torstai 26. huhtikuuta 2018

Diplomatian sankareita


Kettujen kettu

Duff Cooper, Talleyrand (1932), Otava 1956, 467 s.

Charles Maurice de Talleyrand-Périgord (1754-1838) eli lyhyesti Talleyrand, on Euroopan historian erikoislaatuisimpia hahmoja.
Ennen muuta hänet muistetaan suurena selviytyjänä, aristokraattina, joka eli Ranskan kohtalot vanhasta komennosta aina Ludvig Filipin porvarikuninkuuteen. Kuuluisa vastaus kysymykseen, mitä hän teki hirmuvallan aikana, oli ”minä elin”. Mutta Talleyrand ei vain säilynyt hengissä, vaan vaikutti lähes koko ajan korkeissa viroissa. Hänen panoksensa koko Euroopan kohtaloihin oli ajoittain jopa hyvin suuri.
Nuorena ja vanhempanakin Talleyrand tuli kuuluisaksi taipumuksestaan irstailuun ja pelaamiseen ja tietenkin myös pöydän ilot kuuluivat asiaan. Hänen kaltaisensa aristokraatin kohdalla se merkitsi jatkuvia loisteliaita juhlia. Sellainen elämäntapa maksoi omaisuuksia ja pari kertaa sankari olikin puilla paljailla.
Korkeissa asemissaan hän ei sitten kainostellut ottaa myös suuria lahjuksia, mutta palautti ne reilusti, mikäli lobbaus ei onnistunut.
Naissukupuoleen rampa ja muutenkin vähemmän kaunis ruhtinas (hänestä leivottiin aikanaan Beneventon ruhtinas) tunsi vielä vanhanakin elävää harrastusta ja myös saavutti hämmästyttävää menestystä. Kuollessaan, yli kahdeksankymmentävuotiaana, hänellä oli vielä nuori vaimo, joka ilmeisen hellästi häntä rakasti.
Talleyrand arvosti naisia myös diplomaattitehtävissä ja käytti heitä usein politiikkansa välikappaleina. Naiset näyttävät lumoutuneen ruhtinaan ”sanoin kuvaamattomasta” viehätysvoimasta, joka liittyi hänen persoonaansa. Monisanaista lörpöttelyä ruhtinas kaihtoi ja oli pikemminkin vaikenemisen mestari, mutta hänen henkevyytensä olivat aina teräviä, vaikka hän muisti myös säilyttää huomaavaisuuden erityisesti naisia kohtaan.
Talleyrandin itsehillintä oli tarunomaista ja kun Napoleon kerran raivosi hänelle ja uhkasi hirsipuulla ja teilipyörällä, tokaisi ruhtinas vain tämän poistuttua, että keisari oli tänä aamuna poikkeuksellisen rakastettava.
Koulutukseltaan Talleyrand oli pappi ja hankki itselleen jopoa Autunin piispan viran. Virka oli sinekuuri, jota hän ei koskaan hoitanut, mutta sen turvin hän saattoi palvella vallankumousta ja vihkiä piispoja, joita Vatikaani ei hyväksynyt. Siitä hyvästä hänet julistettiin pannaan, josta hän pääsi vasta kuolinvuoteellaan, neuvoteltuaan Vatikaanin kanssa häntä tyydyttävän sopimuksen.
Talleyrandin ansiot sekä vallankumoukselle että Napoleonille olivat suuret. Jälkimmäisen hän kuitenkin hylkäsi katsottuaan, että tämän politiikka idässä alkoi muodostua holtittomaksi ja ennusti Ranskalle suurta onnettomuutta.
Eräänlaisen rauhanopposition jäsenenä Talleyrand onnistuikin sitten pääsemään voittajien, erityisesti Aleksanteri I:n suosioon ja vaikutti kai ratkaisevasti siihen, että Ranska Wienin kongressissa tuli yhdeksi päättäjistä. eihän Napoleonin Ranskaa tarvinnut pitää ”oikeana” Ranskana, koska oli se toinenkin, siis oppositio.
Tilanne oli analoginen toisen maailmansodan jälkeisen ajan kanssa, jolloin Vichyn Ranskasta hämmästyttävästi tuli yksi voittajavalloista.
Talleyrandin ansiota tai syytä oli myös Bourbonien paluu Ranskan valtaistuimelle. Tämän tuo surkea joukko (jossa itse kuningas ei ollut pahimmasta päästä), maksoi pian kiittämättömyydellä.
Heinäkuun vallankumouksen jälkeen Talleyrand pääsi jälleen pinnalle. Cooperin kertoman anekdootin mukaan Talleyrand ystävineen kuunteli kadulta kuuluvaa melua ja hurraahuutoja ja sanoi ”Me voitamme!” ”Siis ketkä me?” kysyivät seuralaiset, jolloin ruhtinas vastasi: ”Hiljaa vielä. Kerron huomenna”.
Porvarikuninkaan aikana Talleyrandista tuli maansa Englannin lähettiläs ja korkeasta iästään huolimatta hän oli tässä virassaan varsin aktiivinen ja vaikutusvaltainen.
Kirjoittaja kiinnittää paljon huomiota sankarinsa luonteenominaisuuksiin. Laiskuus oli yksi näitä ominaisuuksia, mutta se ei suinkaan merkinnyt, ettei hän olisi työskennellyt ahkerasti, mikäli näki asian sen arvoiseksi.
Kaiken kaikkiaan Talleyrand, kaikkine paheineen oli myös perimmältään sangen hyveellinen. Hän itse selitti, ettei koskaan ollut pettänyt, paitsi silloin, kun koko Ranska oli hänen mukanaan, tarkoittaen Napoleonin  hylkäämistä.
Kirjoittaja katsoo, että ruhtinas pysyi koko ajan uskollisena suurelle suunnitelmalleen, joka edellytti rauhaa Englannin ja Ranskan välillä ja tarpeellista vastapainoa Venäjälle idässä. Valloituspolitiikka ja šovinismi olivat Talleyrandille aivan vieraita.
Ruhtinas osasi olla sangen hellä ja rakastettava, millä hän kaiketi hurmasi lukemattomat naisensa. Lähinnä filosofinen oli hänen määritelmänsä rakkaudesta ”realiteettina mielikuvituksen alueella”. Sentimentaalinen hän ei kuitenkaan ollut. Kun joku läheinen joskus puhkesi kyyneliin, tokaisi ruhtinas: ”Jättäkää tuo, tämä on täysin vakava asia”.
Kirjoittaja Duff Cooper oli merkittävä englantilainen poliitikko ja diplomaatti, jonka nimelle on omistettu huomattava kirjallisuuspalkinto.
Cooper palveli toisen maailmansodan aikana Churchillin hallituksen informaatioministerinä ja epäilemättä ohjasi myös Suomeen suunnattua informaatiosodankäyntiä.
Kirjassaan hän ei näe erityisesti vaivaa rekonstruoidakseen Talleyrandin aikoinaan kohtaamia poliittisia tilanteita koko laajuudessaan, vaan keskittyy sen sijaan kohteensa moraalisiin ominaisuuksiin. Mutta, kuten sanotaan, l’art d’ennuer, c’est tout dire.
Syntynyt kuva on ainakin kiinnostava. Talleyrand, jota monet ovat pitäneet täysin periaatteettomana opportunistina tai vähintäänkin machiavellistina, osoittautuukin sangen periaatteelliseksi mieheksi, jolle oma etu, niin tärkeä kuin se onkin, ei suinkaan ole ratkaiseva.
Cooperin maalaama Talleyrand on mies, joka ei halveksi aatteita, mutta ei kyllä ole valmis niiden puolesta kuolemaankaan. Hän on reaalipoliitikko, joka pyrkii aikaansaamaan sen hyvän, mikä on mahdollisuuksien rajoissa. Samaan aikaan hän on vanhan tyylin bon vivant, eksymättä kuitenkaan markiisi de Saden tapaisiin ruokottomuuksiin.
Tällaisia henkilöitä ei meidän politiikassamme olekaan tainnut Kekkosen jälkeen näkyä, mutta pienen tasavallan rauhan aika toki on jotakin muuta kuin suurvallan hullut vuodet.

8 kommenttia:

  1. Minä tulin tässä pari vuotta sitten ostaneeksi Cooperin Talleyrand-elämäkerran muutamalla eurolla joltakin kirpputorilta. Oli kannattava ostos. Kirja muutti merkittävästi omaa Talleyrand-kuvaani positiivisempaan suuntaan, sillä aikaisemmin olin liiaksi uskonut mm. Chateaubriandin panettelevia puheita hänestä.

    Talleyrand oli oikea klassinen Grand Seigneur, mikä tosiasia korosti kiusallisesti vaikkapa Bonaparten nousukasmaisuutta, etten sanoisi hänen hitlermäisiä piirteitään. Napoleon tosiaan raivosi julkisesti Talleyrandille ja solvasi tätä mm. luonnehdinnalla "paskaa silkisukassa". Kerran tämä omatekoinen "keisari" heristi nyrkkiään Talleyrandin edessä ja näytti siltä kuin aikoisi lyödä tätä. Otetaanpa tähän pitkä ja herkullinen sitaatti:

    "Kuulijat olivat kauhuissaan. Keisari oli käyttäytynyt tavalla, jolla vääpelikään ei olisi voinut kohdella alokasta saamatta nuhteita. [--] Mutta kaikki todistajat lausuvat yhtä pitävästi, että läsnäolijoista se, jota purkaus näytti vähiten järkyttävän, oli hyökkäyksen kohde itse. Talleyrand ei vaihtanut asentoa kertaakaan. Hänen kalpeisiin poskiinsa ei noussut värin häivettäkään. Yksikään silmäluomen räpäys ei osoittanut, että hän olisi tajunnut olevansa puhuteltavana.
    Sanaryöpyn loputtua kokous hajosi; keisari ei ollut siinä tilassa, että olisi kyennyt käsittelemään enempiä asioita. Nilkuttaessaan verkkaan leveässä käytävässä Talleyrand kääntyi sanomaan rauhallisella äänellä eräälle, joka oli ollut kuulemassa hänen saamaansa jumalantuomiota: 'Mikä vahinko, että niin suuren miehen pitää olla niin huonosti kasvatettu.'"
    Illalla hän istui rouva de Lavalin salongin sohvalla lepuuttelemassa ja kertoi koko tarinan. Rouva de Laval oli hänen vanha ja rakas ystävänsä, Montmorencyn suuren suvun viimeisiä edustajia. Hänen kuuluisat tummat silmänsä salamoivat kiukusta, kun hän kuunteli Talleyrandille syytettyjen herjausten sarjaa. 'Ja tuota te kuuntelitte', hän vihdoin huudahti kuohuksissaan, 'ettekä temmannut tuolia tai hiilipihtejä tai hiilihankoa tai mitä tahansa ja hyökännyt hänen kimppuunsa?' 'No, kyllähän minä sitä ajattelin, mutta olin liian laiska.'" (Cooper, s. 215.)

    Eihän tuosta miehestä olla pitämättä!

    VastaaPoista
  2. Napoleonilta - italialaisena suku- ja klaani-ihmisenä - puuttui Stalin kyky armottomuuteen omia pettureita - tai niiksi epäiltyjä - kohtaan, omaksi vahingokseen. Liekö myös Enghienin herttuan murhan aiheuttama kohu vaikuttanut.

    Talleyrandin suurin ansio epäilemättä oli se, että hän esti Wienin kongressissa Ranskan rankaisemisen sata vuotta myöhemmän Versaillesin rauhan tyyliin, josta sitten tulikin seuraavan sodan siemen.

    VastaaPoista
  3. Cooperin kirjan avaus, joka koskee lasten kasvatustyylejä ja minkälaisia ihmistyyppejä ne aikaansaavat, on myös mainio. Hieno teos ja kirjoittaja tosiaan tiesi, mistä kirjoitti.

    VastaaPoista
  4. ”Tällaisia henkilöitä ei meidän politiikassamme olekaan tainnut Kekkosen jälkeen näkyä.”

    Äärimmäisyyksiä kyllä on: Ahti Karjalainen teki poliittisen itsemurhan ryhtymällä alkoholistiksi, Erkki Tuomioja on varmaankin elämänsä loppuun asti Sergei Lavrovin tossu, Пааво Вяюрюнен on taas omaa luokkaansa.

    Suomen paikka on NATO:ssa, koska Putinin Venäjä/Venäjän Putin on jo vuosikymmeniä tukenut kemiallisten aseiden käyttöä. Keksitään ja demonstroidaan kaikenlaisia uusia sodankäynnin pelotteita. KGB alkaa mobilisoimaan Suomessa asuvia venäläisiä Putinin tueksi, kuten USA:ssakin on jo tehty, jne.

    VastaaPoista
  5. Tulevaisuus on vaikea, mutta kiinnostava. V. Surkov.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Tulevaisuus on vaikea, mutta kiinnostava"

      Se on vaikea, mutta kiinnostava!, joten se kannattaa toteuttaa ihan urheilullisen riemun takia meidän reseptien mukaisesti: kuka on voimakkaampi?, nopeampi?, älykkäämpi?, erinomaisempi?, supermaisempi?, ekstraordinaarisin?, taloudellisesti kehittynein?, sotateknologisesti etevin hinnalla millä hyvänsä?, vaikka kansa kuolis nälkään, kurjuuteen ja sukupuuttoon.

      Ûber, Ûber, Ûber alles!

      Poista
  6. Toiset panevat Talleyrandin, toiset (Stefan Zweig) poliisiministeri Fouchen suuhun sanat Napoleonin suorittamasta Espanjan valloituksesta: "Se oli pahempaa kuin rikos. Se oli virhe."

    VastaaPoista
  7. Niinpä. Sopii paremmin Fouchelle, joka oli moraaliton luonne. Reaalipolitiikka toimii eri kategorioilla.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.