Kun
todellisuus oli toisenlaista
Vesa Vares, Petos,
hurmos, ero. Suomalais-saksalainen suhde 1939-1945. Otava 2025, 491 s.
Ihmisaivojen
kyky hahmottaa menneisyyden kokonaisuuksia on rajallinen. Itse asiassa ne usein
rajoittuvat maalaamaan menneisyydestä kuvia, jotka kelpaavat tuskin edes
karikatyyreiksi siitä, miten asiat kerran olivat.
Muuten historian
kokonaisuuksiksi ajatellut asiajoukot hahmotetaan yhä useammin äärimmäisen
yleisten ja siis primitiivisten käsitteiden kautta. Kehitystä yhä
alkeellisempaan historiankäsitykseen näyttää suuresti edistävän kuvan
voittokulku kulttuurissa ja sen tunkeutuminen tekstin, käsitteellisen ajattelun
tilalle ja sen yläpuolelle.
Ne, jotka
omakohtaisesti kokivat jatkosodan olisivat tuolloin suuresti hämmästyneet,
mikäli olisivat saaneet tietää, miten nuo asiat miellettäisiin tulevien
sukupolvien ajattelussa, kuten Vesa Vares tässä kirjassa toteaa.
Tietysti enempää
abstrakti ajattelu kuin yritys tunkeutua menneisyyteen kuvia katselemalla eivät
kumpikaan palauta menneisyyttä, mutta sitä voidaan päästä yhä lähemmäs
monipuolisella, kriittisellä tutkimuksella. Niin sanottu historia ”alhaalta” ei
voi korvata perinteistä poliittista historiaa, eikä tietenkään myöskään päin
vastoin.
Historian
ymmärtäminen on vaativampi laji kuin usein tullaan ajatelleeksi. Alkeellisella
tasolla ja nimenomaan visuaalisesti siitä on helppo luoda tarinoita, jollaisia
monet meistä ovat ahmineet sarjakuvalehdistä, eikä korkean abstraktiotason
käsitteistäminen ole sen vaikeampaa -eikä viime kädessä myöskään vakuuttavampaa.
Sen, joka pyrkii
kunnioittamaan historiallista totuutta, on kunnioitettava ja tutkittava sitä
kaikinpuolisesti ja hyväksyttävä myös ristiriitaiset tulokset, mikäli niitä on
ja ymmärrettävä se, ettei menneisyydestä ole missään olemassa valmista, lopullista
totuutta, vaan ainoastaan sellainen, joka parhaiten sopii yhteen kaikkien sitä
koskevien tietojemme kanssa.
Suomen ja Saksan
suhteita maina vuodesta 1918 ja kauempaakin on tutkittu valtavasti ja yksi
aktiivisista tutkijoista on ollut Vesa Vares, joka jo kymmeniä vuosia sitten
kumosi myytin siitä, että Suomi muka olisi ollut hyvinkin läheisissä väleissä
Saksan kanssa ennen toisen maailmansodan syttymistä.
Tuollainen käsitys
on räikeästi tosiasioiden vastainen, mutta poliittisista syistä sitä ei
ainoastaan siedetty, vaan jopa aktiivisesti levitettiin. Alan eräänlaista
ennätystä edusti presidentti Kekkosen oraakkelimainen lausunto, jonka mukaan
Kolmannen valtakunnan varjo oli Suomen yllä, tahdoimmepa sitä tai emme.
Se oli puhdasta
tuon ajan politiikkaa ja suunnattu oikeuttamaan ihmisten mielissä Neuvostoliiton
maahamme kohdistamaa aggressiota. Tutkijoiden piirissä se ei saanut armoa ja
erityisesti Risto O. Peltovuori osoitti asioiden oikean laidan, mutta hänen,
kuten muidenkaan tutkijoiden vaikutusvalta siihen diskurssiin, joka Suomen ja
Neuvostoliiton suhteista kehittyi, jäi aivan vaatimattomaksi.
Populaaritukinnoissa
nousivat esille niin sanottu ”ajopuuteoria” ja sen ”upottaminen”, jotka
käytännössä olivat tuskin enempää kuin olkiukon pöllyttämistä. Ei Suomi sotaan ajautunut
passiivisena heittopussina, mutta käytti kyllä sen sijaan hyväkseen
ainutkertaista mahdollisuuksien ikkunaa ja välttyi tulemasta osaksi
Itä-Euroopan tappotannerta, jossa kansaa teurastettiin kuin karjaa.
Vesa Vares on
kirjassaan käynyt läpi sen alaotsikon tarkoittaman problematiikan niin
perusteellisesti, kuin se oikeastaan on mahdollista ja pidän sen tarjoaman
yleiskuvan muuttamista mahdottomana. Toki monenlaista voi aina löytyä
aikakauden jäämistön nurkista, mutta se maailmankuva ja ne mielialat, jotka
olivat vallitsevia, on kyllä nyt tässä kirjassa huolellisesti dokumentoitu.
Vares toki olisi
voinut käyttää erityisesti juuri erilaisten mielialatarkkailujen papereita
laajemminkin, mutta itsekin niitä tuntevana uskallan sanoa, ettei se kuvaa
olisi muuttanut. Tiettyjen kommunistimielisten ja natsimielisten ryhmien
näkemykset jäävät varjoon, mutta myös niiden vaikutusvalta oli perin
rajallinen.
Tunnetusti myös
Saksan lähettiläs Blücher kielsi väkeään pitämästä yhteyksiä suomalaisiin
natseihin -siten ei voisi saada aikaan mitään muuta kuin suomalaisen valtiovallan
aiheettomia epäluuloja.
Se, millaista
keskustelua ja maailmakuvaa (diskurssia) eri vaiheissa edustivat eri
yhteiskuntapiirien julkaistut ja julkaisemattomat dokumentit, on kyllä todella
kiinnostavaa sekä sen suhteen mitä sanottiin ja mitä ei sanottu.
Joukkomurhat miellettiin
tuohon aikaan hyvin perustein ennen muuta Neuvostoliiton toimialaksi ja sittemmin
myös länsiliittoutuneiden, jotka suorittivat massiivisia, siviiliväestöön kohdistuvia
terroripommituksia. Saksalaisten tiedettiin olevan häikäilemättömiä ja kovia,
mutta heiträ ei sentään epäilty irrationaalisesta pahuudesta.
Ajatus siitä, että
olisi ymmärretty sotivamme jonkin suorastaa raamatullista kansanmurhaa
suorittavan tahon kanssa, ei yksinkertaisesti mahtunut tuon ajan ajatteluun. Juutalaisvainojen
ja muiden joukkomurhien todellisuus omaksuttiin osaksi toisen maailmansodan historiaa
vasta ajan mittaan, ja melko hitaasti sodan jälkeen.
Paasikivikin
heräsi huomaamaan natsien barbarian kko syvyyden, kuten hän asian ymmärsi,
saatuaan kuulla, että he olivat ruoskineet kunnioitusta ansaitsevia kansalaisia
(professoreja) nahkaremmeillä. Kyllä natsit ja bolševikit olivat aivan yhtä
barbaarisia, resoneerasi valtioneuvos, jälkimmäisset nyt tietenkin vain toteuttivat
sitä monin kerroin suuremmassa mitassa.
Suomalaisten
vihamielisyys Saksaa ja saksalaisia kohtaan talvisodan aikana on tunnettua,
kuten myös ne kireät välit, jotka maiden välillä valitsivat ennen sotaa. Sitä
ei muuksi muuta se tietty kansojen välisen sympatian juonne, joka periytyi
eritysesti vuodelta 1918 ja jota Saksassakin osattiin kansan keskuudessa
arvostaa.
Suomalaisten, ”sankarikansan”
valtava arvostus jatkosodan ajan Saksassa tulee tässäkin kirjassa yhä uudelleen
esiin. Se tuli vastaan kaikkialla, niin Saksan ja Itävallan paikkakunnilla, kuin
Lapissa ja rintamalla. Suomalaiset olivat yksinkertaisesti ihmemiehiä, jotka
olivat jopa saksalaisia parempia. Tämähän heijastui myös niissä spekulaatioissa,
joita tehtiin maiden tulevasta asemasta Hitlerin ”Uudessa Euroopassa”.
Vesa Vares on
tehnyt suuren ja arvokkaan työn peratessaan jälleen kerran perusteellisesti
tämän teeman, jota niin monet tutkivat ovat jo aiemmin ainakin joltakin osin käsitelleet.
Takakannen lööpin
mukaan kyseessä ”vakuuttava kuvaus Suomen ja natsi-Saksan suhdedraamasta”.
Sitähän se onkin sille, joka suhtautuu historian tieteelliseen tutkimukseen
vakavasti, mutta en uskaltaisi vielä olla optimisti sikli kuin asia koskee
akateemisen tutkimuksen mahdollisuuksia vaikuttaa kansamme syvien rivien
historiankäsitykseen.
Tämän kirjan
lukee muutama tuhat ihmistä, toivoakseni toki muutama kymmenen tuhatta. Sen koko
merkityksen käsittää ehkä noin kymmenesosa sen lukijoista ja niistäkin vain osa
hyväksyy ajattelunsa perustaksi sen, minkä kirjan perusteella tietää todeksi.
Niin heikoissa
kantimissa näyttäisi olevan nykyinen historiatietoisuus, jossa yhtenä
merkittävänä trendinä on lähestyä ”eurooppalaista” näkemystä ja siis antaa ensi
sija sellaiselle ainekselle, joka ei tosiasiassa koskaan kuulunut meidän omaan
menneisyytemme.
Käytännössä voimme
odottaa, että länsiliittoutuneiden historiankuva äärimmilleen yksinkertaistettuna
ja kuvilla varustettuna muodostaa tulevaisuudessa sen perustan, jolle kansa omansa
rakentaa. Ehkäpä ennen pitkää saavutaan sille tasolle, että ihmisten älylliseksi
aktivoimiseksi heille aletaan tehdä värityskirjoja, joiden mukaan historiaa opiskellaan,
niin Suomen kuin muunkin maailman osalta.
"Tämän kirjan lukee muutama tuhat ihmistä, toivoakseni toki muutama kymmenen tuhatta. Sen koko merkityksen käsittää ehkä noin kymmenesosa sen lukijoista ja niistäkin vain osa hyväksyy ajattelunsa perustaksi sen, minkä kirjan perusteella tietää todeksi...ihmisten älylliseksi aktivoimiseksi heille aletaan tehdä värityskirjoja, joiden mukaan historiaa opiskellaan, niin Suomen kuin muunkin maailman osalta."
VastaaPoistaPelkäänpä, että blogisti on oikeassa, ihmisten älyllistä tasoa ei voi aliarvioida...
Luulen, että suuri osa nuoremmasta kansasta ei tiedä eikä juuri välitä toisesta maailmansodasta tai Suomen ja Saksan suhteista. Niistä taas, jotka välittävät, olivatpa sitten nuoria tai vanhoja, luulen suurimman osan yhä ajattelevan, että Neuvostoliitto oli Saksaa paljon barbaarisempi ja pahempi. Suomen natsisuhteita kauhistelevat ovat pikkuporukka ja pikemminkin norsunluutornin eliittiä kuin kansan syviä rivejä.
VastaaPoista