsinaiseen poliittiseen vasemmistoon. Oleskellessaan ennen vallankumousta pitkään Caprilla hän tutustui muun muassa Leniniin.

Gorkin henkinen kehitys on varsin erikoinen. Ennen vuotta 1917 hän saavutti kuuluisuutta ”paljasjalkaisena” köyhälistökirjailijana, luonnonlahjakkuutena, joka tuli suoraan kansan keskuudesta.

Bolševikkivallankumouksen hän kuitenkin aluksi torjui kauhistuneena ja kirjoitti Novaja Žizn-lehdessään jyrkän tuomitsevasti Leninin vastuuttomasta seikkailupolitiikasta. Nämä kirjoitukset on myös suomennettu niteessä nimeltä Väärään aikaan ajateltua (ven. Nesvojovremennyje mysli).

Vallankumouksen jälkeen Gorki joka tapauksessa sai Pietarissa merkittävän aseman nälkää näkevän venäläisen älymystön toimeentulon järjestäjänä. Muun muassa Suomesta tulleilla avustuksilla oli suuri merkitys tuon älymystön pitämiseksi hengissä (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=isakov ).

Gorki ei kuitenkaan voinut hyväksyä Leninin kyynistä väkivaltapolitiikkaa, johon kuului muun muassa näytösoikeudenkäynti SR-puoluetta vastaan. Näitä bolševikkien poliittisia kilpailijoita syytettiin -nälänhädän järjestämisestä Venäjälle…

Gorki muutti silloin takaisin Italiaan, jossa hän viihtyikin vuoteen 1928 saakka. Lopullisesti Gorki palasi Mussolinin valtakunnasta vuonna 1932 ja hänestä tuli heti Stalinin politiikan suuri hovilaulaja ja niin sanotun sosialistisen realismin perustaja ja ylivertainen mestari.

Aiemmin Gorkia oli yritetty suistaa jalustaltaan sillä perusteella, ettei hän ollut oikea proletaari, vaan -pikkuporvari (meštšanin). Marx ja Engels olivat näet katsoneet, että ihmisen tajunta muotoutuu sosialistiseksi vasta kun hänet ”keitetään tehtaan kattilassa”. Vain siten syntyi todellinen proletariaattinen tietoisuus.

 Gorkin kaltaiset maankiertäjät sen sijaan olivat ns. ryysyköyhälistöä, joka oli vallankumouksen kannalta suorastaan vaarallinen, kuten jo Ludvig Napoleonin ajan kokemukset osoittivat.

Stalin joka tapauksessa tuki voimallisesti Gorkia ja tämä puolestaan Stalinia. Kollektivisoinnin aikaan Gorki puolusti kiihkeästi tätä valtioterrorin muotoa, joka mukamas vapautti talonpojat yksityisomaisuuden orjuudesta, ”pikkuporvarillisuudesta”. Vasta silloin heistä tuli todella ihmisiä.

Symbolisesti merkittäväksi jäi Gorkin rooli päätoimittajana vuonna 1934 ilmestyneessä kirjassa Belomorsko-Baltijski kanal imeni Stalina, jossa ihannoitiin sitä orjatyöjärjestelmää, jolla Vienanmeren kanava rakennettiin. Kirjassa muuten verrattiin kanavatyömaan oloja myös Suomen vankiloihin.

Gorkin uraa voi siis pitää sangen kirjavana, joskin luulen, että siitäkin löytyy oma logiikkansa. Joka tapauksessa hänen ystävyytensä ja oppipoikasuhteensa Tolstoin kanssa on poikkeuksellisen mielenkiintoinen teema.

Gorkin mestaria kohtaan tuntema ihailu tuntuu joskus aivan määrättömältä. Hän saattaa kiteyttää tuntemuksensa ylittämättömään tapaan: ”Tuo mies on jumalan kaltainen”.

Jumalaan Gorki ei tietenkään uskonut, mutta kyllä sen sijaan Ihmiseen isolla alkukirjaimella. Sellaisen ihmisen vastakohta taas oli poroporvari, meštšanin. Tästäkin teemasta juuri Tolstoin kohdalla Gorki kirjoitti joskus varsin kiinnostavasti, mutta ei siitä tässä enempää.

Gorkin kuvaukset Tolstoista ovat sangen eloisia ja konkreettisia. Hän on tallentanut paperille suuren määrän paljon puhuvia lausahduksia eri teemoista: kuuluisista kirjailijoista, Venäjän kansan ominaisuuksista, naisista ja niin edelleen.

Putinin Venäjän kannalta kiintoisa on Gorkin arvio Venäjän kansan ikuisesta valtionvastaisuudesta eli siis anarkismista. Kuten muistamme, sama ilmiö todettiin joskus myös Brežnevin Neuvostoliitossa.

-Melkoinen paradoksi: äärimmäisen autoritaarinen valtio, jonka kansa taas on luonnostaan anarkistista…

Naisista Tolstoi Gorkin mukaan sanoi kirjoittavansa joskus totuuden ja sen jälkeen hyppäävänsä arkkuun ja vetävänsä kannen kiinni. Muistan kyllä myös Tšehovin käyttäneen samaa kielikuvaa. Ehkä joku on saanut toiselta vaikutteita?

Joka tapauksessa vanha Tolstoi tunnettiin erityisen hyvin juuri ankarasta seksuaalikielteisyydestään. Pelkästään järjettömän puritaanishenkinen Kreutzer-sonaatti oli tehnyt tuhansia naisia hulluiksi, väitettiin.

Tolstoilla tämä askeettisuuden piirre oli voimakas, mutta ei suinkaan johtunut hänen heikosti kehittyneestä libidostaan, päin vastoin.

Gorki kertoo, miten Tolstoi kerran kysyi Tšehovilta, oliko tämä nuorempana ollut hyvinkin kiihkeä naismaailmassa. Vaivautunut kirjailija kakisteli jonkinlaisen vastauksen, jolloin Tolstoi itse sanoi: Minä olin kyltymätön… Lause loppui rasvaiseen kansanomaiseen sanaan, jonka lukija saa arvata. Jonkinlaista huoripukkiahan tässä tarkoitettiin.

Kreivi häkellytti maankiertäjäoppipoikaansa monilla muillakin suorasukaisilla, kansankielisillä ilmauksilla. Tämä suorastaan loukkaantui, kun kreivi väitti, ettei terve tyttö suinkaan ole luonnostaan siveä, vaan sangen verevä olento.

Tuo Tolstoin seksuaalikielteisyys on kieltämättä selitystä vaativa asia ja Gorkin mielestä kyse oli ressentimentistä: luoja teki häijyä pilaa hävittämällä kyvyn ja jättämällä halun ennalleen.

Tolstoilla oli myös paljon sanottavaa aikansa kirjailijoista ja hieman vanhemmistakin. Tuomiot olivat usein tylyjä ja melko lyhyitä, mutta kiinnostavia perusteluineen. Itse asiassa kaunokirjallisten teosten kyhääminen oli vanhan Tolstoin mielestä turhuutta ja syntiä hänen erinäisistä kirjoituksistaan päätellen, mutta ei sitä näistä keskusteluista huomaa. Sitä paitsi kreivi kirjoitti yhden merkittävimmistä lyhyistä romaaneistaan, Hadži Muratin vasta elämänsä lopulla.

Tämä nide sisältää myös Gorkin lyhyen luonnehdinnan Tolstoin puolisosta, Sofia Andrejevnasta. Gorkin mielestä tämä ei ollut mikään pirttihirmu, vaan kaiken kunnioituksen ansaitseva emäntä, jolla Tolstoin elämässä oli suuri ja myönteinen roolinsa. Tosin Sofialla oli merkittävää pyrkimystä tuoda ansioitaan esille, kuten erinäiset muutkin havainnoitsijat huomauttavat.

Sofia Andrejevnaan Gorkilla ei ollut mitään ystävyyssuuhdetta, päinvastoin tämä suhtautui kirjailijanplanttuun lähinnä vihamielisesti, mutta sehän oli hänen velvollisuutensa, katsoo Gorki. Vähänkö oli siipiveikkoja pyrkimässä Jasnaja Poljanaan, joka sivumennen sanoen oli ja on rakennuksena pieni -entinen palvelusväen asunto.

Joka tapauksessa Gorki haluaa tehdä oikeutta naiselle, joka koko maailmassa leimattiin Tolstoin pahaksi hengeksi ja jota ei edes päästetty katsomaan miestään, kun tämä teki kuolemaa. Vasta kirjailijan menetettyä tajuntansa päästettiin vaimo huoneeseen.

Suomennos vaikuttaa hyvältä, täytyy taas vain sanoa, kun originaalia ei ole vierellä, vaikka olen kyllä joskus näitä juttuja venäjäksikin lukenut. Suomentajan laatima luettelo kirjassa esiintyvistä henkilöistä on sangen tarpeellinen myös meidän tietokoneaikanamme.

Tekstissä on pari sanaa, joita en tunnistanut, mutta luulen kyllä ymmärtäväni. Yksi sellainen on etenkehaten. Tällaista kääntäjän rohkeutta kannatan. Toista se on kuin anglosaksisten slangi-ilmausten sijoittaminen kaikkialle.

Mainio pikku kirja!