Väärään aikaan tehtyä?

 

Unohdettu kansallissankari?

 

Herman Gummerus, Konni Zilliacus. Suomen itsenäisyyden esitaistelija. Gummerus 1933, 280 s.

 

Konni Zilliacuksen nimi kyllä itse asiassa tunnetaan hyvin tänäkin päivänä, mutta virallinen Suomi suhtautui häneen aina nihkeästi eikä itsenäinen Suomi kunnioittanut edes hänen muistoaan, kun hän vuonna 1924 kuoli.

Herman Gummeruksen, toisen aktivistin kirjoittama elämäkerta korostaa erityisesti tätä unohdusta ja sitä poikkeuksellisen suurta roolia, joka Zilliacuksella henkilökohtaisesti oli Suomen itsenäisyyden saavuttamisessa.

Virallisen Suomen ja sen puolueiden suhde Zillliacukseen on ymmärrettävä ja kertoo samalla jotakin hyvin olennaista omasta ajastaan ja sen suurista kysymyksistä.

Zilliacus kannatti aktiivista vastarintaa venäläistä sortoa vastaan, koska uskoi, että vain se saattoi jotakin vaikuttaa Venäjään. Samalla hän kannatti kaikkien tsarismin sorron alaisten ryhmien ja siinä luvussa erityisesti sorrettujen kansallisuuksien yhteistyötä ja onnistui sitä järjestämäänkin, vaikka hänen omat resurssinsa olivat hyvinkin vähäpätöiset.

Vastuunalaiset suomalaiset piirit taas pelkäsivät kuollakseen sitä, että tulisivat leimatuiksi laittoman toiminnan kannattajiksi. Heidän vastarintansa perustui nimenomaan laillisuuden noudattamiseen. Siinä suhteessa Suomi olikin ainutlaatuinen poikkeus Venäjän vähemmistökansojen joukossa.

Myös suomalaiset puolueet, sosialidemokraatteja myöten, pitivät etäisyyttä venäläisiin tovereihinsa, sillä heidän tilanteensa oli poliittisten oikeuksien suhteen aivan toinen ja heillä oli paljon menetettävää. Vasta vuonna 1917 sosialidemokraatit päästivät puolueensa kohtalokkaasti luisumaan kohti kiinteää Venäjä-yhteyttä. Zilliacus oli todella Suomen historian suuri häirikkö, joka 1900-luvun alussa sai aikaan valtavan vaikutuksen sekä kotimaassa, että Venäjällä.

Kulttuuriadressi ja erinäiset juristien julkiset kannanotot Suomen autonomian puolesta olivat ennen muuta Zilliacuksen ideoimia ja järjestämiä. Hän myös perusti Fria Ord-lehden ja salakuljetti sitä Suomeen henkilökohtaisesti, tehden kymmeniä matkoja nostokölijahdillaan.

Suurin merkitys oli yhteistyössä japanilaisten kanssa hankituilla aseilla, jotka salakuljetettiin Suomeen, vaikka suurin osa oli tarkoitus viedä Pietariin, mutta solutettu järjestelmä petti. Tuhansia aseita saatiin piiloon, mutta tuhannet jäivät venäläisen virkavallan saaliiksi ja juuri tämä luultavasti olikin se kaikkein vaikuttavin asia.

Kun liikkeellä oli tuhansia aseita ja tonneittain räjähteitä, oli asialla jo valtakunnallinen merkitys. Lainkuuliaisen ja lojaalin Suomen imagoa oli nyt mahdotonta pitää yllä ja itse Stolypin käytti asiaa tehokkaasti hyväksi valtakunnanduumassa, kun Suomen perustuslaillisen aseman viimeisetkin tukipylväät tuhottiin.

Kulttuuriadressi ja muu ulkomailla Suomen asiasta pidetty meteli ärsyttivät tavattomasti venäläisiä, jotka kyselivät, miten esimerkiksi Englanti, jonka tilillä oli kansallista sortoa vaikka muille jakaa, saattoi esiintyä Venäjän arvostelijana.

Joka tapauksessa kansainvälisen lehdistön suuri mielenkiinto Suomen asiaan takasi sen, ettei maata voitu ihan hiljaa hirttää. Sen nimi tuli samalla monelle ensi kertaa tunnetuksi.

Zilliacuksen suurin saavutus oli epäilemättä Venäjän vastustuspuolueiden yhteistyön järjestäminen. Puolueet olivat keskenään varsin eripuraisia ja venäläisillä oli vaikeuksia olla yhteistyössä sellaisten liikkeiden kanssa, jotka tähtäsivät heidän kotimaansa, -olkoonkin että imperiumin- hajottamiseen.

Joka tapauksessa parikin tapaamista saatiin järjestettyä ja visiona häämötti jo jonkinlaisen puskurivaltioiden ketjun luominen Euroopan ja Venäjän välille, mihin läntiset suurvallat saattaisivat myös tuntea kiinnostusta. Tämä kuitenkin edellytti Venäjällä vallankumousta.

Kuten tiedämme, ensimmäisen maailmansodan jälkeen imperiumit todella hajosivat ja kansallisvaltiot syntyivät myös Venäjän ja lännen väliin. Silloin tuosta vyöhykkeestä käytettiin niitystä cordon sanitaire, jolla yleensä tarkoitettiin ruttoa sairastavien eristämistä aseellisella vartiostolla.

Suomessa ei missään vastuunalaisissa piireissä vielä edes haaveiltu itsenäisyydestä asiana, joka voisi olla mahdollinen lähitulevaisuudessa, jos koskaan. Kuten muuan venäläinen nationalisti asian ilmaisi: Venäjä ei ole koskaan niin heikko, ettei se Suomelle pärjäisi.

Tämä oli epäilemättä normaalia tervettä järkeä, mutta taas kerran kävi niin, että todellisuus uhmasi sitä. Mutta oliko edes Zilliacuksella tuolloin kuvitelmia itsenäisestä Suomesta, vai oliko hänenkin tavoitteenaan ennen muuta ”status quo ante Bobrikov”, eli Suomen menetettyjen oikeuksien palauttaminen?

Gummerus vakuuttaa, että Zilliacuksen visiossa Suomi oli itsenäinen jo varhain. Esimerkit eivät kuitenkaan ole kovin vakuuttavia ja lähteitä on jouduttu ilmeisesti jonkin verran venyttämään. Jokin Norjan ja Ruotsin välinen suhde sen sijaan näyttäisi olleen realistisempi tavoite.

Maailmansodan sytyttyä ja suuren venäläistämisohjelman tultua julkisuuteen alkoi ajatus Suomen itsenäistymisestä aseellisen toiminnan kautta saada laajempaa kannatusta, mitä ilmensi jääkäriliike. Muuten, jopa itse Zilliacus, jonka kaksi veljenpoikaa meni liikkeeseen mukaan, epäili koko homman mielekkyyttä. Myöhemmässä vaiheessa hän toki itsekin osallistui liikkeen tukemiseen Tukholmassa.

Zilliacus oli länsimielinen ja viettänyt vuosia Amerikassa ja eri Euroopan maissa sekä puolitoista vuotta Japanissa. Hän ei erityisemmin pitänyt saksalaisista, mutta katsoi, että Suomen itsenäistymisen kannalta oli Saksan voima ainoa mahdollisuus.

Sen halusta hänellä kyllä oli epäilyksiä. Saksan ja Venäjän erillisrauhan mahdollisuus kummitteli monien mielessä ja sellainenhan sitten tehtiinkin. Tosin Brest-Litovskin rauha, johon vailla sotilaallista voimaa olleet bolševikit pakotettiin, olikin aivan toisenlainen kuin mitä oli pelätty. Itse asiassa vasta se teki Venäjän sorrettujen kansojen liiton elättelemät haaveet realistisiksi.

”Aktivisti”-sana tarkoittaa nykyäänkin yleensä ”suoran” eli yleensä rikollisen toiminnan ja jopa väkivallan kannattamista ja niin sanotut ”jälkiaktivistit” leimautuivat kansalaissodan jälkeen kostonhimoisina lahtareina.

Tällöin helposti unohtuu, että sumalaisten aktivistien ja erityisesti Zilliacuksen suhde poliittiseen vasemmistoon oli sangen lämmin ja että aktivisteissa oli aika lailla myös vasemmistolaisia. Vuoden 1918 sota oli aktisitien silmin sitäkin suurempi petos ja monet, kuten Zilliacus, menettivät siinä läheisiään.

Se, ettei virallinen Suomi halunnut itsenäistyttyään muistella niitä aikoja, jolloin koko ajatusta itsenäisyydestä pidettiin joko haihatteluna tai rikoksena, on ymmärrettävää. Ymmärrettävää on myös, että ajatusta laillisuudesta haluttiin nostaa kansalliseksi myytiksi, vaikka sitä vastaan tuli rikottua toisenkin kerran ja varsin törkeästikin.

Gummerus huomauttaa kyllä ironisesti, että epävirallisesti Zilliacuksen haudalle toivat tervehdyksiään myös sellaiset henkilöt, jotka tämän eläessä olivat hänet kiivaasti tuominneet ja suorastaan palvelleet Bobrikovia.

Mutta sellaistahan se elämä on. Kysymys sankaruudesta ja maanpetoksesta on ennen kaikkea ajoituskysymys, kuten jo Talleyrand kerran totesi.