Natsit ja me

 

Kun todellisuus oli toisenlaista

 

Vesa Vares, Petos, hurmos, ero. Suomalais-saksalainen suhde 1939-1945. Otava 2025, 491 s.

 

Ihmisaivojen kyky hahmottaa menneisyyden kokonaisuuksia on rajallinen. Itse asiassa ne usein rajoittuvat maalaamaan menneisyydestä kuvia, jotka kelpaavat tuskin edes karikatyyreiksi siitä, miten asiat kerran olivat.

Muuten historian kokonaisuuksiksi ajatellut asiajoukot hahmotetaan yhä useammin äärimmäisen yleisten ja siis primitiivisten käsitteiden kautta. Kehitystä yhä alkeellisempaan historiankäsitykseen näyttää suuresti edistävän kuvan voittokulku kulttuurissa ja sen tunkeutuminen tekstin, käsitteellisen ajattelun tilalle ja sen yläpuolelle.

Ne, jotka omakohtaisesti kokivat jatkosodan olisivat tuolloin suuresti hämmästyneet, mikäli olisivat saaneet tietää, miten nuo asiat miellettäisiin tulevien sukupolvien ajattelussa, kuten Vesa Vares tässä kirjassa toteaa.

Tietysti enempää abstrakti ajattelu kuin yritys tunkeutua menneisyyteen kuvia katselemalla eivät kumpikaan palauta menneisyyttä, mutta sitä voidaan päästä yhä lähemmäs monipuolisella, kriittisellä tutkimuksella. Niin sanottu historia ”alhaalta” ei voi korvata perinteistä poliittista historiaa, eikä tietenkään myöskään päin vastoin.

Historian ymmärtäminen on vaativampi laji kuin usein tullaan ajatelleeksi. Alkeellisella tasolla ja nimenomaan visuaalisesti siitä on helppo luoda tarinoita, jollaisia monet meistä ovat ahmineet sarjakuvalehdistä, eikä korkean abstraktiotason käsitteistäminen ole sen vaikeampaa -eikä viime kädessä myöskään vakuuttavampaa.

Sen, joka pyrkii kunnioittamaan historiallista totuutta, on kunnioitettava ja tutkittava sitä kaikinpuolisesti ja hyväksyttävä myös ristiriitaiset tulokset, mikäli niitä on ja ymmärrettävä se, ettei menneisyydestä ole missään olemassa valmista, lopullista totuutta, vaan ainoastaan sellainen, joka parhaiten sopii yhteen kaikkien sitä koskevien tietojemme kanssa.

Suomen ja Saksan suhteita maina vuodesta 1918 ja kauempaakin on tutkittu valtavasti ja yksi aktiivisista tutkijoista on ollut Vesa Vares, joka jo kymmeniä vuosia sitten kumosi myytin siitä, että Suomi muka olisi ollut hyvinkin läheisissä väleissä Saksan kanssa ennen toisen maailmansodan syttymistä.

Tuollainen käsitys on räikeästi tosiasioiden vastainen, mutta poliittisista syistä sitä ei ainoastaan siedetty, vaan jopa aktiivisesti levitettiin. Alan eräänlaista ennätystä edusti presidentti Kekkosen oraakkelimainen lausunto, jonka mukaan Kolmannen valtakunnan varjo oli Suomen yllä, tahdoimmepa sitä tai emme.

Se oli puhdasta tuon ajan politiikkaa ja suunnattu oikeuttamaan ihmisten mielissä Neuvostoliiton maahamme kohdistamaa aggressiota. Tutkijoiden piirissä se ei saanut armoa ja erityisesti Risto O. Peltovuori osoitti asioiden oikean laidan, mutta hänen, kuten muidenkaan tutkijoiden vaikutusvalta siihen diskurssiin, joka Suomen ja Neuvostoliiton suhteista kehittyi, jäi aivan vaatimattomaksi.

Populaaritukinnoissa nousivat esille niin sanottu ”ajopuuteoria” ja sen ”upottaminen”, jotka käytännössä olivat tuskin enempää kuin olkiukon pöllyttämistä. Ei Suomi sotaan ajautunut passiivisena heittopussina, mutta käytti kyllä sen sijaan hyväkseen ainutkertaista mahdollisuuksien ikkunaa ja välttyi tulemasta osaksi Itä-Euroopan tappotannerta, jossa kansaa teurastettiin kuin karjaa.

Vesa Vares on kirjassaan käynyt läpi sen alaotsikon tarkoittaman problematiikan niin perusteellisesti, kuin se oikeastaan on mahdollista ja pidän sen tarjoaman yleiskuvan muuttamista mahdottomana. Toki monenlaista voi aina löytyä aikakauden jäämistön nurkista, mutta se maailmankuva ja ne mielialat, jotka olivat vallitsevia, on kyllä nyt tässä kirjassa huolellisesti dokumentoitu.

Vares toki olisi voinut käyttää erityisesti juuri erilaisten mielialatarkkailujen papereita laajemminkin, mutta itsekin niitä tuntevana uskallan sanoa, ettei se kuvaa olisi muuttanut. Tiettyjen kommunistimielisten ja natsimielisten ryhmien näkemykset jäävät varjoon, mutta myös niiden vaikutusvalta oli perin rajallinen.

Tunnetusti myös Saksan lähettiläs Blücher kielsi väkeään pitämästä yhteyksiä suomalaisiin natseihin -siten ei voisi saada aikaan mitään muuta kuin suomalaisen valtiovallan aiheettomia epäluuloja.

Se, millaista keskustelua ja maailmakuvaa (diskurssia) eri vaiheissa edustivat eri yhteiskuntapiirien julkaistut ja julkaisemattomat dokumentit, on kyllä todella kiinnostavaa sekä sen suhteen mitä sanottiin ja mitä ei sanottu.

Joukkomurhat miellettiin tuohon aikaan hyvin perustein ennen muuta Neuvostoliiton toimialaksi ja sittemmin myös länsiliittoutuneiden, jotka suorittivat massiivisia, siviiliväestöön kohdistuvia terroripommituksia. Saksalaisten tiedettiin olevan häikäilemättömiä ja kovia, mutta heiträ ei sentään epäilty irrationaalisesta pahuudesta.

Ajatus siitä, että olisi ymmärretty sotivamme jonkin suorastaa raamatullista kansanmurhaa suorittavan tahon kanssa, ei yksinkertaisesti mahtunut tuon ajan ajatteluun. Juutalaisvainojen ja muiden joukkomurhien todellisuus omaksuttiin osaksi toisen maailmansodan historiaa vasta ajan mittaan, ja melko hitaasti sodan jälkeen.

Paasikivikin heräsi huomaamaan natsien barbarian kko syvyyden, kuten hän asian ymmärsi, saatuaan kuulla, että he olivat ruoskineet kunnioitusta ansaitsevia kansalaisia (professoreja) nahkaremmeillä. Kyllä natsit ja bolševikit olivat aivan yhtä barbaarisia, resoneerasi valtioneuvos, jälkimmäisset nyt tietenkin vain toteuttivat sitä monin kerroin suuremmassa mitassa.

Suomalaisten vihamielisyys Saksaa ja saksalaisia kohtaan talvisodan aikana on tunnettua, kuten myös ne kireät välit, jotka maiden välillä valitsivat ennen sotaa. Sitä ei muuksi muuta se tietty kansojen välisen sympatian juonne, joka periytyi eritysesti vuodelta 1918 ja jota Saksassakin osattiin kansan keskuudessa arvostaa.

Suomalaisten, ”sankarikansan” valtava arvostus jatkosodan ajan Saksassa tulee tässäkin kirjassa yhä uudelleen esiin. Se tuli vastaan kaikkialla, niin Saksan ja Itävallan paikkakunnilla, kuin Lapissa ja rintamalla. Suomalaiset olivat yksinkertaisesti ihmemiehiä, jotka olivat jopa saksalaisia parempia. Tämähän heijastui myös niissä spekulaatioissa, joita tehtiin maiden tulevasta asemasta Hitlerin ”Uudessa Euroopassa”.

Vesa Vares on tehnyt suuren ja arvokkaan työn peratessaan jälleen kerran perusteellisesti tämän teeman, jota niin monet tutkivat ovat jo aiemmin ainakin joltakin osin käsitelleet.

Takakannen lööpin mukaan kyseessä ”vakuuttava kuvaus Suomen ja natsi-Saksan suhdedraamasta”. Sitähän se onkin sille, joka suhtautuu historian tieteelliseen tutkimukseen vakavasti, mutta en uskaltaisi vielä olla optimisti sikli kuin asia koskee akateemisen tutkimuksen mahdollisuuksia vaikuttaa kansamme syvien rivien historiankäsitykseen.

Tämän kirjan lukee muutama tuhat ihmistä, toivoakseni toki muutama kymmenen tuhatta. Sen koko merkityksen käsittää ehkä noin kymmenesosa sen lukijoista ja niistäkin vain osa hyväksyy ajattelunsa perustaksi sen, minkä kirjan perusteella tietää todeksi.

Niin heikoissa kantimissa näyttäisi olevan nykyinen historiatietoisuus, jossa yhtenä merkittävänä trendinä on lähestyä ”eurooppalaista” näkemystä ja siis antaa ensi sija sellaiselle ainekselle, joka ei tosiasiassa koskaan kuulunut meidän omaan menneisyytemme.

Käytännössä voimme odottaa, että länsiliittoutuneiden historiankuva äärimmilleen yksinkertaistettuna ja kuvilla varustettuna muodostaa tulevaisuudessa sen perustan, jolle kansa omansa rakentaa. Ehkäpä ennen pitkää saavutaan sille tasolle, että ihmisten älylliseksi aktivoimiseksi heille aletaan tehdä värityskirjoja, joiden mukaan historiaa opiskellaan, niin Suomen kuin muunkin maailman osalta.