Mystikon
kohtalo
Elina Kahla, Gulagin
viisas. Into 2025, 295 s.
Syyskuussa 1922
lähti Pietarista kuuluisa ”filosofien laiva”, jossa matkusti Stettiniin ja
sieltä usein edelleen Pariisiin pitkälti kolmattasataa Venäjän merkittävintä
intellektuellia. Paluu kotimaahan oli tältä joukolta ampumisen uhalla kielletty.
Mukana oli muun
muassa sellaisia filosofeja ja teologeja kuin Nikolai Berdjajev, Sergei
Bulgakov, Fjodor Stepun, Ivan Iljin, Pjotr Struve, Sergei Trubetskoi, Pitirim
Sorokin, Semjon Frank ja monia muita.
Monet näistä
olivat Pavel Florenskin tuttavia ja ystäviä, Sergei Bulgakov oli jopa hänen
sielunveljensä sanan kaikkein intiimeimmässä merkityksessä. Kuten Elina Kahlan
kirjasa kerrotaan, ideana oli kahden tuleminen yhteiseksi sieluksi.
Tuollaisia veljesliittoja tunnustettiin ja
jopa siunattiin Venäjän ortodoksisen kirkon piirissä. Ehkä on turha sanoakaan,
että kyseessä oli yhteinen kilvoittelu, eikä irstaus. En tiedä, mitä Florenski
olisi sanonut nykyisestä pride-ideologiasta, mutta tuskin mitään positiivista.
Rohkenen olettaa tämän jo sillä perusteella, että ylpeyttä pidetään ortodoksisessa
kirkossa kaiken paheen äitinä.
Mutta tässä ei
nyt ehkä kannata hyppiä aikakaudesta toiseen. Venäjän hopeakauden aatteiden
ymmärtäminen on jo kyllin hankalaa nykyajan ihmiselle sellaisenaankin.
Tuossa
hopeakauden kirjallis-filosofisessa piirissä suurta roolia näytteli vuonna 1900
kuollut Vladimir Solovjov, jonka ajattelun suuriin teemoihin kuului jumalihmisyys
(bogotšelovetšestvo). Se syntyi ihmisen jumalallistumisen (theosis) kautta ja
oli vastakohta sille, mitä Dostojevski ”Riivaajissa” nimitti ”ihmisjumaluudeksi”.
Tuo jälkimmäinen muuten taitaa olla taas ajankohtainen teema.
Pavel Florenski,
armenialaista sukuperää ollut matemaatikko, mystikko ja luonnontieteilijä sai
vaikutteita niin Solovjovilta kuin ortodoksisesta teologiastakin. Hänet jopa
vihittiin papiksi, mutta hän ei ryhtynyt munkiksi, vaan perusti perheen, joka
Kahlan dokumenttiromaanin perusteella näyttää olleen onnellinen.
Florenski oli
siis matemaatikko ja kuului niihin mystikoihin, jotka saivat innoituksensa
matematiikasta. Sellaisiahan olivat olleet jo muinaisen Kreikan
pythagoralaiset. Samaan aikaan hän näyttää olleen myös luonnonfilosofi, jonka
ajatuksilla oli sukulaisuutta itämaiseen filosofiaan.
En väitä
ymmärtäväni Florenskin ajattelua ja sikäli kuin kyse on mystiikasta, ei ymmärtäminen
pelkän loogisen ajattelun avulla voikaan onnistua. Mystiikka on eräs tapa kokea
maailma. Sellaiseen joko kykenee tai sitten ei. En tiedä, missä määrin
esimerkiksi eri uskontokuntien luostareissa tapahtuvat hengelliset harjoitukset
auttavat asiassa.
John Dewey,
sikäli kun muistan, (vaiko sittenkin Aldous Huxley?) olettaa, että asiaan voisivat
vaikuttaa aivan lääketieteellisetkin seikat, kuten jatkuvan rukoilun aiheuttama
hiilidioksidin lisääntyminen veressä.
Mutta tällainen
lähestymistapa ainakin oli Florenskille vieras. Georges (Georgi) Florovski
teoksessaan ”Venäläisen teologian tiet” (Valamon luostari 2009, alkuteos 1983)
korostaa Florenskin Solovjovilta saamia vaikutteita ja nostaa merkittäväksi
esille hänen teoksensa ”Pylväs” (Totuuden pylväs ja perusta) vuodelta 1914.
Florovskin
mielestä teos puhuu paljon kirkollisuudesta ja myös katolisuudesta, mutta on
itse asiassa ennen muuta itseensäsulkeutuneen kirjailijan tuotos. Hän esittää
kritiikissään myös, ettei Florenskilla ollut historian tajua, sen sijaan hän
korosti yksittäisiä teologisia käsityksiä. Todellisen ortodoksin tavoin
Florovski näkee siellä myös kaikkialla ”hyvin selkeän teologisen eksytyksen häivähdyksen”.
Florovskin
tuomio Florenskista on lopulta karu: ”Romantiikan kohtalokas myrkky oli myrkyttänyt
Florenskin. Tietty epäsointu särähti siinä jälleen. Melankolia sekoittui omalaatuisella
tavalla riemuun”.
Ortodoksisessa
maailmassa Florenski tämän arvostelijansa mielestä pysyi muukalaisena. ”Läntisen
kulttuurin romanttinen traagisuus” oli Florenskille ymmärrettävämpää kuin
ortodoksisen tradition problematiikka. ”Sisäiseltä ytimeltään tämä teos on
hyvin länsimainen, idässä haaveellisesti ja esteettisesti kilvoittelevan
zapadnikin teos”.
No tuossa
maallikko aistii jotakin aidosta teologisesta kiivaudesta (furor theologicus),
jolle mikään muu kuin yksi ainoa oikea oppi ei kelpaa.
Joka tapauksessa
Florenskin maailmankatsomusta siis lienee ainakin pidettävä omaperäisenä ja
myös hänen elämänsä todisti siitä, että hän otti oman ajattelunsa ja mystisen
kokemuksensa vakavasti. Hän ei lähtenyt mukaan ”filosofien laivaan”, vaikka toisena
vaihtoehtona oli vaino, jota bolševikit systemaattisesti harjoittivat sekä
kirkkoa että intellektuelleja kohtaan. Pariisin vaihtoehtona oli Gulag.
Paitsi matemaatikko,
Florenski oli myös monipuolinen luonnontieteilijä, joka kehitteli sekä teorioita
että sai aikaan käytännön tuloksia niin sähköopin kuin kemian alalla. Gulagissa
hän sai myös tietyssä mielessä jatkaa työtään ja kehitti muun muassa menetelmiä
jodin uuttamiseksi merilevästä. Hän oli myös kehittänyt menetelmän valmistaa
jonkinlaista muovin esiastetta.
Kun
Neuvostoliitossa sitten oli toisen viisivuotissuunnitelman päättyessä
julistettu siirrytyn niin sanottuun sosialistiseen yhteiskuntaan, tuli
ajankohtaiseksi hävittää menneisyyden jäänteet, eli sellaiset aatteet ja
ihmiset, jotka edustivat yhteiskunnan aiempaa kehitysastetta.
Vuosihan oli tuo
kuuluisa 1937 ja silloin tuhottiin sadoin tuhansin sekä ns. ”entisiä ihmisiä”
ja oppositioaineksia että myös muita parantumattomina pidettyjä tapauksia. Myös
”väärän” kansallisuuden edustajat joutuivat tähtäimeen, kuten tiedämme.
”Filosofien
laiva” oli ollut vasta yhteiskunnan puhdistuksen esiaste, nyt oli aika päästä
eroon lopuistakin. Kaikkia ei tietenkään voinut tuohta, mutta kun tapettujen
määrä lähenteli miljoonaa, osasivat jo kaikki loputkin pitää mahdolliset
kerettiläiset ajatuksensa omana tietonaan.
Florenski oli tuolloin
Solovetskissa, joka oli Neuvostoliiton vankiieirien äiti ja kuuluisa nimenomaan
älymystön karkotuspaikkana. Sieltä hänet ja monet muutkin tapettavat kuljetettiin
Leningradiin, jossa teloitus tapahtui ja ruumiit heitettiin Levašovossa sijaitsevaan
joukkohautaan.
Näin päättyi
monipuolisen neron ja uskonnollisen mystikon elämä. Elina Kahlan teos on
suomenkielisessä kirjallisuudessa aivan poikkeuksellinen käsitellessään laajasti
Florenskin ajattelua. Yleensä filosofia, saati mystiikka ei kuitenkaan varsinaisesti
vanhene, toki muodit silläkin alalla muuttuvat.
Luulen, että
tämä kirja on omiaan innostamaan lisää lukijoita venäläisen filosofian harrastamiseen.
Suomeksihan ei asiaan liittyvää kirjallisuutta paljon ole, mutta ainakin
olemassa on Leonid Stolovitšin ”Venäläisen filosofian historia” (Suomennos Risto
Numminen, 2012, 305 s.), jossa esimerkiksi Solovjovia on jonkin verran
esitelty.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoita nimellä.