HP

 

Hevonpeetä ja muuta

 

Varsinaisen valehtelemisen sijasta turvaudutaan nykyään usein erilaiseen harhaanjohtamiseen. Tilastot ovat siihen hyvä keino ja joskus 1960-luvulla tentin aiheesta lienen kirjankin, jonka nimenä oli ”Miten tilastoilla valehdellaan”. Muistan tekijänkin, Darrell Huff.

Itse kirja oli aika vaatimaton ja voisi kuvitella, että sen perusideat olisi jokaisen ylioppilaan tai ainakin maisterin tunnettava, ammattikirjoittajista nyt puhumatta..

Näin ei ole. Kaikkialla ja kaikilla tasoilla näkee tilastoja esitettävän aivan harhaanjohtavilla tavoilla ja konstit siihen ovat yksinkertaisia, simppeleimmillään graafisissa esityksissä, joissa esimerkiksi kuvataan vertailtavia aineistoja erikokoisilla esineidenkuvilla. Mutta ei siitä enempää, ei tässä voi mitään kurssia ruveta pitämään.

Totuus sinänsä on vaikea kysymys ja ymmärrän hyvin Pontius Pilatuksen kysymyksen Jeesukselle. Maaherra oli arvattavasti saanut filosofista koulutusta sen verran, että uskoi tietävänsä, ettei totuutta olekaan. Hänellä olisi ollut journalistin valmiudet nykyäänkin.

”Totuus” on syytä erottaa väitteiden ns. totuudesta tai epätotuudesta. ”Totuudesta” sanan syvimmässä merkityksessä ja mahdollisuuksistamme sen haltuunottoon on syytä kirjoittaa oma traktaattinsa, jos tarpeen.

 Tässä kiinnostaa nyt tuo arkipäivän vaatimaton kysymys, ero toden puhumisen ja valehtelun välillä ihan arkisessa mielessä, eli siten kuin se ymmärretään lastentarhassa, tuomioistuimessa tai jossakin muussa vastaavassa paikassa, vaikkapa perheen aamiaispöydässä.

Kun joku puhuu niin totta kuin osaa, häntä voidaan pitää todenpuhujana, vaikka hän itse asiassa ei onnistuisikaan paljastamaan sellaista osaa totuudesta, joka on häneltä jostakin syystä salattua ja antaisi asioista aivan yksipuolisen kuvan.

Valehtelija sen sijaan saattaa suoltaa hyvinkin paljon tosia lauseita ja niiden taakse tarkoin kätkeä keskeisen asian, jonka jostakin syystä haluaa salata. Syyt voivat olla moninaiset: ehkäpä hän on rikollinen tai suuri patriootti, ehkäpä vaikka edistyksellinen henkilö, joka haluaa olla osaltaan maailmaa pelastamassa ja parantamasa.

Toden puhujaa on usein halveksittu mutta myös arvostettu. Herodotos kertoo, että hänen selvästikin arvostamansa persialaiset opettivat lapsilleen kolme asiaa, joissa yksi oli toden puhuminen.

Kuten jokainen tietää, sekin on problemaattinen asia. Se, joka aina menee möläyttämään totuuksia missä tahansa, tekee usein karhunpalveluksen niin itselleen kuin muille, vaikka totuuden tietäminen ja kunnioittaminen onkin hyvä asia.

Tyrannille totuuden sanominen on yleensä vaarallista. Antiikin aikana keksittiin Aisopoksen kieli, ja puhuttiin vertauksin ja tunnuskuvin. Kolmedioissa totuus kätkettiin naurun taakse -verum dicere ridens.

Huomasin jo tästäkin aiheesat kirjottaneeni parikin kertaa (esim. Vihavainen: Haun suoraa puhetta tulokset ).  Liitän tähän yhden vanhan blogin viimekertaisen jatkoksi. Lisää löytyy hakutoiminnalla:

 

lauantai 16. tammikuuta 2016

Bullshit ja valhe

 

Bullshit,  informaatiosota ja journalismi

 

Sodankäynnin näkökulmasta valhe, harhaannuttaminen on keskeinen keino. Jo antiikin auktorit tekevät tämän täysin selväksi. Totuus toki viime kädessä määrää kaikkien asioiden reunaehdot eikä tavoitteena olevaa voittoa voi saavuttaa luottamalla vääriin tietoihin tai julistamalla tappio voitoksi, mutta silti. Keinona yli muiden on valhe.

Sota elää valheesta, joka on sen ytimessä. Voitto esitetään aina ja tinkimättä oikeuden ja totuuden voittona, mutta sen saavuttamista valheella ei historiassa ole kainosteltu. Mannerheimin, poikkeusihmisen tunnus Candida pro causa ense candido oli tässä suhteessa aika erikoinen. Se sopi hyvin valkoisen armeijan ylipäällikölle (candidus=hohtavan valkoinen), mutta jotenkin siinäkin, vuonna 1922 omaksutussa tunnuksessa tuntuisi tuoksahtavan demonstraatio ja se vaikuttaa ennakkovastaukselta mahdollisiin kysymyksiin.

Toki kuninkaat ovat kautta aikojen, paitsi käyttäneet häpeilemättä alhaisia keinoja sodissa, myös joskus valehdelleet itse voitonkin ja laulattaneet Te Deumia myös suurten tappioiden kunniaksi, mutta ei se asiaa, eli voiton tai tappion merkitystä totuuden hetkenä muuksi muuta. Vihollisen menestystä ei voi pitkän päälle selittää pois eikä omia tappioita salata. Toki sodan onni, fortuna belli, on oikullinen ja epäreilukin jumalatar.

Ennen totuuden hetkeä voi asioita kuitenkin aina yrittää edistää myös valheen keinoin ja toivoa menestyvänsä mahdollisimman pitkään. Joskus onnenkantamoinen voi päästää pälkähästä uhkapelurin, kuten Pietari III:n tulo näyttämölle pelasti Preussin Fredrikin, jolle tämän ansiosta jäi kuolematon maine. Hitler odotti viimeiseen asti kokevansa tuon Hohenzollernien hallitsijahuoneen ihmeen toistuvan kohdallaan, mutta der brave Gefreiter joutui pettymään katkerasti.

Vastuuttomuudestakin saatetaan historiassa palkita, mikäli onni sattuu suosimaan rohkeaa, kuten hänellä sananparren mukaan on oikeus toivoa. Kleiohan on syystä tai syyttä rinnastettu ammattikuntaan, jonka olemassaolo yleensä tunnustetaan tarpeelliseksi, mutta jonka maine on siitä huolimatta ollut kyseenalainen. Onko historia sittenkään vain totuuden ja rehellisyyden koetinkivi, kuten Thomas Carlyle ja häntä seuraten Egon Friedell ovat otaksuneet?

Kysymys totuuden arvosta on kolmannella vuosituhannella tullut erityisen aktuelliksi siitä syystä, että postmoderni nihilismi on suhtautunut koko asiaan yhtä ivallisen alentuvasti kuin Lenin aikoinaan. Itse asiassa postmoderni näkökulma on vielä hävittävämpi ja hävyttömämpi, sillä Leninillä myös totuus oli periaatteellisella tasolla yhtä suuressa kunniassa kuin oikeus, vapaus ja muut perinteiset arvot. Käytännössä toki kaikkia niitä poljettiin täysin häikäilemättä, mutta se kuului dialektiikkaan. Postmodernistille jo itse totuus on vain absurdi flatus vocis, purkautuvan ilman ääni.

Joskus kauan sitten kuului hyviin tapoihin kauhistella englantilaista sanontaa, joka juontaa juurensa 1800-luvun alun maljapuheeseen: “Our Country! In her intercourse with foreign nations may she always be in the right; but right or wrong, our country!”

Tähän asenteeseen on, varmaan syystäkin, liitetty moraalisesti epäilyttävää jesuitismia. Se on kuitenkin yhtä kaukana nykyaikaisesta nihilismistä kuin yö päivästä eikä edes sijaitse aamun ja illan harmaalla alueella. Toive siitä, että oman maan asia ja käytös olisi oikeudenmukaista todistaa ylevästä asenteesta. Maljapuheen jälkimmäinen osa saattaisi, tilanteesta riippuen, myös liittyä mielipahaan, joka syntyisi, mikäli isänmaa olisikin rikkonut oikeutta ja totuutta vastaan. Toki maljapuheiden retoriikka sijoittuu omaan genreensä ja kuuluu nauttia suolahippusen kera.

Nyt, kuin taas olemme saaneet tähän maailmaan informaatiosodan, olemme jälleen oppineet arvioimaan eri osapuolten sanomaa tietyllä varovaisuudella. Vanha kehotus nauttia sanoma suolahiukkasen kera, cum grano salis, ei enää vie mihinkään. On varauduttava totaaliseen, törkeään valheeseen, jossa ei ole totta kuin siteeksi, jos sitäkään.

Hämmästyimme säikähtäin, kun päivänä muutamana saimme lukea venäläisten lehtien, jopa hallitusta lähellä olevien, kirjoittavan mielettömyyksiä lasten kohtelusta Suomessa. Tällaista roskaa ei kukaan kuvitellut joutuvansa näkemään. Kaikelle on kuitenkin oma yleisönsä ja koska myös älykääpiöiden joukko on taaja ja säikkymätön, tarjotaan sillekin näissä kesteissä omat annoksensa. Se vain kuuluu asiaan.

Asia liittyi kampanjaan eli sotaretkeen tai sellaista simuloiviin manöövereihin ja sodissahan totuudella on aina ollut vain välinearvo. Kuten sanottu, valhe on se, mikä sodassa on arvokas ja aseista olennaisin. Asia ei rajoitu joihinkin puolihulluihin dosentteihin.

On asiaan kuuluvaa, että internetin pöhinää nimenomaan valtioiden välisten suhteiden kannalta on nyt meilläkin tarkasteltu myös sotanäkökulmasta, informaatiosotana, johon on soviteltu niitä vihollisen kukistamisen doktriineja, joita älykäs hyökkääjä voisi käyttää. Ongelmana on se, ettei suunnitelmallisuudesta, saati suuresta strategiasta ole kuin epäsuoria todisteita, lähinnä vihjeitä, jotka nekin liittyvät yksittäisiin asioihin, ei kokonaisuuteen. Toki voi yrittää tunkea kaiken samaan kaavaan Prokrusteen metodein, mutta siitä kärsii uskottavuus. Siinä menevät tosi ja valhe iloisesti sekaisin eikä niiden erottamiseen toisistaan ole keinoa.

Lisäksi herää liuta kysymyksiä. Jos, kuten muuankin opus julistaa, informaatiosota on käynnissä Venäjän suunnalta, ei sellainen koskaan voine olla yksipuolinen tilanne. Sodassa olisi äärimmäisen naiivia odottaa, että jompikumpi osapuoli kieltäytyisi käyttämästä keinoja, joita toinen käyttää, elleivät ne nyt sitten ole yhtä tökeröitä ja itseään vastaan toimivia kuin mainittu lapsikampanja. Talvisodassa toki tapahtui, että suomalaiset levittivät itse eteenpäin venäläisten tökeröä propagandaa, joka nostatti kansassa raivoa.

Eiköhän siis liene kohtuullista odottaa, että oma puoli, mikäli se todella on havainnut informaatiosodan olevan todellisuutta, järjestää esimerkiksi viime sodassa käytetyn SAT-VIA-järjestelmän tyyppistä toimintaa, jonka avulla sekä puolustus että hyökkäys ovat mahdollisia.

Jatkosodassa, kun taistelimme yksin, jouduimme puolustautumaan sekä Moskovan-Leningradin-Petroskoin varsin avutonta propagandaa vastaan että myös Lontoon taitavaa manipulaatiota vastaan, joka ei suinkaan ollut vailla tehoa. Siinä tohinassa opittiin ymmärtämään, ettei Suomella ole kuin yksi luotettava ystävä, joka on Suomen armeija. Ruotsi hötkyili peloissaan ja USA tuki Lontoon kavalaa maanittelua. Mutta asemamme oli selvä ja johtopäätökset sen mukaisia. Informaatiorintama piti ja rauha voitiin solmia rivit tiiviinä.

Mutta miten mahtaakaan olla nyt? Olemmeko me tuossa mahdollisessa sodassa omalla puolellamme vaiko sittenkin vaarassa lipsahtaa palvelemaan vieraita intressejä ja nielemään tahallista valhetta, jota varmasti käytetään niin paljon kuin katsotaan tarpeelliseksi meiltä kysymättä? Vai ovatko meidän etumme automaattisesti yhtenevät jonkin epämääräisen lännen kanssa, kuten sosialistisen ystävyysliiton maiden intressit kerran sopivat aina yhteen Neuvostoliiton intressien kanssa? Mitä tästä seuraa nyt?

Tuntuu aika säälittävältä, että valtionhallinnon sadalle virkamiehelle kustannetaan amerikkalaisten järjestämät kurssit informaatiosodassa. Eikö omalla maallamme ole tähän kapasiteettia vai eikö sillä ole omaa agendaa? Miten on mahdollista, että jokin ulkomainen taho otetaan tällaiseen rooliin?

Jotta sellaisilla kursseilla olisi jotakin merkitystä, ne olisi syytä tarjota mieluummin journalisteille, jotka tulisi velvoittaa tutustumaan myös kilpaileviin näkemyksiin. Näyttää pahasti siltä, että tämän ammattikunnan suhde totuuteen on vakavasti vahingoittunut näinä postmoderneina aikoinamme ja tästä kärsii heidän oma uskottavuutensa. Erityiseksi ongelmaksi on noussut BS eli bullshit.

Siitä ei ole kovinkaan kauan, kun ajatusta totuudesta ja sen saavuttamisesta vielä pidettiin normaalina ja vakavasti otettavana asiana. Totuuden, kuten myös hyvyyden ja kauneuden palveleminen olivat kulttuurin keskeisiä tehtäviä. Journalistien kannalta tehtävä oli yksinkertainen: heidän tehtävänään oli kertoa se totuus, jonka saivat tietoonsa ja jota oli syytä sellaisena pitää. Sen sijaan journalismin tehtävänä ei ollut opettaa kansalle, mitä totuudesta piti ajatella eikä siihen missään tapauksessa kuulunut epämukavien tosiasioiden piilottelu. Uutiset ja kommentit oli selkeästi erotettava toisistaan ja tämä oli se tärkeä asia, joka erotti vapaan tiedonvälityksen totalitaarisesta.

Nyt on toisin. Journalistit kokevat ilmeisesti tehtäväkseen maailman pelastamisen ja heidän kunnianhimonaan on tuottaa sellaista sisältöä, joka edistää kaikkia hyvä asioita ja vahingoittaa huonoja.

On syntynyt tilanne, jossa journalisteja syytetään suoraan valehtelemisesta. Erityisesti esille on nostettu YLE ja Helsingin Sanomat. Yleisesti ottaen tämä lienee liioittelua. Varsinaisia tietoisia valheita nämä orgaanit tuskin ovat paljoakaan harrastaneet. Sen sijaan niille kyllä on ollut leimallista  salailu ja niin sanottu bullshit.

Jälkimmäinen karttaa suoranaista valehtelemista ja huijaa muilla keinoin, puhumalla aidasta aidanseipäiden sijasta, johdattamalla keskustelun johonkin muuhun kuin itse hankalaan aiheeseen, assosioimalla käsiteltävä asia johonkin tabuun ja niin edelleen ja niin edelleen. Keskeinen idea on luoda kuuman kysymyksen ympärille emotionaalisesti ladatuista meemeistä valheellisuuden muuri, jonka puolustuslinjoja vain omista eduistaan piittaamattomat desperadot haluavat avoimesti uhmata.

Bullshit saattaa pohjimmiltaan olla Amerikan lahja kulttuurillemme. Kuten small talk, se on ollut laji, jota kansamme osaa heikosti. Tänäkin päivänä sen todelliset taitajat löytyvät etupäässä ns. hyvin koulutetuista kansankerroksista. Itse asiassa on olemassa melko tuore amerikkalainen akateeminen traditio, joka rakentuu nimenomaan bullshitin ympärille (ks. https://en.wikipedia.org/wiki/Cultural_studies). Näyttää jopa siltä, ettei asiaa sen piirissä tyydytä pelkästään tutkimaan, vaan sitä myös aktiivisesti harjoitetaan.

Yhtä kaikki, kansan syvät rivit ovat ymmärrettävästi olleet melko immuuneja tällaiselle tarjonnalle, mikä ei liity niiden elämänpiireihin, vaan viihtyy yliopistojen ohuessa ansari-ilmastossa. Kova todellisuus ja konkreettinen askarointi sen ongelmien kanssa ei jätä BS:lle samanlaista tilaa eikä tilausta.

Ei sille toki missään immuunejakaan olla. Niin sanotun taistolaisuuden kova ydin muodostui kerran akateemisista kiliasteista, jotka olivat kehittäneet kommunismista itselleen kvasiuskonnollisen version. Tämä ryhmä oli selvästi erillään työssä käyvistä duunareista, joista niistäkin osa myös oli hyvin taipuvaista vastaanottamaan Moskovan hyvää sanomaa, vaikka ei Marxin teoksia opiskellut, vaan keskittyi mieluummin oman työpaikan ja liiton asioihin.

 Koska duunari tunsi sentään elämää hieman paremmin ja lähempää, ei häntä kuitenkaan voinut hoidella ja ruokkia samalla evankeliumilla kuin keltanokkaisia opiskelijanulkkeja. Niinpä oli kehitettävä paksu ja tahmea bullshitin kerrostuma suojaamaan ideologian jokapäiväistä turvallisuutta.

Ihmisen valmius ja halu uskoa sellaista, mitä hän pitää totena, on suuri voimavara. Tarvittaessa on kovin helppoa rationalisoida oman maan tai esikuvalliseksi ajatellun etujoukkomaan kaikkia toimia, mikäli tuo tarve on kyllin vahva. On tarpeetonta jaaritella toivovansa, että oma maa tai ideologia olisi oikeassa, kun se kerran ilman muuta on. Edellä siteeratun maljapuheen ensimmäistä osaa ei kukaan ole aikoihin edes muistanut. Sellainen ei enää kuulu tapoihin.

Mikään rationaalinen argumentti ei läpäise paksua BS-kerrosta silloin, kun se suojaa pyhimpiä arvoja, eivät edes arkistojen vastaansanomattomat paljastukset. Vanhanaikaiset järkiargumentit tupsahtavat pehmeään BS:ään kuin peruna puuroon. Ainoastaan jokin hyvin suunniteltu visuaalinen lavastus, joka julistetaan maailman merkkitapahtumaksi, saattaisi ehkä mennä suojauksen läpi, mutta näitä projektiileja on toistaiseksi testattu vain PC:n taholta menestyksellisissä hyökkäysoperaatioissa vanhanaikaista toisinajattelua vastaan.

Sellaista on nykyinen virallinen ideologiamme, PC ja sellainen on sen voittamaton suojapanssari, BS. Jossakin mielessä se on vanhaa ja jo antiikin aikana käytettyä ainesta, jolla aina on ollut tehonsa. Muinaisen Kreikan sofistit osasivat sen ainakin yhtä hyvin kuin Kreikan nykyiset vallanpitäjät. Mutta joidenkin merkkien perusteella voi arvioida, että 2000-luvusta on tullut BS:n uusi suuruudenaika, kun se on tasa-arvoisesti korotettu valtaistuimelle uutena totuutena tai ainakin erittäin varteenotettavana kruunutavoittelijana tai regenttinä, mikäli totuudelta jäänyt valtaistuin on lopullisesti jätettävä tyhjäksi. Mihin me totuutta tarvitsemme, jos BS toimii paremmin?