Ennen "siunattua rauhaa".

Isoviha

 

Christer Kuvaja, Försörjning an en ockupationsarmé. Den ryska arméns underhållsystem i Finlad 1713-1721.  Åbo Akademis förlag 1999, 348 s.

 

Isoviha on aika erikoinen sana ja sen verran epämääräinen, että sen piiriin luontevasti luetaan miltei mitä tahansa 1700-luvun alkuun kuuluvaa. Jos tehtäisiin kyselytutkimus, luulen, että voitaisiin havaita ehkä jopa suurimman osan suomalaisia uskovan, että Isoviha on sama asia kuin Suuri Pohjan sota tai ainakin Suuren Pohjan sodan aika Suomessa.

Itse asiassahan termillä tarkoitetaan venäläistä miehitysaikaa, joka kesti ”vain” seitsemän vuotta. Viipurin valtauksesta lähtien toki joku osa Suomea oli aina jo miehitettynä, mutta sen ajan rasitukset Suomelle johtuivat sentään suurimmaksi osaksi Ruotsin valtiovallan ponnisteluista.

Myös suuret kuolovuodet 1695-1697 on tietenkin syytä jättää pois Isonvihan piiristä. Se oli historiamme pahin väestökatastrofi, joka tappoi lähes kolmanneksen asukkaista, mutta ei siitä venäläismiehitystä voi syyttää. Niin ikään vuoden 1710 rutto, niin kurjat kuin sen seuraukset etenkin etelässä olivat, tuskin oli venäläisten syytä eikä ainakaan tapahtunut miehityksen aikana.

Koska Suomea joka tapauksessa kohtasivat aivan tavattoman suuret kärsimykset Suuren Pohjan sodan tienoilla, tuntuu psykologisesti luontevalta ymmärtää koko tuo kärsimysten malja yhdeksi ja samaksi kokonaisuudeksi.

Sama sukupolvi sai kestää liki mahdottomia: tuskin oli nälästä heikentyneinä saatu elämä jatkumaan, kun oli luovutettava erittäin suuri määrä miehiä ja hevosia armeijaan, jopa merten taa. Sitten tulivat rutto ja pakko-otot, mielivalta ja hävitys. Suoranaisia roistontöitä ja sadismia hyökkääjien taholta esiintyi laajalti. Tämä kuurin jälkeen saattoi jo ihmetellä, ettei koko kansa ollut hävinnyt kartalta.

Sanassa isoviha on kaksi komponettia: viha on se pääasia ja sen suuruus erottaa asian muusta historiasta. Toki sanalla ”viha” tarkoitettiin vanhastaan myös sotaa yleensä (vrt. Vanha viha, Pitkä viha).

On kiinnostavaa, miten eri tavoin sana kuitenkin on käännetty. Ruotsiksi se on den Stora Ofreden, joka tosiaan tarkoittaa vain sotaa tai oikeammin rauhan puutetta, ikään kuin jonkinlaista välitilaa. Venäjäksi vanha termi on Velikoje liholetije, jossa sana lihoi tässä yhteydessä viitannee erityisesti kipeään aikaan tai epänormaalin suureen levottomuuteen (vrt. lihoradka, kuume).

Itseasiassa sanalla lihoi on myös myönteisiksi koettuja merkityksiä, hieman samaan tapaan kuin suomen kielen sanalla hurja tai saksan sanalla toll.

Mainittakoon, että tälläkin palstalla silloin mainittu M.M. Borodkin käytti termiä Velikaja razruha -suuri hävitys, joka ei kuitenkaan tainnut saada seuraajia kirjansa suuresta merkityksestä huolimatta. Nykyinen wikipedia tuntee myös sanat большая ненависть, большой гнев, большая злоба- siis vihaa, suuttumusta ja katkeruutta/pahantahtoisuutta/vihaisuutta.

Joka tapauksessa koko termi on myöhemmin syntynyt, aikoinaan puhuttiin venäläisen ylivallan ajasta.

Kuten Antti Kujalan kirjaa kommentoidessani totesin, Suuri Pohjan sota oli toki Suomelle hirvittävä kokemus, mikä korostuu, kun sitä vielä edelsi historiamme suurin väestökatastrofi Suuret kuolovuodet. Kaikkia asioita ei kukaties kuitenkaan ole hedelmällistä niputtaa yhteen. Sitä tuskin aikalaisetkaan tekivät.

Kuten Kujala toteaa, eivät suomalaisten väestömenetykset itse sodassa kuitenkaan olleet poikkeuksellisen suuret. Miehitystä hän ei käsittele, mutta sen on tehnyt Christer Kuvaja, joka on käyttänyt myös venäläisiä, lähinnä amiraali Apraksinin arkiston asiakirjoja, jotka on Suomeenkin kopioitu.

Venäläinen miehitysarmeija Isonvihan aikaisessa Suomessa oli ajan oloihin nähden kooltaan hirmuinen:  20-30000 miestä ja 8000-10000 hevosta. Vähän yli 300 000 asukkaan harvaanasutussa ja niukasti tuottavassa maassa se oli musertava taakka.

Itse asiassa määrä oli niin suuri, ettei Suomi olisi mitenkään jaksanut sitä ylläpitää. Suurin osa miehistön tarpeista oli tuotava Venäjältä ja vieläpä enimmäkseen laivoilla. Kaleerilaivasto oli Venäjän armeijan elämänlanka. Hevosten rehu sentään saatiin miehitetystä maasta ja sen hankkiminen oli suomalaisille suurempi taakka kuin miehistön ruokkiminen.

Poltetun maan taktiikkaa Suomessa käytettiin etupäässä Pohjanmaalla ja pariin otteeseen myös etelässä (Helsinki ja Porvoo). Pohjanmaalta tunnetaan tarinoita eläimellisistä raakuuksista, kidutuksista ja ryöstöistä, joita myöhemminkin sekä siellä että muualla tapahtui reaktiona sissitoimintaan, samaan tapaan kuin saksalaiset tekivät toisen maailmansodan aikana.

Pohjanmaan kärsimykset kuulunevat myös Kuvajan mielestä tasolle, jota voisi pitää Euroopassa äärimmäisenä. Paikallisia hirmutöitä onkin sekä selostettu jo aikanaan propagandistisessa tarkoituksessa, että myös sittemmin tutkittu oikeudessa ja selvitetty varsin uskottavasti. Kustaa H.J. Vilkunan teokset ovat viime aikoina nostaneet ne esille.

Miten kuitenkin olisi arvioitava venäläismiehitystä kokonaisuutena, on asia, jota kannattaa kysyä sen alan asiantuntijoilta. Kuvaja näkee miehityspolitiikan yleensä rationaalisena ja loppukaudella olot muistuttivat jo rauhanaikaisia. Miehittäjän intresseissä oli saada paikalliselta väestöltä edes se tietty määrä provianttia, jonka se pystyi antamaan, jotta Suomessa olisi kyetty ylläpitämään niin suurta armeijaa, että ruotsalaisten oli sitä pakko pelätä.

Toimiva hallinto ja siedettävä veronkanto olivat järkeviä tavoitteita. Isonvihan leimaaminen yhtenäiseksi helvetiksi, jonka aiheuttajana oli erään tietyn kansan pahuus, on yksinkertaisesti virhe ja tyhmyys. Eurooppalaiseen systeemiin ainakin pyrittiin.

Se onnettomuuksien malja, jonka suomalaiset saivat nauttia, oli monesta osasta sekoitettu cocktail, jossa suuri osuutensa oli sekä ilmastonmuutoksella että bakteereilla kuin myös geopolitiikalla ja aikakauden käsityksillä etiikasta ja moraalista.

Sana Isoviha on ymmärtääkseni tullut suomalaisten mielessä merkitsemään jotakin yleistä saatanallisuutta, jonka kohteeksi valikoitui nimenomaan Suomen katajainen kansa ja jolla ei itse asiassa ole vertaa muiden kansojen historiassa. Sana kansanmurha tulee tässä yhteydessä yllättävän luontevasti myös suomalaisen toimittajan kynästä tänäkin päivänä.

Kysymys on kuitenkin problemaattinen. Mikäli mukana, jossakin taustalla oli peräti ajatus suomalaisten kansanmurhasta, se on ilmeisesti onnistuttu taitavasti kätkemään ja asia olisi kyettävä rekonstruoimaan. Aihe ansaitsisi kansainvälisen tason käsittelyn.

Asian tutkimiseksi venäläisten ja ruotsalaisten tutkijoiden ponnistukset olisivat myös tervetulleita. Jälkimmäisethän eivät ole tainneetkaan aihetta tutkia oikeastaan lainkaan.

 

 

 

Isoviha Savossa ja Suvivirren sanoma

 

Paikallinen historiatapahtuma

 

     Kymmenen vuotta sitten perustettiin Pyhän Olavin killan, savonlinnalaisen paikallisen historian ystävien yhdistyksen ”pässinpeijaisissa” uusi yhdistys, Tykkipursiyhdistys, joka sitten rekisteröitiin ja kehittyi aika tavanomaiseksi noin sadan, etupäässä vanhan jäsenen seuraksi, jonka jäsenmaksun useimmat unohtivat yleensä maksaa. Sen päämaja on Sulkavalla.

     Yhdistyksen varsinaisena tarkoituksena oli rakentaa Saimaalle sellainen 1700-luvun lopun sota-alus, joita siellä aikoinaan oli ollut. Kun projekti oli ensi alkuun turhankin suuri, hankittiin ensin ainakin tykki ja sen jälkeen toinenkin. Lisäksi tuli muuta tavaraa: uniformuja, musketteja, asekaappi, rumpuja, teltta, miekkoja, lippuja ja muuta vanhanaikaista rekvisiittaa.

     Maaseudun rappeutumista hidastaakseen EU:n ruokavirasto on auttanut rahoittamaan tätäkin toimintaa ns. leader-toimiston välityksellä ja yhdistys on kymmenen vuoden mittaan järjestänyt joka vuosi yhden tai useamman paikallishistoriaan liittyvän tapahtuman tai osallistunut muiden järjestämiin. Kuntakin on kantanut osarahoittajana kortensa kekoon.

     Viime vuonna etupäässä Pyhän Olavin killan ja Tykkipursiyhdistyksen voimin järjestetty Olavinlinnan 550-vuotisjuhla keräsi tuhansia ihmisiä sekä kuunteemaan asiantuntijaseminaaria että seuraamaan linnan piiritystä, joka enemmän tai vähemmän jäljitteli Savon prikaatin vuonna 1788 suorittamaa epäonnista operaatiota. Osanottajia oli Ruotsista saakka.

     Kustaa III:n sota onkin muuan paikallisen historian merkkitapaus ja sen muistoja liittyy monen paikkakunnan historiaan. Myös tykkisluupit ja -jollat kuuluvat siihen.

     Paljon muutakin väkivaltahistoriaa liittyy myös itäisen Savon menneisyyteen, alkaen linnan rakentamisesta ja rajaseudun tuhoamissodista Nuijasodan verisiin päiviin. Isoviha, pikkuviha ja Kustaa III:n sota tarjoavat mahdollisuuden palauttaa mieliin historian dramaattisia vaiheita sekä seminaarien että näytösten kautta.

     Myös rauhanomaisemmat tapahtumat ovat joskus käyttökelpoisia, kuten Aleksanteri I:n käynti Sulkavan Telakanavalla. Se on tykkipursia varten rakennettu ns. sotakanava, jonka rakentamista johti Venäjän kuuluisin sotapäällikkö Suvorov. Museovirasto restauroi sen takavuosina miljoonabudjetilla.

     Ulkomailla vastaavat historian elävöittämiseen liittyvät tapahtumat ovat olleet suurta huutoa jo iät ja ajat. Viime vuosina toiminta on entisestään kehittynyt ja esimerkiksi Austerlitzin, Leipzigin ja Waterloon tapaisten taistelujen ”kertaukset” ovat keränneet tuhansia ”elävöittäjiä” koko Euroopasta, myös Suomesta.

     Sotajoukkojen historia on värikkäintä ja kiinnostavinta, mitä menneisyydestä löytyy, mutta niihin on liittynyt myös kulttuurihistoriaa, niin oppilaitosten perustamista ja toimintaa kuin upseeriperheiden sivistysharrastuksia ja kansainvälisiä kontakteja (ks. Vihavainen: Haun savon pariisi tulokset ).

     Tykkipursiyhdistys on järjestänyt Tiittalan kartanossa Bellman-illan ja osallistunut societé-larppaajien tapahtumiin.

      Viime lauantaina, 5.9.2026 järjestetty tapahtuma ”Isoviha Savossa” käsitti sekä asiantuntijaseminaarin, että näytöksen, joista molemmista on olemassa hyvät taltioinnit, joihin kehotan tutustumaan (ks. (6) Facebook).

      Asiantuntijaseminaariin oli saatu useimmat aihepiirin parhaista asiantuntijoista: Asko Melonen, Jyrki Paaskoski, Christer Kuvaja ja Teemu Keskisarja. Vain Kustaa H.J. Vilkuna ja Antti Kujala puuttuivat, mutta heidänkin tutkimuksensa ovat tulleet laajasti esille sekä yhdistyksen blogissa että itse seminaarissa.

     Ymmärrettävästi seminaarissa ei tehty mitään tieteellisiä läpimurtoja. Tutkijat keskittyivät itse parhaiten tuntemansa lähteistön tulkintaan ja kertoivat, mitä sen pohjalta voidaan asioista sanoa. Aika oli hirmuista ja isoavihaa välittömästi edeltävistä suurista kuolonvuosista lähtien väestönmenetykset olivat käsittämättömän suuria.

     Kuitenkin maanviljelys-Suomen resilienssi (sitko?) oli vaikuttava: kun parempia satovuosia tuli, saatiin vilja taas nopeasti kasvamaan, vaikka miehet ja hevoset olivat harvassa ja vainolainen verotti jopa ankarammin kuin Ruotsin kruunu.

     Kuitenkin tuhon määrä vaihteli suuresti paikkkakunnittain, kuten Kerimäen historian kirjoittaja Asko Mielonen osoitti. Suuret tuhon päivät, kuten Napuen taistelu ja Norjan tunturien ylitys olivat vertaansa vailla olevia katastrofeja, totesi Teemu Keskisarja ja vertasi isonvihan aiheuttamia väestömenetyksiä toiseen maailmansotaan: jos Suomi olisi silloin menettänyt miljoona henkeä, olisi katastrofi ollut isonvihan luokkaa. Nythän se menetti kymmenesosan siitä -toki lähes kaikki nuoria miehiä.

     Venäläiset toimeenpanivat valtaamallaan alueella oman hallintonsa, mutta huomasivat ennen pitkää, että ruotsalainen toimi paremmin. Itse asiassa he sen jälkeen jäljittelivät sitä lähes kaikessa ja keskushallinnon kollegiojärjestelmäkin kopioitiin suoraan Ruotsista.

     Entä oliko Suomi ”Ruotsia elättävä äiti”, kuten Pietari I sanoi ja elättikö kurja ja köyhtynyt maa täällä koko 25000-30000 miehen venäläistä armeijaa? Asiaa tutkinut Christer Kuvaja totesi, että venäläisen armeijan ruoasta ajoittain jopa vain 15% kyettiin keräämään Suomesta ja sen lisäksi toki myös tuhansien hevosten rehu. Loput oli tuotava laivoilla Venäjältä.

     Entä kokiko mikään muu maa yhtä kauheaa rääkkäystä kuin Suomi isonvihan aikana? Asiasta ei seminaarissa varsinaisesti keskusteltu, mutta sekä Kuvaja että Antti Kujala ovat tutkimuksissaan todenneet, että Suomi oli sangen tyypillinen tapaus. Itse asiassa vain Pohjanmaalla, joka osittain hävitettiin täydellisesti, päästiin todelliselle ”eurotasolle”

     Erityistä venäläisten toiminnassa ei ollut väestön pakkoverotus tai edes poltetun maan taktiikka, mutta kyllä sen sijaan orjien ryöstäminen. Niitähän vietiin Venäjälle noin 30 000 ja halutessa suhteuttaa lukua nykypäivään, sen voi kertoa esimerkiksi 15:lla. Siis nykyiseen väestömäärään suhteutettuna maasta vietyjä orjia oli noin puoli miljoonaa.

      Suomalaisten onnettomuuksiin kuuluivat tuhoisimpina kuitenkin ilmastonmuutoksen aiheuttamat katovuodet, jotka tappoivat noin kolmanneksen ihmisistä. Lähteiden puutteen takia lukumäärä jää epämääräiseksi.

     Joka tapauksessa Suvivirsi, joka tuli ruotsalaiseen virsikirjaan vuonna 1695 ja suomalaiseen vuonna 1702 kaikui paitsi kevään kiitosta ja ylistystä, myös ahdistunutta rukousta jokapäiväisestä leivästä ja vieläpä nimenomaisesti rasvasta sen päälle. Aluksi ne rukoukset tuottivat erittäin karvaan pettymyksen.

Edellä selostettu seminaari alkoi Suvivirrellä ja siinä otettiin esille nimenomaan tuon virren vanhat sanat:

 

6. Wälsigna åhrets gröda/
Och watna tu wårt land:
Gif oss nödtorftig föda;
Wälsigna siö och strand.
Tin fotspor drype af fetma.
Bespisa medh titt Ord/
Och medh thess liufwe sötma/
Oss vppå thenna jord.

 

     Tämä dokumentti yhdistää harvinaisella tavalla meidän oman aikamme välittömästi kansamme suurimpaan onnettomuuteen: suuriin kuolovuosiin ja isonvihan päiviin. Siihen on syytä suhtautua sen mukaisella pieteetillä. Kaikki voi olla taas edessä.

Kauhujen ajan analyysi

 

Kun Suomi paloi

 

Christer Kuvaja, När Finland stod i brand. Rysshärjningarna 1713-1721. Svenskt militärhistoriskt Förlag, 2020, 286 s.

 

     Viime vuosina on maassamme ilmestynyt huomattava määrä Suuren Pohjan sodan (1700-1721) ja venäläismiehityksen ajan eli Isonvihan (1713-1721) historiaan liittyviä merkittäviä tutkimuksia.

     Vanhat tutkimukset, kuten K.J. Lindeqvistin klassinen teos tai Lauri Kujalan väitöskirja, jossa kuvataan muun muassa niinkin kummallista ilmiötä, kuin sodan vallitessa tehtyä alueellista rauhaa (ks. Vihavainen: Haun lauri kujala tulokset ), ovat säilyttäneet arvonsa.

     Uutta ja asioiden ymmärtämisen kannalta olennaisen tärkeää tutkimusta on kuitenkin myös tullut viimeisten parinkymmenen vuoden aikana runsaasti.

     Antti Kujalan ”Miekka ei laske leikkiä” on keskittynyt isoavihaa edeltävään suuren Pohjan sodan aikaan (ks. Vihavainen: Haun ajoist' ankarin tulokset ), Christer Kuvajan väitöskirja ”Försörjning av en ockupationsarmé” keskittyy venäläisen miehitysarmeijan huoltoon isonvihan aikana (ks. Vihavainen: Haun försörjning tulokset ).

      Teemu Keskisarjan vaikuttava ”Murhanenkeli, Suuren Pohjan sodan ihmisten historia” (ks. Vihavainen: Haun kuvitettu Pohjan sota tulokset ) puolestaan katsoo asioita väestön suuren enemmistön kannalta, mikä on merkittävä edistysaskel entisistä, useinkin eliitin näkökulmia edustaneista esityksistä.

     Uusista kirjoista on tietenkin mainittava Kustaa H.J. Vilkunan suurta julkisuutta saaneet teokset ”Paholaisen sota”, joka on lähinnä mikrohistoriallinen, samoin kuin saman tekijän ”Viha”.

     Paikallishistorioissa on myös yksityiskohtaisesti ja enimmäkseen sangen luotettavasti tutkittu isonvihan ajan tapahtumia paikallisella tasaolla (esim. Asko Mielonen, Vanhan Kerimäen historia I:1).

     Uudenkaupungin rauhan solmimisesta on myös ilmestynyt kiintoisa erikoisteos (ks. Vihavainen: Haun tomi kangas tulokset).

     Läntisessä naapurissamme on suurta Pohjan sotaa aina ahkerasti muisteltu ja maininnan uusina alan esityksinä ansaitsevat ainakin Suomea läheisesti koskeva Lars Ericson Wolken ”Mot Sankt Petersburg” (ks. Vihavainen: Haun wolke tulokset) ja Anders Hanssonin kirja Armfetin tuhoisasta Norjan-retkestä ( ks. Vihavainen: Haun armfelt tulokset ).

      Myös Kaarle XII:n viimeiset vaiheet Poltavan jälkeen ovat saaneet uuden tulkitsijan (ks. Vihavainen: Haun ullgren tulokset ) ja Ruotsin itärannikon venäläishävityksiä on myös kuvattu parissakin kirjassa. Nuo tyhutyöthän olivat läntiseen Suomeen sijoitetun miehitysarmeijan ja kaleerilaivaston tekosia.

     Venäjällä suuri Pohjan sota on kansallisen tarinan aivan keskeinen solmukohta ja siitä on luonnollisesti kirjoitettu yhä uudelleen.

     Mitä Suomeen ja isoon vihaan tulee, perinpohjaisin esitys on yhä M.M. Borodkkinin yli sadan vuoden takaisessa moniosaisessa Suomen historiassa”(ks. Vihavainen: Haun borodkin isoviha tulokset ).

     Tuore tarkastelutapa Pietari Suureen nähden on viime aikoina Venäjällä ollut esimerkiksi 1700-luvun ekspertillä, Jevgeni Anisimovilla (ks.  Vihavainen: Haun anisimov tulokset). Pietari ei enää ole (tai ainakaan muutama vuosi sitten ei ollut) pelkkä kipsipatsas kansakunnan kaapin päällä, vaan yksivaltias, jolla oli myös tyrannin piirteitä ja muitakin heikkouksia.

     Merisotahistorian alalla ainakin Pavel Krotov on esittänyt uusia näkemyksiä ja mainittava on myös Aleksei Škvarovin teokset, joissa ilmenee muun muassa pyrkimys valkopestä Suomessa ryöstelleiden ja murhanneiden kasakoiden mainetta. Škvarov on myös ollut ahkera kaunokirjailija, erityisesti Ruotsin (ja Suomen) historiaan liittyvistä aiheista.

     On syytä kysyä, mitä nyt käsillä oleva Kuvajan kirja vielä lisää siihen massiiviseen isovihakirjallisuuteen, joka meillä on ollut käytettävissä.

     Sanoisin, että se lisää paljonkin ja jopa varsin oleellista. Ensinnäkin Kuvajan kirja on kokonaisesitys nimenomaan isonvihan vuosista 1713-1721 ja toisekseen siinä on käyty yksityiskohtaisesti läpi niiden Suomen alueiden kärsimät tuhot, joiden kautta venäläinen armeija eteni ja joilla se majaili.

     Toisekseen kirjassa on myös esitetty Venäjän armeijan näkökulma sen hyökätessä Suomeen ja pitäessä sitä hallussaan. Hyökkäys Suomeen ei ollut mikään astuminen hollitupaan, Suomen armeija oli vaarallinen uhkatekijä siihen saakka, kun sen iskukyky tuhottiin Pälkäneellä 1713 ja Napuella 1714.

     Ruotsin avomerilaivasto, joka esti Venäjän kaleerilaivastoa etenemästä aina vuoden 1714 Riilahden (”Gangut”) taisteluun (riilahden taistelu - Поиск ) saakka, oli strateginen tekijä, joka esimerkiksi pakotti Venäjän armeijan perääntymään Helsingistä ja Turusta vuonna 1713.

     Vähäväkinen Suomi, jonka elinvoimaa olivat pahasti verottaneet niin suuret Kuolonvuodet 1695-1697 kuin sodan valtavat rasitukset, elätti vain noin 350 000-450 000 asukasta, ei kyennyt missään tapauksessa huoltamaan koko venäläistä miehitysarmeijaa, jonka miesmäärä vaihteli 20000:sta yli 30000:een ja jonka mukana oli myös jopa 10 000 hevosta.

     Näennäisesti vähäinen Riilahden taistelu vuonna 1714, jota Pietari hehkutti ”merellisenä Poltavana” ja josta hän maalautti suurentelevan kuvan, oli kuin olikin strategisesti jopa ratkaiseva koko Suomen valtaukselle.

     Venäläinen, Ruotsia uhkaava miehitysarmeija sai vain noin 20-30% muonastaan Suomesta ja sen lisäksi hevosten rehut. Huolto tapahtui suurimmaksi osaksi meritse. Joka tapauksessa myös paikallista väestöä oli koetettava pitää veronmaksukykyisenä.

     Mitä muuten tulee Föglön (Flisön/Ledsundin) taisteluun, jonka venäläiset tuntevat nimellä Grengam (Grönhamn), sen kulkua ja merkitystä on Ruotsissa ja Venäjällä tulkittunaivan vastakkaisilla tavoilla, mikä kannattaa tulevissa isoa vihaa käsittelevissä seminaareissa ottaa huomioon (ks. гренгамское сражение - Поиск ). Nyt molemmat osapuolet pitävät sitä suurena voittona…

    Kuvaja korjaa kirjassaan erinäisiä väärinkäsityksiä ja ylitulkintoja, mutta ei eksy vähättelemään erityisesti Pohjanmaan ja eräiden muidenkin alueiden kärsimiä tuhoja. Osittain oli kyse ns. poltetun maan taktiikasta, joka kohdistui Pohjanmaahan.

     Ryöstöjä ja laittomuuksia tapahtui lähes kaikkialla, missä miehitysarmeija kulki, mutta se julisti takaavansa rauhan kaikille niille, jotka pysyivät paikoillaan ja maksoivat veronsa. Lupaus jopa pidettiin joissakin tapauksissa ja otetuista elintarvikkeista maksettiin korvaus.

      Viljan ja karjan kätkeminen oli itse asiassa tehokkain tapa vahingoittaa miehittäjiä ja se rankaistiin ankarasti. Toinen vastaava asia oli sissien (partigängare) tukeminen. Siitä tässä kirjassa on aika paljon tarinaa, jota ei muualla ole tullut vastaan.

     Venäläinen armeija yritti yleensä pitää kuria keskuudessaan ja jopa rankaisi ryöstäjiä. Ryöstöjä tutkittiin ja korvauksia maksettiin. Kun siviilihallinto parin vuoden kiukuttua perustettiin, elämä sai monella seudulla lähes rauhanajan muodot. Ruhtinas Golitsyn, jolle tultiin kaukaakin valittamaan väärinkäytöksistä, sai nimen ”suomalaisten Jumala” (finski Bog).

     Tämä suhteellisesti valoisampi puoli ei poissulje tiettyjen seutujen kokemia barbaarisia väkivallantekoja ja hävityksiä, joihin osallistui erityisesti ratsuväki, niin rakuunat kuin ennen muuta kasakat. Kasakat eivät itse asiassa olleetkaan ns. säännöllistä sotaväkeä, vaan lähinnä laillistettuja sotarosvoja, joilla oli mukanaan kuormahevosia ryöstösaaliin kuljettamiseksi.

     Joka tapauksessa ne kauhut, joita jotkut alueet saivat kärsiä, puuttuivat tykkänään eräiltä muilta ja Pohjamaalta muutettiinkin jonkin verran Savoon miehittäjien mielivaltaa pakoon. Esimerkiksi ihmisryöstöjä näyttää Savossa tapahtuneen vähän, vaikka niitäkin tietyssä vaiheessa oli. Pohjanmaalla niitä oli sitäkin enemmän.

     Pidän Kuvajan kirjaa hyvin tärkeänä uutena isonvihan kauden kokonaisesityksenä ja toivoisin kovasti, että se käännettäisiin myös suomeksi. Yhdessä Antti Kujalan ja Teemu Keskisarjan kirjojen kanssa se muodostaa koko ankaran ajan (1695-1721) täydellisimmän ajanmukaisen ja hyvin tutkitun tulkinnan.

     On syytä muistaa, että nimenomaan Suuret kuolonvuodet 1695-1697 ( suuret kuolonvuodet - Поиск ) olivat maamme historian tuhoisin ajanjakso. Isoviha toi kauhua ja barbariaa etenkin tietyille seuduille, mutta ei tappanut yhtä paljon ihmisiä.

     Savoa Kuvaja on käsitellyt tässä kirjassa tuskin lainkaan, mutta sen oloista meillä on tietoa perusteellisista paikallishistorioista, kuten edellä mainitusta Asko Mielosen kirjasta.

     Isoviha ja sen historia ovat tällä hetkellä monestakin syystä hyvin ajankohtaisia. Niistä aihepiirin parhaat tuntijat keskustelevat Sulkavan Soutustadionilla 5.9.2026 pidettävässä historiaseminaarissa, jonka otsikkona on ”Isoviha Savossa”.

      Otsikko ei suinkaan merkitse sitä, että siellä keskityttäisiin vain Savoon, joka tuona aikana jäi sivunäyttämöksi, vaan sitä, että rakennetaan aikakauden suurta kuvaa, johon omalle paikalleen sijoitetaan myös Savo.

     Luvassa on erittäin kiinnostavaa keskustelua parhaiden asiantuntijoiden välillä.

Naapurisuhteita

 

Isonvihan iso kuva

 

Isonvihan ajoilta tunnetaan paljon pöyristyttäviä tarinoita: kasakat kiduttivat talonpoikia ja tappoivat ja polttivat kaiken. ”Ryssänrengit” harjoittivat sadistista ryöstelyä ja murhaamista rankaisematta ja jopa Venäjän kaleerilaivasto syyllistyi Hailuodossa joukkomurhaan, jossa tapettiin jopa kahdeksansataa rauhallista kansalaista molempia (vaiko kaikkia?) sukupuolia ja kaikkia ikäryhmiä.

Kaarle XII oli käskenyt alamaistensa käymään sissisotaa ja avustamaan kaikin tavoin sissejä (ven. šiši, ruots. partigängare) samaan tapaan kuin jo aikoinaan Pietari Suuri ja Aleksanteri I ja sittemmin Stalin muutettavat muuttaen.

Joka tapauksessa sissisota ja siinä etenkin huollon vaarantuminen oli vaarallisinta, mitä vihollinen voi miehitysarmeijalle tehdä ja siksi sitä rankaistiin ja torjuttiin terrorilla: mikäli nähtiin tai epäiltiin sissien käyttäneen jotakin kylää hyväksi, se tuhottiin kokonaan, edes sylilasta armahtamatta, kuten myös Kaarle XII määräsi.

Silti sama kuningas määräsi myös, että Suomessa talonpoikien oli annettava apua ja suojaa ”jalkarakuunoille” eli sisseille, jotka onnistuivatkin haittamaan vihollista, joskaan eivät millään tavalla vaikuttaneet sodan ratkaisuihin isossa kuvassa. Ehkä heidän toimintansa sentään oli miehittäjälle tarpeellinen muistutus kuolevaisuudesta.

Sattuu niin erikoisesti, että historiansa aikana ei ainoastaan Suomi joutunut suuren naapurinsa miehittämäksi, vaan myös itse miehitti sen alueita. Tätähän tapahtui jo 1600-luvulla, kun Käkisalmen lääni ja Inkerinmaa valloitettiin ja sittemmin taas jatkosodan aikana.

Sotaisina aikoina ihmiset yleensä henkisesti taantuvat ja on ollut surkuhupaisaa seurata, miten Venäjän puolella on ryhdytty jopa korkeimmalla tasolla infantiilisti ruikuttamaan niistä vääryyksistä, joita suomalaiset ovat tehneet Venäjälle ja venäläisille.

Kun lähtökohta on tällainen, johtaa se helposti vastaavanlaiseen reaktioon toisella puolella ja meilläkin on alettu muistella vanhoja vääryyksiä, Isoviha ylittämättömänä esimerkkinä.

Tästä Zaharovan esimerkistä tulee mieleen Molotovin maansa hallituksen nimissä talvisodan jälkeen pitämä puhe, jossa hän muun muassa valitteli puna-armeijan Suomessa osakseen saamaa huonoa kohtelua. Luultavasti esimerkit olivat tekaistuja, mutta kaiketi niiden tarkoituksena oli osaltaan oikeuttaa sellaiset aluevalloitukset, joita ennen sotaa ei ollut edes vaadittu. Kieltämättä ainakin asetelma oli koominen (ks. Доклад Председателя Совета Народных Комиссаров СССР и Народного Комиссара Иностранных дел тов. В. М. Молотова о внешней политике Правительства. 31 октября 1939 года // Внеочередная пятая сессия Верховного Совета СССР 31 октября—2 ноября 1939 г. : стенографический отчёт. — М.: изд. Верховного Совета СССР, 1939. — С. 7—24.)

Onhan noissa kansamme kärsimyksissä toki muistelemista ja ilman niiden tuntemista kansakunnan muistissa olisi suuri aukko.

Asiat olisi kuitenkin kyettävä suhteuttamaan ja on yllättävää havaita, että yhä uudelleen esimerkiksi Isonvihan hävityksiä selitetään tunkemalla sinne mitä tahansa aivan asiaankuulumatonta, vaikkapa ”etnisiä puhdistuksia” ja joku näyttää arvelevan jopa venäläistämisen jollakin tavalla ehkä liittyneen asiaan.

Kun yksikään venäläinen talonpoika ei asettunut taloksi Suomeen eikä siellä edes ennestään asunut, voi ajatukset etnisestä puhdistuksesta tietenkin jättää omaan arvoonsa.

Sellaisia tehtiin kyllä venäläisten toimesta paljonkin Karjalassa ja Inkerissä 1930-luvulla, kun raja-alueet tyhjennettiin ja Inkerin suomalaisalueiden venäläistämistä edistettiin nopeasti ja suunnitelmallisesti. Vuosina 1937-1938 lopetettiin sitten peräti suomenkieliset alueet ja koko suomen kieli koko Neuvostoliiton alueella.

Kun nyt emme sentään ole sodassa Venäjän kanssa, voisimme ainakin unohtaa infantiilin kilpaa ruikuttamisen kansamme ja sukuluiskansojemme kärsimistä epäoikeudenmukaisuuksista niin täällä kuin Venäjällä.

Mikäli jollakin osapuolella on valittamista kohtelustaan, on asiat syytä tutkia kylmän objektiivisesti käytettävissä olevien todisteiden valossa ja selvittää, tapahtuiko kussakin tapauksessa rikosta ja kuka oli syypää.

Tapahtuihan niitä toki sodan aikana ja sitä ennen siviiliväestön pommittamisesta ja kansallisuuden perusteella suoritetuista joukkomurhista väestön pakkosiirtoihin ja tarkoitukselliseen denationalisaatioon. Kaikki ne tarjoaisivat aineksia myös demagogialle sellaisen väestön keskuudessa, joka ei historiaa lainkaan tunne eikä sitä haluakaan ymmärtää.

Vihan tunteita sen piirissä kyllä voi herätellä, mutta normaalissa länsimaisessa kulttuurissa sellainen ei kuulu ainakaan valtion tehtäviin. Historiallisen totuuden selvittäminen noissa asioissa sen sijaan on meillä ollut nimenomaan valtioneuvoston alaisena toimineiden projektien työnä ja tuo työ on löytänyt paljon myös maamme kannalta ikäviä asioita, joita ei suinkaan ole yritetty kätkeä.

Totean, että meidän puolellamme on itse asiassa kaikki kohtuudella kyseeseen tulevat suuremmat teemat jo tutkittu perusteellisesti ja suomalainen osapuoli on siinä suhteessa valmis keskusteluun venäläisten kollegoiden kanssa. Heidän joukossaan on intelligenttejä ja asioita tuntevia tutkijoita.

Toinen asia on, mikäli taannutaan infantiilin ruikutuksen tasolle ja aletaan järjestelmällisesti levittää propagandaa, joka ei kestä tieteellistä tarkastelua.

Venäjän puolella tähän suuntaan on menty jo valitettavan pitkälle ja olisi vahinko, jos suomalaiset menisivät lankaan ja alkaisivat vastavuoroisesti samantasoisen kampanjan. Totean taa kerran, ettei tällainen ole valtiojohdon arvon mukaista ja että asianmukaista tuon tason propagandaan vastaamista voidaan tuskin sälyttää edes bloggarien harteille.

Tarvitaan yhteinen kirja, jossa osapuolet esittävät omat perustellut tulkintansa asioista alkuperäislähteisiin tehdyin viittein varustettuna ja antavat myös mahdollisuuden tarkistaa nuo viitteet. Talvisodan osaltahan sellainen on tehtykin ja on yhä netissäkin saatavissa (ks. Электронная библиотека исторических документов (ЭБИД) | Зимняя война 1939-1940 гг. в рассекреченных документах Центрального архива ФСБ России и архивов Финляндии ).

Tuota kirjaa ei valitettavasti taida Venäjän kirjastoista saati kaupoista löytää, kun se heti vedettiin pois iikenteestä, mutta netti on yhä olemassa. Pätevä kirja talvisodasta on myös tämä suomalais-venäläisen yhteistyön tulos: Talvisota (1939–1940). Poliittinen historia — Kirja 1 — KARELMEDIA.

 

 

Ennen "siunattua rauhaa".

Isoviha

 

Christer Kuvaja, Försörjning an en ockupationsarmé. Den ryska arméns underhållsystem i Finlad 1713-1721.  Åbo Akademis förlag 1999, 348 s.

 

Isoviha on aika erikoinen sana ja sen verran epämääräinen, että sen piiriin luontevasti luetaan miltei mitä tahansa 1700-luvun alkuun kuuluvaa. Jos tehtäisiin kyselytutkimus, luulen, että voitaisiin havaita ehkä jopa suurimman osan suomalaisia uskovan, että Isoviha on sama asia kuin Suuri Pohjan sota tai ainakin Suuren Pohjan sodan aika Suomessa.

Itse asiassahan termillä tarkoitetaan venäläistä miehitysaikaa, joka kesti ”vain” seitsemän vuotta. Viipurin valtauksesta lähtien toki joku osa Suomea oli aina jo miehitettynä, mutta sen ajan rasitukset Suomelle johtuivat sentään suurimmaksi osaksi Ruotsin valtiovallan ponnisteluista.

Myös suuret kuolovuodet 1695-1697 on tietenkin syytä jättää pois Isonvihan piiristä. Se oli historiamme pahin väestökatastrofi, joka tappoi lähes kolmanneksen asukkaista, mutta ei siitä venäläismiehitystä voi syyttää. Niin ikään vuoden 1710 rutto, niin kurjat kuin sen seuraukset etenkin etelässä olivat, tuskin oli venäläisten syytä eikä ainakaan tapahtunut miehityksen aikana.

Koska Suomea joka tapauksessa kohtasivat aivan tavattoman suuret kärsimykset Suuren Pohjan sodan tienoilla, tuntuu psykologisesti luontevalta ymmärtää koko tuo kärsimysten malja yhdeksi ja samaksi kokonaisuudeksi.

Sama sukupolvi sai kestää liki mahdottomia: tuskin oli nälästä heikentyneinä saatu elämä jatkumaan, kun oli luovutettava erittäin suuri määrä miehiä ja hevosia armeijaan, jopa merten taa. Sitten tulivat rutto ja pakko-otot, mielivalta ja hävitys. Suoranaisia roistontöitä ja sadismia hyökkääjien taholta esiintyi laajalti. Tämä kuurin jälkeen saattoi jo ihmetellä, ettei koko kansa ollut hävinnyt kartalta.

Sanassa isoviha on kaksi komponettia: viha on se pääasia ja sen suuruus erottaa asian muusta historiasta. Toki sanalla ”viha” tarkoitettiin vanhastaan myös sotaa yleensä (vrt. Vanha viha, Pitkä viha).

On kiinnostavaa, miten eri tavoin sana kuitenkin on käännetty. Ruotsiksi se on den Stora Ofreden, joka tosiaan tarkoittaa vain sotaa tai oikeammin rauhan puutetta, ikään kuin jonkinlaista välitilaa. Venäjäksi vanha termi on Velikoje liholetije, jossa sana lihoi tässä yhteydessä viitannee erityisesti kipeään aikaan tai epänormaalin suureen levottomuuteen (vrt. lihoradka, kuume).

Itseasiassa sanalla lihoi on myös myönteisiksi koettuja merkityksiä, hieman samaan tapaan kuin suomen kielen sanalla hurja tai saksan sanalla toll.

Mainittakoon, että tälläkin palstalla silloin mainittu M.M. Borodkin käytti termiä Velikaja razruha -suuri hävitys, joka ei kuitenkaan tainnut saada seuraajia kirjansa suuresta merkityksestä huolimatta. Nykyinen wikipedia tuntee myös sanat большая ненависть, большой гнев, большая злоба- siis vihaa, suuttumusta ja katkeruutta/pahantahtoisuutta/vihaisuutta.

Joka tapauksessa koko termi on myöhemmin syntynyt, aikoinaan puhuttiin venäläisen ylivallan ajasta.

Kuten Antti Kujalan kirjaa kommentoidessani totesin, Suuri Pohjan sota oli toki Suomelle hirvittävä kokemus, mikä korostuu, kun sitä vielä edelsi historiamme suurin väestökatastrofi Suuret kuolovuodet. Kaikkia asioita ei kukaties kuitenkaan ole hedelmällistä niputtaa yhteen. Sitä tuskin aikalaisetkaan tekivät.

Kuten Kujala toteaa, eivät suomalaisten väestömenetykset itse sodassa kuitenkaan olleet poikkeuksellisen suuret. Miehitystä hän ei käsittele, mutta sen on tehnyt Christer Kuvaja, joka on käyttänyt myös venäläisiä, lähinnä amiraali Apraksinin arkiston asiakirjoja, jotka on Suomeenkin kopioitu.

Venäläinen miehitysarmeija Isonvihan aikaisessa Suomessa oli ajan oloihin nähden kooltaan hirmuinen:  20-30000 miestä ja 8000-10000 hevosta. Vähän yli 300 000 asukkaan harvaanasutussa ja niukasti tuottavassa maassa se oli musertava taakka.

Itse asiassa määrä oli niin suuri, ettei Suomi olisi mitenkään jaksanut sitä ylläpitää. Suurin osa miehistön tarpeista oli tuotava Venäjältä ja vieläpä enimmäkseen laivoilla. Kaleerilaivasto oli Venäjän armeijan elämänlanka. Hevosten rehu sentään saatiin miehitetystä maasta ja sen hankkiminen oli suomalaisille suurempi taakka kuin miehistön ruokkiminen.

Poltetun maan taktiikkaa Suomessa käytettiin etupäässä Pohjanmaalla ja pariin otteeseen myös etelässä (Helsinki ja Porvoo). Pohjanmaalta tunnetaan tarinoita eläimellisistä raakuuksista, kidutuksista ja ryöstöistä, joita myöhemminkin sekä siellä että muualla tapahtui reaktiona sissitoimintaan, samaan tapaan kuin saksalaiset tekivät toisen maailmansodan aikana.

Pohjanmaan kärsimykset kuulunevat myös Kuvajan mielestä tasolle, jota voisi pitää Euroopassa äärimmäisenä. Paikallisia hirmutöitä onkin sekä selostettu jo aikanaan propagandistisessa tarkoituksessa, että myös sittemmin tutkittu oikeudessa ja selvitetty varsin uskottavasti. Kustaa H.J. Vilkunan teokset ovat viime aikoina nostaneet ne esille.

Miten kuitenkin olisi arvioitava venäläismiehitystä kokonaisuutena, on asia, jota kannattaa kysyä sen alan asiantuntijoilta. Kuvaja näkee miehityspolitiikan yleensä rationaalisena ja loppukaudella olot muistuttivat jo rauhanaikaisia. Miehittäjän intresseissä oli saada paikalliselta väestöltä edes se tietty määrä provianttia, jonka se pystyi antamaan, jotta Suomessa olisi kyetty ylläpitämään niin suurta armeijaa, että ruotsalaisten oli sitä pakko pelätä.

Toimiva hallinto ja siedettävä veronkanto olivat järkeviä tavoitteita. Isonvihan leimaaminen yhtenäiseksi helvetiksi, jonka aiheuttajana oli erään tietyn kansan pahuus, on yksinkertaisesti virhe ja tyhmyys. Eurooppalaiseen systeemiin ainakin pyrittiin.

Se onnettomuuksien malja, jonka suomalaiset saivat nauttia, oli monesta osasta sekoitettu cocktail, jossa suuri osuutensa oli sekä ilmastonmuutoksella että bakteereilla kuin myös geopolitiikalla ja aikakauden käsityksillä etiikasta ja moraalista.

Sana Isoviha on ymmärtääkseni tullut suomalaisten mielessä merkitsemään jotakin yleistä saatanallisuutta, jonka kohteeksi valikoitui nimenomaan Suomen katajainen kansa ja jolla ei itse asiassa ole vertaa muiden kansojen historiassa. Sana kansanmurha tulee tässä yhteydessä yllättävän luontevasti myös suomalaisen toimittajan kynästä tänäkin päivänä.

Kysymys on kuitenkin problemaattinen. Mikäli mukana, jossakin taustalla oli peräti ajatus suomalaisten kansanmurhasta, se on ilmeisesti onnistuttu taitavasti kätkemään ja asia olisi kyettävä rekonstruoimaan. Aihe ansaitsisi kansainvälisen tason käsittelyn.

Asian tutkimiseksi venäläisten ja ruotsalaisten tutkijoiden ponnistukset olisivat myös tervetulleita. Jälkimmäisethän eivät ole tainneetkaan aihetta tutkia oikeastaan lainkaan.

 

 .

Sitten, kun tämä epänormaali Suomen ja Venäjän välinen tila päättyy, ehdotan taas kerran mahdollisimman pian pidettäväksi tieteellistä konferenssia, jossa aiheena ovat ne vääryydet, joista venäläisillä on sumalaisille huomautettavaa/valittamista ja vastaavasti suomalaisilla venäläisille.

Kuten sanottu, Isoviha kuuluu niihin aiheisiin, jotka on jo kohtuullisen hyvin tutkittu. Se merkitsi suunnatonta väkivaltaa ja vääryyttä Suomea ja suomalaisia kohtaan, mutta ei se samalla merkinnyt mitä tahansa vääryyttä. Koska meillä on tietoa, on myös syytä pitäytyä tutkimuksen tuloksissa eikä runoilla omasta päästä asiattomia tulkintoja.

 

 

Suomi, isoviha, menneisyys ja nykyaika

 

Sulkava -historiapitäjä

 

     Sulkava erillisenä yksikkönä on eurooppalaisittain hyvinkin nuori, vasta vuodelta 1630, mutta aivan kuten Suomikaan ei syntynyt vasta vuonna 1809, saati vuonna 1917, oli Sulkavallakin oma menneisyytensä Juvan ja sitten Säämingin osana. Omaa identiteettiä Sulkavalla, toisin kuin Suomella kuitenkaan tuskin oli.

     Kun historiankirjoja selaa pintapuolisesti, saattaa näyttää siltä, ettei Sulkavalla oikeastaan tapahtunut mitään merkittävää sen tunnetun historian aikana. Suomen komein linnavuori kyllä viittaa siihen, että sitä ennen saattoi tärkeän vesireitin varrella olla suuriakin tapahtumia. Asutusta ja viljelystä ainakin oli jo ammoin.

     Rauhan työt, eli Savon kivisten mäkien muuttaminen pelloiksi oli varmastikin se tärkein asia, mitä paikkakunnalla saatiin aikaan ja joka teki mahdolliseksi nostaa pitäjän väkiluvun suurimmillaan 7000 henkeen. Eniten dramatiikkaa tarjoavat kuitenkin sotaiset konfliktit, joita myös sulkavan osalle tuli vähintään kohtuullinen määrä, vaikka se helposti jää huomaamatta.

     Itse asiassa Sulkavan alueen historiaan kuuluivat sellaiset koko maamme ja jopa Pohjois-Euroopan kannalta tärkeät tapahtumat kuin Olavinlinnan perustaminen vuonna 1475 ja sen valtapiirin asiat, mukaan lukien Nuijasota 1595-1596, jossa ratkaistiin Ruotsin ja Puolan keskinäiset suhteet ja paljon muutakin.

 Nuijasodan eräät dramaattisimmat sivut kuuluvat Olavinlinnaan ja sen ympäristöön ja koskivat siis välittömästi Sulkavaakin.

     1600-luvulla Sulkava varusti 30-vuotiseen sotaan jopa puolensataa ratsumiestä. Niin suurta määrää ei heikosti tuottava paikallinen maatalous olisi voinut paikan päällä edes elättää.

     Kuten muukin Savo, Sulkava sai vuosisatojen saatossa kestää paljon rajantakaisten karjalaisten ja venäläisten hävityksiä ja sen miehet osallistuivat puolestaan vastaavaan toimintaan rajan takana. 1500- ja 1600-luvuilla kyse oli jo valtakuntien välisistä sodistakin.

     Venäläinen ylivalta eli myöhemmältään isoviha alkoi Sulkavallakin Olavinlinnan valtauksen 1714 jälkeen ja siitä oli saatu esimakua jo useassa hyökkäyksessä. Sulkavan miehet Suomen armeijassa joutuivat ajan suuriin taisteluihin ja jotkut osallistuivat vielä Armfeltin Norjan retkeenkin.

     Venäläiset vetäytyivät tällä kertaa Uudenkaupungin rauhanehtojen mukaisesti vielä takaisin, mutta Pikkuvihan (1741-1743) päättäneessä Turun rauhassa Sulkavan eteläosa jäi rajan taa. Sinne rakensi sotakanavan Saimaan laivastoa varten generalissimus, tuolloin kenraali Aleksandr Suvorov.

     Kustaa III:n sodassa Sulkava kuului etulinjaan ja venäläinen armeija, joka myöhemmin lyötiin Parkumäessä, kulki sen läpi ja voitti moninkertaisella ylivoimallaan taistelun Sulkavan kirkonkylässä 1789. Lukuisten sotavainajien haudoilla on parikin muistomerkkiä.

     Suomen sota 1808-1809 pyyhkäisi Sulkavan ohi tuottamatta itse pitäjässä suuria tappioita, mutta pitäjän ruotumiehet ja jääkärit osallistuivat sen raskaisiin taisteluihin, kunnes joukkojen rippeet palasivat viimein Tukholman kautta kotiin.

     Kansalaissodassa 1918 Sulkavalla ei käyty taisteluita, mutta sen miehet osallistuivat kuitenkin muun muassa hyökkäykseen Pietarista tulevaa asejunaa vastaan jo aivan sodan alussa

     Toinen maailmansota oli sulkavalaisille erityisen tuhoisa ja muun muassa Petäjäsaaren taistelu vuonna 1940 verotti pahasti nuoria ikäluokkia.

     Muistona tältä ajalta ovat laajojen sankarihautausmaiden ohella Salpalinjaan kuuluvat panssariesteet, jotka katkaisevat Vilkaharjun kapean kannaksen. Partalansaaren Sarsuinmäellä on myös palautettu vuonna 1940 rakennettuun patteriin sijoitettu kuusituumainen Canet-tykki, jonka tehtävänä oli suojata vesistölinjaa hyökkäykseltä Sulkavan ja Puumalan alueella.

     Tämä historia ei ole erityisen poikkeuksellista, vaan pikemmin aika tyypillistä maamme historiaa etenkin Savon alueella. Sen voi sivuuttaa olankohautuksella, kuten moukka tekee kaiken historian kohdalla tai sitten sitä voidaan vaalia ja tutkia ja pyrkiä palauttamaan nykyajan tietoon menneiden sukupolvien kokemukset.

     Sulkavalla on päädytty jälkimmäiselle kannalle ja jo noin kymmenen vuoden ajan siellä on kunnan ja paikallisen Ely-keskuksen tuella järjestetty historiallisia tapahtumia, jotka liittyvät paikalliseen historiaan sekä nykyisen Sulkavan alueella, että hieman laajemminkin.

     Tavoitteena ei ole yrittää kaivaa historiasta sensaatioita tai ylidramatisoida menneisyyttä, saati ihannoida sitä hävitystä ja kärsimystä, joka koitui tavallisen alamaisen kohtaloksi. Sen sijaan on pyritty tekemään myös seudun menneisyys ja sen paikat eläviksi monien sukupolvien kohtaloiden näyttämönä.

     Nuo varsin ainutlaatuiset vesistöjen pilkkomat maisemat eivät kuulu vai Geoparkiin (ks. Saimaa Geopark), niillä on myös omat tarinansa kerrottavana. Ne voivat toimia muistin paikkoina, jotka auttavat meitä sijoittamaan ne Suomen ja koko Euroopan historiaan ja siis itse asiassa maailmanhistoriaan.

    Tähän mennessä Sulkavalla on historiatapahtumissa muisteltu erityisesti Kustaa III:n sotaa, mutta nyt on vuorossa isoviha, josta tulevat 5.9. 2026 pidettävään seminaariin keskustelemaan parhaat tuon ajan lähteisiin perehtyneet tutkijat.

     Seminaarissa ei suinkaan puhuta vain siitä, mitä isoviha oli Savossa tai Sulkavalla, vaan sitä käsitellään myös kokonaisuutena ja se suhteutetaan siihen laajempaan yhteyteen, josta se muodosti osan.

     Vastaavan tasoista historiaseminaaria isonvihan aihepiiristä en tiedä koskaan vielä Suomessa tai missään muualla järjestetynkään. Lukijat korjakoon minua, jos olen väärässä.

     Kaikki historiasta vakavasti kiinnostuneet siis 5.9. Sulkavan Soutupaviljongille (Soutustadionille) osallistumaan huipputason seminaariin omilla kysymyksillä tai ilman!

Isoviha Savossa

 Seminaari ja spektaakkeli Sulkavan Soutustadionilla 5.9.2026 klo 9.30-16.30

Seminaarissa (9.30-14.00) puhuvat ja keskustelevat tämän aihepiirin parhaat asiantuntijat, dosentit  Teemu Keskisarja, Christer Kuvaja, Asko Mielonen ja Jyrki Paaskoski. Puheenjohtajana on prof. Timo Vihavainen.

Suuren Pohjan sodan taistelutapoja esittelevässä spektaakkelissa klo15.00-16.30 esiintyvät Rautpohjan tykkikerho ja Tykkipursiyhdistys ry.

Tilaisuuden järjestää Tykkipursiyhdistys ry, SavonLuotsi Leaderin ja Sulkavan kunnan tuella. Sen tarkoituksena on antaa uutta tietoa ja syventää kuvaa niin koko Suomen kuin myös Savon ja Sulkavan historiasta niiden suurimpien onnettomuuksien aikana.

Tilaisuuteen on vapaa pääsy. Kahvia ja keittoa on saatavana paikan päällä.

 

Dos. Teemu Keskisarja on julkaissut vuonna 2019 teoksen ”Murhanenkeli. Suuren Pohjan sodan ihmisten historia”.

Dos. Christer Kuvaja on julkaissut vuonna 1999 väitöskirjan ”Försörjning av en ockupationsarmé. Den ryska arméns underhållningssystem 1713-1721” sekä 2020 teoksen ”När Finland stod i brand. Rysshärjningarna 1713-1721”.

FK Asko Mielonen on julkaissut ”Vanhan Kerimäen historian I:1” (1993), joka käsittää myös Enonkosken, Punkaharjun ja Savonrannan historian.

Dos. Jyrki Paaskoski on julkaissut tutkimuksiaan Vanhan Suomen ajasta mm. teoksissa ”Etelä-Karjalan historia I-II (2018-2019”), ”Viipurin läänin historia IV” (2013) ja väitöskirjassaan ”Vanhan Suomen lahjoitusmaat 1710-1826” (1997).

Prof. Timo Vihavainen ei ole tämän aihepiirin tutkija, mutta on referoinut sitä käsitteleviä suomalaisia, ruotsalaisia ja venäläisiä tutkimuksia blogissaan timo-vihavainen.blogspot.com. Niitä on luettavissa myös Tykkipursiyhdistyksen kotisivulla Tykkipursiyhdistys: Turun rauhan raja 1743-1812 sekä yhdistyksen facebook-sivulla (2) Tykkipursi ry | Facebook.