torstai 22. tammikuuta 2026

Diilistä diiliin

 

Diplomatian aallonpohja

 

Elämme nykyään sivistyksen jälkeistä aikaa, mikä ilmenee havainnollisesti erinäisissä diplomatian käytännöissä.

Koska diplomatian maailmassa kohtaavat valtioiden ja kansojen valtuutetut edustajat, on tapoihin kuulunut, että siellä ollaan äärimmäisen kohteliaita ja vakuutetaan teatraalisesti keskustelukumppanin kautta kunnioitusta hänen edustamalleen taholle.

Itse asiassa diplomatiassa oli ainakin vielä noin puoli vuosisataa sitten selviä jäänteitä siitä muodollisesta teatraalisuudesta, joka lienee kehittynyt huippuunsa Ludvig XIV:n hovissa. Vastapuolen avoin loukkaaminen olisi ollut viimeinen asia, mitä diplomaatti olisi voinut tehdä.

Nyrkkisääntönä palveli vanha maksiimi fortiter in re -suaviter in modo, tiukasti itse asian suhteen, mutta rakastettavin muodoin. Itse asiassa kuolemantuomiotkin oli joskus tapana panna toimeen kohteliaita muotoja noudattaen. Se liittyi myös vahvemman osapuolen itsekunnioitukseen. Moukkamaiset muodot olisivat alentaneet tekijää, joka halusi ainakin näytellä sivistynyttä.

Nykyään olemme todistaneet karkeuden tunkeutumista myös diplomatiaan. Jostakin syystä asia vielä sattuu samaan aikaan, kun naiset ovat vallanneet tälläkin alalla vankan aseman. Onko näillä asioilla jotakin tekemistä keskenään, olisi kiinnostavaa tietää. Luultavasti yhteinen nimittäjä on jokin kolmas tekijä.

Joka tapauksessa moukkamaisuus on nyt usein aivan alastonta, mistä näiden päivien tapahtumat ovat kaunopuheinen osoitus. Kansainvälisiä suhteita hoidetaan bisnesslangilla, mikä on suunnilleen samaa kuin hollituvan taso: no nonsense, eli paskaako tässä hienostelemaan.Не стоит церемониться sanoisi venäläinen uusbolševikki.

En tiedä, menettääkö maailma paljonkin olennaista, mikäli moukkamaisuus tulee normiksi tälläkin alalla, mutta jotenkin tuntuu siltä, että kun suunta on alaspäin, se jatkuu aina pohjalle saakka, mikä on valitettavaa, kun aikoinaan sentään sivistyneet muodotkin kehitettiin.

Toki jo korsikalainen entinen tykistökapteeni, joka keksi ryhtyä Ranskan keisariksi, suhtautui ironisesti diplomatian hienouksiin, eikä aina sellaisia noudattanut. Hänellä oli kuitenkin ulkoministerinä Talleyrand, joka tarvittaessa hoiti tuon puolen asiasta.

Napoleon tuskin aidosti kunnioitti Tallyrandia ja sanoi tämän olevan ”paskaa silkkisukassa”, mutta turvautui sentään hänen palveluihinsa.

Jotta voisimme vertailla nykyistä tilannetta johonkin, saattaa olla ainakin huvittavaa vilkaista, millainen diplomaatti Talleyrand oli:

 

torstai 26. huhtikuuta 2018

Diplomatian sankareita

 

Kettujen kettu

 

Duff Cooper, Talleyrand (1932), Otava 1956, 467 s.

 

Charles Maurice de Talleyrand-Périgord (1754-1838) eli lyhyesti Talleyrand, on Euroopan historian erikoislaatuisimpia hahmoja.

Ennen muuta hänet muistetaan suurena selviytyjänä, aristokraattina, joka eli Ranskan kohtalot vanhasta komennosta aina Ludvig Filipin porvarikuninkuuteen. Kuuluisa vastaus kysymykseen, mitä hän teki hirmuvallan aikana, oli ”minä elin”. Mutta Talleyrand ei vain säilynyt hengissä, vaan vaikutti lähes koko ajan korkeissa viroissa. Hänen panoksensa koko Euroopan kohtaloihin oli ajoittain jopa hyvin suuri.

Nuorena ja vanhempanakin Talleyrand tuli kuuluisaksi taipumuksestaan irstailuun ja pelaamiseen ja tietenkin myös pöydän ilot kuuluivat asiaan. Hänen kaltaisensa aristokraatin kohdalla se merkitsi jatkuvia loisteliaita juhlia. Sellainen elämäntapa maksoi omaisuuksia ja pari kertaa sankari olikin puilla paljailla.

Korkeissa asemissaan hän ei sitten kainostellut ottaa myös suuria lahjuksia, mutta palautti ne reilusti, mikäli lobbaus ei onnistunut.

Naissukupuoleen rampa ja muutenkin vähemmän kaunis ruhtinas (hänestä leivottiin aikanaan Beneventon ruhtinas) tunsi vielä vanhanakin elävää harrastusta ja myös saavutti hämmästyttävää menestystä. Kuollessaan, yli kahdeksankymmentävuotiaana, hänellä oli vielä nuori vaimo, joka ilmeisen hellästi häntä rakasti.

Talleyrand arvosti naisia myös diplomaattitehtävissä ja käytti heitä usein politiikkansa välikappaleina. Naiset näyttävät lumoutuneen ruhtinaan ”sanoin kuvaamattomasta” viehätysvoimasta, joka liittyi hänen persoonaansa. Monisanaista lörpöttelyä ruhtinas kaihtoi ja oli pikemminkin vaikenemisen mestari, mutta hänen henkevyytensä olivat aina teräviä, vaikka hän muisti myös säilyttää huomaavaisuuden erityisesti naisia kohtaan.

Talleyrandin itsehillintä oli tarunomaista ja kun Napoleon kerran raivosi hänelle ja uhkasi hirsipuulla ja teilipyörällä, tokaisi ruhtinas vain tämän poistuttua, että keisari oli tänä aamuna poikkeuksellisen rakastettava.

Koulutukseltaan Talleyrand oli pappi ja hankki itselleen jopa Autunin piispan viran. Virka oli sinekuuri, jota hän ei koskaan hoitanut, mutta sen turvin hän saattoi palvella vallankumousta ja vihkiä piispoja, joita Vatikaani ei hyväksynyt. Siitä hyvästä hänet julistettiin pannaan, josta hän pääsi vasta kuolinvuoteellaan, neuvoteltuaan Vatikaanin kanssa häntä tyydyttävän sopimuksen.

Talleyrandin ansiot sekä vallankumoukselle että Napoleonille olivat suuret. Jälkimmäisen hän kuitenkin hylkäsi katsottuaan, että tämän politiikka idässä alkoi muodostua holtittomaksi ja ennusti Ranskalle suurta onnettomuutta.

Eräänlaisen rauhanopposition jäsenenä Talleyrand onnistuikin sitten pääsemään voittajien, erityisesti Aleksanteri I:n suosioon ja vaikutti kai ratkaisevasti siihen, että Ranska Wienin kongressissa tuli yhdeksi päättäjistä. eihän Napoleonin Ranskaa tarvinnut pitää ”oikeana” Ranskana, koska oli se toinenkin, siis oppositio.

Tilanne oli analoginen toisen maailmansodan jälkeisen ajan kanssa, jolloin Vichyn Ranskasta hämmästyttävästi tuli yksi voittajavalloista.

Talleyrandin ansiota tai syytä oli myös Bourbonien paluu Ranskan valtaistuimelle. Tämän tuo surkea joukko (jossa itse kuningas ei ollut pahimmasta päästä), maksoi pian kiittämättömyydellä.

Heinäkuun vallankumouksen jälkeen Talleyrand pääsi jälleen pinnalle. Cooperin kertoman anekdootin mukaan Talleyrand ystävineen kuunteli kadulta kuuluvaa melua ja hurraahuutoja ja sanoi ”Me voitamme!” ”Siis ketkä me?” kysyivät seuralaiset, jolloin ruhtinas vastasi: ”Hiljaa vielä. Kerron huomenna”.

Porvarikuninkaan aikana Talleyrandista tuli maansa Englannin lähettiläs ja korkeasta iästään huolimatta hän oli tässä virassaan varsin aktiivinen ja vaikutusvaltainen.

Kirjoittaja kiinnittää paljon huomiota sankarinsa luonteenominaisuuksiin. Laiskuus oli yksi näitä ominaisuuksia, mutta se ei suinkaan merkinnyt, ettei hän olisi työskennellyt ahkerasti, mikäli näki asian sen arvoiseksi.

Kaiken kaikkiaan Talleyrand, kaikkine paheineen oli myös perimmältään sangen hyveellinen. Hän itse selitti, ettei koskaan ollut pettänyt, paitsi silloin, kun koko Ranska oli hänen mukanaan, tarkoittaen Napoleonin hylkäämistä.

Kirjoittaja katsoo, että ruhtinas pysyi koko ajan uskollisena suurelle suunnitelmalleen, joka edellytti rauhaa Englannin ja Ranskan välillä ja tarpeellista vastapainoa Venäjälle idässä. Valloituspolitiikka ja šovinismi olivat Talleyrandille aivan vieraita.

Ruhtinas osasi olla sangen hellä ja rakastettava, millä hän kaiketi hurmasi lukemattomat naisensa. Lähinnä filosofinen oli hänen määritelmänsä rakkaudesta ”realiteettina mielikuvituksen alueella”. Sentimentaalinen hän ei kuitenkaan ollut. Kun joku läheinen joskus puhkesi kyyneliin, tokaisi ruhtinas: ”Jättäkää tuo, tämä on täysin vakava asia”.

Kirjoittaja Duff Cooper oli merkittävä englantilainen poliitikko ja diplomaatti, jonka nimelle on omistettu huomattava kirjallisuuspalkinto.

Cooper palveli toisen maailmansodan aikana Churchillin hallituksen informaatioministerinä ja epäilemättä ohjasi myös Suomeen suunnattua informaatiosodankäyntiä.

Kirjassaan hän ei näe erityisesti vaivaa rekonstruoidakseen Talleyrandin aikoinaan kohtaamia poliittisia tilanteita koko laajuudessaan, vaan keskittyy sen sijaan kohteensa moraalisiin ominaisuuksiin. Mutta, kuten sanotaan, l’art d’ennuer, c’est tout dire.

Syntynyt kuva on ainakin kiinnostava. Talleyrand, jota monet ovat pitäneet täysin periaatteettomana opportunistina tai vähintäänkin machiavellistina, osoittautuukin sangen periaatteelliseksi mieheksi, jolle oma etu, niin tärkeä kuin se onkin, ei suinkaan ole ratkaiseva.

Cooperin maalaama Talleyrand on mies, joka ei halveksi aatteita, mutta ei kyllä ole valmis niiden puolesta kuolemaankaan. Hän on reaalipoliitikko, joka pyrkii aikaansaamaan sen hyvän, mikä on mahdollisuuksien rajoissa. Samaan aikaan hän on vanhan tyylin bon vivant, eksymättä kuitenkaan markiisi de Saden tapaisiin ruokottomuuksiin.

Tällaisia henkilöitä ei meidän politiikassamme olekaan tainnut Kekkosen jälkeen näkyä, mutta pienen tasavallan rauhan aika toki on jotakin muuta kuin suurvallan hullut vuodet.

 

36 kommenttia:

  1. Vichyn Ranskasta ei tullut voittajavaltiota, vaan sen viimeiset johtajat (pakolaishallitus) vangittiin Saksassa sodan päättyessä.
    Voittajavaltio oli "Vapaa Ranska" l. brittien tukema "nukkehallitus".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta kai näin, komento vaihtui myös Napoleonin jälkeen. Leikittiin, että syntyi uusi maa.

      Poista
    2. 1945 ei leikitty, uusi maa syntyi DeGaullen "vallankaapauksella", amerikkalaiset kun suunnittelivat Ranskasta omassa hallussaan olevaa miehitysvyöhykettä leikkirahoineen jne.

      Poista
    3. Ranska ison kakkosen voittajavaltio ja YK:n turvallisuusneuvoston jäsen koska USA. Sen takia he vihaavatkin USA:ta.

      Poista
    4. Niin, "uusi Ranska " hankki uskottavuutta tappamalla vanhoja vallanpitäjiä.

      Poista
    5. Ei koska USA, vaan USA:sta huolimatta. Jenkit veljeilivät Vichyn ranskan kanssa lähes sen loppuun asti.

      Poista
    6. Tuon 1945:n pitää olla tietenkin 1944.

      Poista
    7. Vihavainen, ketä vanhoja vallanpitäjiä?
      Petain ainakin vain vangittiin.

      Poista
    8. No, virallinen luku teloitetuista on 791. Vastarintaliike likvidoi varmasti paljon enemmänkin. Ks. https://en.wikipedia.org/wiki/%C3%89puration_l%C3%A9gale

      Poista
    9. Tässä wikipedian tietoja "laittomista puhdistuksista":
      Épurations ("purges")

      Women accused of collaboration with their heads shaved.
      Immediately following the liberation, France was swept by a wave of executions, public humiliations, assaults and detentions of suspected collaborators, known as the épuration sauvage (wild purge).[330] This period succeeded the German occupational administration but preceded the authority of the French Provisional Government, and consequently lacked any form of institutional justice.[330] Approximately 9,000 were executed, mostly without trial as summary executions,[330] notably including members and leaders of the pro-Nazi milices. In one case, as many as 77 milices members were summarily executed at once.[331] An inquest into the issue of summary executions launched by Jules Moch, the Minister of the Interior, came to the conclusion that there were 9,673 summary executions. A second inquest in 1952 separated out 8,867 executions of suspected collaborators and 1,955 summary executions for which the motive of killing was not known, giving a total of 10,822 executions. Head-shaving as a form of humiliation and shaming was a common feature of the purges,[332] and between 10,000 and 30,000 women accused of having collaborated with the Germans or having had relationships with German soldiers or officers were subjected to the practice,[333] becoming known as les tondues (the shorn).[334]

      Poista
    10. Näistä uhreista suurin osa ei ollut vallanpitäjiä ja tapahtuivat tuossa epämääräisessä vaiheessa miehityksen lopun ja uuden Ranskan tulon välissä.

      Eivät siis eroa paljonkaan vuosien 1918-1919 tapahtumista täällä.

      Poista
    11. Viimeisin ranskalainen tutkimus asiasta vuodelta 1992 antaa "summittaisen oikeuden" uhriluvuksi 8775. Tämä luku kattaa ajan sekä ennen että jälkeen vapautuksen ja kattaa 84 kaikista 90:stä deparmentista ( lähde: sama wikipedian artikkeli ranskaksi).

      Poista
    12. No onpas vaikeata. Lue vielä uudelleen se viitattu teksti. Pierre Laval oli tunnetuin teloitettu ja löydät muitakin nimiä. Mitä nyt oikein kaipaat ja mihin tarkoitukseen?

      Poista
    13. Sinähän tässä viittasit tuohon summittaisen oikeuteen, joten korjasin vähän noita lukuja ja kuvaa jonka halusit niillä luoda.

      Välittömästi sodan jälkeen eri osapuolilla sekä "uhreilla", "tuomareilla" että ulkopuolisilla oli halua paisutella lukuja monista syistä.

      Laval taisi olla ainoa todellinen "vanha päättäjä" joka "tapettiin" Uuden Ranskan toimesta. Ja hänen kohdallaan tuomio tuli kyllä ihan ansion mukaan.

      Lähinnä minua tässä vaivasi tuo kielen käyttösi.

      Poista
    14. Puhunko nyt saman henkilön kanssa: "Petain ainakin vakn vangittiin"... No linkistä löytyy lisää, jos osaa lukea.

      Poista
    15. Puhut,
      Petain säilytti henkensä, kuoli vankilassa vanhuuttaan. Jos nyt muistain oikein mitä luin, vain 3 henkilöä noin 80:stä korkea-arvoisesta syytetystä tuomittiin kuolemaan.

      Poista
    16. No voi voi. Ei se lukeminen sitten vieläkään onnistunut. Adios!

      Poista
    17. Tarkoittaako tuo aidosti että myönnät tappiosi?
      Ranskan Haute Cour de Justice käsitteli 108 tapausta koskien Ranskan päämiehen, hallituksen korkeiden virkamiesten toimintaa, siis "päättäjien".
      Oikeus antoi 18 kuolemantuomiota joista vain kolme pantiin täytäntöön (Pierre Laval, Joseph Damar, Fernand de Brinon).
      Että sellaista päättäjien tappamista...

      Poista
    18. Vai että "tappion"... Minä olen tässä pysytellyt tosiasioissa, enkä yrittänyt vääntää, että "Petain vai vangittiin".
      Luit nyt sentään sen, miten asia on, mutta jotenkin vain tunnet olevasi oikeassa?
      Ja kyllä niitä kuolemantuomioita jaettiin avokätisesti, vaikka sitten jätettiinkin toimeen paneatta. Vai mitä?
      Unlike the Nuremberg trials, the épuration légale was conducted as a domestic French affair. Approximately 300,000 cases were investigated, reaching into the highest levels of the collaborationist Vichy government. More than half were closed without indictment. From 1944 to 1951, official courts in France sentenced 6,763 people to death (3,910 in absentia) for treason and other offenses. Only 791 executions were carried out, including those of Pierre Laval, Joseph Darnand, and the journalist Robert Brasillach; far more common was dégradation nationale ('national degradation') – a loss of citizenship privileges meted out to 49,723 people.[1]

      Poista
    19. Luetko edes itse mitä tuossa sanotaan 791 toteutettua kuolemaantuomiota 300 000 syytetyn joukosta ja tuossa luvussa ovat kaikki yhteiskunnan tasot presidentistä clochardiin.

      Onko tuo sinulle siis "valtaapitävien tappamista"?

      Poista
    20. No ei toki missään tapauksessa! Kun Ranskan väkiluku on noin kymmenkertainen Suomeen nähden, olisi meillä vastaavasti tapettu vain noin sata henkeä virallisen tuomion perusteella ja noin tuhat henkeä kaiken kaikkiaan. Eihän se ole yhtään mitään!

      Poista
    21. Ota huomioon myös oikeusjärjestelmän erot. Ranskassa kuolemantuomio oli voimassa aina vuoteen 1981 (viimeinen teloitus 1977).

      Täällä taas kuolemantuomio on ollut harvinainen sota-aikanakin, rauhanajasta nyt puhumattakaan (voimassa vuoteen 1949, viimeinen teloitus 1825!).

      Poista
    22. Kuten tuolla aikaisemmassa viestissä vihjaisin, oikeampi vertailukohta on vuodet 1917-1918, sillä Ranska oli vuonna 1944 käytännössä sisällissodan partaalla.

      Wikipedia antaa kuolemantuomioiden luvuksi tuolloin lähemmäs 10 000, Ranskaan suhteutettuna se olisi kaavallasi n. 100 000.

      Poista
    23. Tässä nyt oli puhe Vichyn Ranskan jälkeisistä puhdistuksista. Niitähän ei siis pitää merkittävinä, kun Petainiakaan ei teloitettu.

      Poista
    24. Arvasin ettet pitäisi vertailukohdasta mutta se kuitenkin on mielestäni paras vertailukohta Suomen historiaan.

      Vuonna 1944 Ranska oli miehitetty valtio, jossa "riehui" useamman vieraan valtion sotajoukkoja ja kahden/kolmenlaisia "omia" joukkoja (Petainin miliisi, Vapaan Ranskan sisäinen (l. vastarintaliike) ja varsinainen armeija. Lisäksi vastarintaliikkeen sisällä /reunalla oli muutamia "yksityisarmeijoita".

      Kaaokseen nähden jälkituomioita voidaan pitää aika lievinä. Mutta tuntuu että sinusta Laval & co. olisi pitänyt päästää vapaiksi pienen nuhtelun ja sormenheilutuksen jälkeen.

      Poista
    25. Voivoi. Voivoi. Niin kai sitten...

      Poista
  2. "karkeuden tunkeutumista myös diplomatiaan. Jostakin syystä asia vielä sattuu samaan aikaan, kun naiset ovat vallanneet tälläkin alalla vankan aseman. Onko näillä asioilla jotakin tekemistä keskenään"

    En usko: naisten kyky hymyilyyn ja selkäänpuukottamiseen on niin paljon parempi, tämän ymmärtää jokainen tyttöporukoiden sosiaalisia suhteita sivusta seurannut. Luulen, että syy on karkeiden mutta rikkaiden moukkien nousu päättäjiksi; mitä muuta voi Trimalchioilta odottaa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "naisten kyky hymyilyyn ja selkäänpuukottamiseen on niin paljon parempi, tämän ymmärtää jokainen tyttöporukoiden sosiaalisia suhteita sivusta seurannut."

      Teoriassa, riippuu naishenkilöstä. En kiellä, haareimeista saisi äärettömän hyvän esimerkin kun kukin äiti pedannut omalle pojalleen seuraavaa paikkaa hallitsijana. Mutta hieman luonnotonta tuo naisten sullominen yhdelle miehelle on.

      Kun taas verrannollisesti Euroopassa on nunnaluostarit toisenlainen variaatio, vanhin opettaa tavat kuinka toimia missäkin. Koulutus on myös tärkeää, mutta siveys koskettaa enempi lupauksen tehneitä, kuin ulkopuolisia. Yleensä tuo ajattelumalli löytyy luostari tyyppisestä toiminnasta, ei vain kristinuskossa (Luther tuota ymmärtänyt, mutta katolilaisilla, kuin myös ortodokseilla, Suomea katsottaessa) , samoin buddhalaisuudessa, sekä islamissa, muslimiveljeskuntana.

      Poista
  3. Napoleonilta - italialaisena suku- ja klaani-ihmisenä - puuttui Stalin kyky armottomuuteen omia pettureita - tai niiksi epäiltyjä - kohtaan, omaksi vahingokseen. Liekö myös Enghienin herttuan murhan aiheuttama kohu vaikuttanut.

    Talleyrandin suurin ansio epäilemättä oli se, että hän esti Wienin kongressissa Ranskan rankaisemisen sata vuotta myöhemmän Versaillesin rauhan tyyliin, josta sitten tulikin seuraavan sodan siemen.

    VastaaPoista
  4. YouTubella on mahdollista matkustella maailmanhistoriaan, osallistua tuntikausien kävelyretkiin kulttuurikaupinkien kaduilla, nähdä eurooppalaisen kulttuurihistorian aarteet paremmin kuin jos olisi itse paikan päällä -- ja yksi toistuva vaikutelma, joka tällaisista tutustumismatkoista on, on toistuva kaupunkikuva, jossa jokaisen ikivanhankin asutuskeskuksen keskellä kaikkein kauneimpana ja parhaiten varjeltuna rakennuksena seisoo kirkko.

    Se on kattava ja kouriintuntuvan konkreettinen muistutus siitä, että yhteisöllisen "vallan" keskiö on ollut aina "teokraattinen" -- tai, maallistuneesti ilmaisten, että kaikki yhteisöllinen "valta" on pohjimmiltaan "maagista", teokraattista.

    Valtapalatsit ja hovielämä tulivat eurooppalaisittain jatkamaan ja jakamaan teokraattisen valtamagian dynamiikkaa, ja jos sanon sanan "diplomatia", mitä sieluni silmät näkevät? Valikoutuneita prameita interiöörejä, aikansa vaikuttavimppin vaatteisiin pukeutuneita valta-agentteja, sukupuolesta riippumatta eräänlaisia sievisteleviä hupsuja, jotka ottavat itsensä ja toisensa absoluuttisen vakavasti, vaikka puhuisivat ja elehtisivät sanojansa ja kädenliikkeitään sulavasti siloitellen rokokookeikareiden tavoin.

    Miksi sodat syttyvät, kysyi Karl Kraus, ja vastasi: "Diplomaatit valehtelevat lehtimiehille, lukevat sitten lehdistä omat valheensa ja uskovat niihin. -- Tämän pitäisi kertoa meille jotain siitä, miten eri asioita puhuttu ja kirjoitettu kieli ovat. Diplomatian perinne ei ole ainoa joka uppoaa retoriikan ja kirjoittamalla ikuistettujen totuuksien väliseen kuiluun. Juuri tänä päivänä meidän pitäisi jollainen aristoteelisella vivulla vaantää silmämme niin apposen auki, että näkisimme maailman nykyiset suurvaltajohtajat ilman keisarivaatteitaan kaikessa armottomassa alastomassa luku- ja kirjoitustaidottomuudessaan. He ovat täydellistynyt karikatyyri siitä mitä kirjoittava nerotyyppi Andersen sadullaan tarkoitti.

    Poliitikot ovat aina tarvinneet reorikkan maailmassa vahvana vallitsevaa valtamagiaa -- poliitikot vaikuttavat puhumalla, kun taas kirjoittavat ihmiset ajattelevat kirjoittamalla. Poliitikot tarvitseva ääntään, narsistisimmat heistä keskittyvät itse kuuntelemaan omaa ääntään, ja politiikka on nimenomaan äänellä aikaansaatua vaikutelmaa. Mitä efektiivisempää, sen vaikuttavampaa. -- Ja diplomaatit ne vasta taidokkaasti hallitsevatkin kuiskaukset, äänenkorkeudet ja -painot. -- Mutta se kaikki on olemuksellisesti vain tilan ja ajan efekti, eikä puheisiin koskaan kuulu niitä tajuntaa hidastavia ja hallitsevia ominaisuuksia, joita dynaamiselle aikajatkumolle pysyvästi asettuva kirjoitettu kieli ominaislaatunaan omaa.

    Miedän pitäisi jokaisen poliitkon kohdalla kysyä: "Mitä hän on kirjoittanut?" Ja jatkaa tätä kysmystä vaikka jo ensi vaikutelma aiheuttaisi meissä mykistävän shokin: harva valtapoliitikko on saanut valtansa kirjotettuaan ikuisuusarvoisia tekstejä.

    Jos meille jossain koulussamme opetettaisiin perustavanlaatuiset tosiasiat keskeisten aistiemme kehitysjärjestyksestä ja yhteismitattomuudesta, ymmärtäisimme paremmin miksi kulttuurit ja yhteisöt joissa luku- ja kirjoitustaito on havinaista, kompensoivat vaikutuksen efektit äänenkäytöllä. Ehkä ymmärtäisimme hieman myös siitä miksi käytännössä lukutaidoton Trump kaveeraa kollegialisesti venäjänmaan -- ikiaikaisen puhekulttuurin, matriarkaattisen ja symbioottisia tuntoja kansanpsyykessä varjelevan -- Putinin kanssa. Heidän keskinäisessä neuvonpidossaan ei ole kysymys diplomatiasta eikä "asioista" ylimalkaan, vaan vain ja ainoastaan kollegiaaliseksi koetusta yhteisestä kyvyttömyydestä.

    VastaaPoista
  5. "suurvallan hullut vuodet"

    Venäjä pääsi mainittuihin aikakausiin vasta sen jälkeen, kun bysanttilaisen herran, nimeltään Iivana IV eli iivana Julma, syntyi sotapoliittinen filosofia: "Moskova on kolmas Rooma ja neljättä ei pidä tuleman." Maailman valloittaminen lähti käyntiin Amerikkaan asti.

    Vuonna 1848 saatiin Karl Marx ja Friedrich Engels julkaisemaan omalla nimellään "Kommunistisen puolueen manifestin", jonka tärkeimmät ideat/käskyt ovat seuraavat: maailma kuuluu proletaareille, proletaarit suorittavat proletaarisen maailmanvallankumouksen maailmansotien kautta, kansojen kansallisuuksien katoaminen pitää jouduttaa.

    Mainitut credot saivat aikaan hyvin paljon, mm. Neuvostoliiton kansojen russifikaation. Kas kun Putin päätti innoissaan levittämään koko maailmalle ns. "Russkij miriä" (Venäläistä rauhaa/elämää/yms.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se, että kommunistinen vallankumous sattui tapahtumaan Venäjällä ei mitenkään tee Marxin ja Engelsin toiminnasta jotain satavuotisen venäläisen/bysanttilaisen salaliiton osaa. Olivatko saksalaisetkin mukana, kun lähettivät Leninin Venäjälle?

      Poista
    2. "ei mitenkään tee Marxin ja Engelsin toiminnasta jotain satavuotisen venäläisen/bysanttilaisen salaliiton osaa"

      Salaliittolaisia olivat venäläiset/bysanttilaiset aristokraatit Pariisissa, jotka "kantoivat käsillään Karl Marxia vuosina 1843-1844ja olivat aina hänen mesenaattejaan", eli Marx sai rahaa kuolemaansa asti. ("Marx to Ludvig Kugelman", Karl Marx, Friedrich Engels. Collected Works, London, Volume 43, pp. 130-131.)

      Bysanttilainen herra, Iivana Julma eli Iivana IV tuhosi kaikki venäläiset ruhtinaat ja asetti paikoille ruhtinaiksi pappeja, kauppiaita, mutta veikkaan, että eniten kuitenkin bysanttilaisia ruhtinaiksi. Rikkaat bysanttilaiset pakenivat Konstantinopolista, joka oli valloitettu. Heitä pakeni myös Italiaan.

      Poista
    3. "Heitä pakeni myös Italiaan."

      Italialaiset saivat bysanttilaiset rikolliset kuitenkin loppujen lopuksi valloitetuksi näkyviltä pois. Venäjällä asia on vaikeampi.

      Poista
  6. Professori on täysin oikeassa. Hänen näkemyksensä ovat lukeneisuuteen perustuvia. Teidän muiden käsityksiä voi perustellusti kyseenalaistaa. Ei tomppelista viisasta saa, vaikka kuinka yrittäisi. Ei ole olemassa mustavalkoista rauhaa. Eikä pidä uskoa kaikkien ihmisten hyvyyteen. On nähtävissä, että sota on tulossa. Euroopan huono johto osaltaan edistää sitä. Jää nähtäväksi, kuka voittaa. Sota on kuitenkin alkanut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "lukeneisuuteen perustuvia"

      Tämän lisäksi oli venäläisen professorin luentoja, joka sitten karkoitettiin jonnekin Keskiaasiaan.

      Poista

Kirjoita nimellä.