Taaperoiden tasavalta

 

Psykologin kulttuurikritiikki

 

Liisa Keltikangas-Järvinen. Itsekkyyden aika. Miten yliyksilöllinen kulttuurimme sai meidät voimaan pahoin. WSOY 2026, 266 s.

 

Kiirehdän heti sanomaan, että tämä on paras kirja, mitä olen pitkään aikaan lukenut. Voisin verrata sitä joihinkin Erich Frommin teoksiin (Olla vai omistaa jne.), jotka ovat psykologialle perustuvaa kulttuurikritiikkiä, mutta siinä, missä Fromm perustaa lopultakin aika epämääräisille psykoanalyyttisille käsityksille, Keltikangas-Järvinen nojaa paljon uskottavampaan kliiniseen tutkimukseen.

Kirja ei ole mikään mielipidekirja eikä elämäntaito-opas, puhumattakaan siitä, että se olisi psyykkaajan käsikirja tai konsultin tarina-arkku. Lajityyppinä on kulttuurikritiikki ilman pyrkimystä paisutteluun ja kauhisteluun. Kirjoittajan suuri tehtävä ja ansio on ainakin minun nähdäkseni viimeksi kuluneiden noin puolen vuosisadan kulttuuristen muutosten hahmottamisessa.

Kulttuurin muutokset nimenomaan psykologian näkökulmasta ovat olleet suuria ja äkillisiä. 180 asteen käännökset kulttuurisissa arvoissa eivät suinkaan ole olleet harvinaisia ja kysytyllä luennoitsijalla on ollut aitiopaikka hänen tarkkaillessaan haluttujen teemojen ja yleisön reaktioiden muuttumista.

Sikäli kuin kirjan voi sanoa olevan normatiivinen, se on sitä tieteelliseen tutkimukseen nojaten. Itse asiassa se on ainakin minun mielestäni ennen muuta objektiivisen kuvaileva ja etsii kulttuurisen muutoksen ydinkohtia eikä pyri niinkään pelastamaan pahoinvoivaa aikaamme.

Olisi toki luonnotonta, ellei myös tietä sellaiseen etsittäisi, mutta ennen muuta kirjan arvo on sen näkökulmassa lähihistoriaan (aina viime vuoteen saakka) ja argumentaatiossa, joka ei siis ole mitään kyökkipsykologiaa nammielipidetarinaa, vaan perustuu avainkohdissaan laajaan tutkimukseen.

Kirjan sanoman voisi yrittää kiteyttää siten, että siinä kerrotaan siitä arvojen ja tavoitteiden muutoksesta, joka ilmenee erityisesti kasvatuksen alalla ja heijastaa paljon laajemminkin koko ihmiskäsityksemme, minäkuvamme ja identiteettimme ihanteiden muuttumista.

Eihän ihminen sellaisenaan ole muuttunut, voidaan sanoa ja tämä on lähinnä truismi. Kuitenkin myös ihmisten persoonallisuus voi muuttua, mikäli he lapsuudessaan ja nuoruudessaan jäävät vaille tietynlaisia avainkokemuksia. Myöhemmin persoonallisuuden perusteita ei noin vain rakenneta uudelleen, vaikka kuinka päätettäisiin niin tehdä.

Kasvatukseen ja psykologiaan liittyvät teoriat vaikuttavat osin suoranaisesti siihen, miten uutta sukupolvea kasvatetaan ja epäsuorasti niiden vaikutus on sitäkin suurempi. Kirjaoittaja on luennoitsijana saanut yhä uudelleen havahtua siihen, miten nopeaa muutos on ollut.

Kaiken inhimillisen kokemuksen, minäkuvan ja identiteetin peruskivenä on kasvatus ja myös sen puute tai puutteet ovat sen eräs laji. Vauvan primäärinen narsismi on väistämätön kehitysvaihe, josta hänen on määrä päästä eroon tullakseen osaksi maailmaa, yhdeksi toimijaksi muiden mukana. Aristoteleen tapaan voisi sanoa: tullakseen siksi, mikä on.

Narsistinen persoonallisuushäiriötä on yhä uudelleen kuvattu nykyisessä populaarikirjallisuudessa ja se taitaakin olla aikakautemme suuria ongelmia. Mikäli kulttuuri eli kasvatus ja sen jälkeen normia luovat ja ylläpitävät kulttuuriset konventiot nostavat narsismin ihanteeksi, se tekee rumaa jälkeä (vrt. Vihavainen: Haun narsismi tulokset ).

Narsismia laajempi asia on yksilöllisyyden korostaminen, erityisesti otsikon mainitsema ”yliyksilöllisyys”. Paradoksaalisesti se on asia, joka ei itse asiassa enää lisääkään yksilön vapautta, vaan tekee hänet turvattomaksi, masennukseen taipuvaksi, suvaitsemattomaksi, turvattomaksi ja kaiken kaikkiaan yhä lapsellisemmaksi.

Nykyihmisen ihanne, sellaisenakuin sen esimerkiksi naistenlehdissä näemme, on taaperotasoinen minäminäminä-hahmo, joka ylpeilee sillä, ettei ota ketään muuta huomioon ja jonka omat tarpeet ovat ehdottomasti maailman napa. Sivumennen sanoen, tämän hahmon tapaamme jo Ibsenin Nukkekodin Norassa, joka syystäkin oli aikanaan suuri sensaatio.

Kirjoittaja käsittelee paljon ”yliyksilöllisyyden” paradokseja. Sanoisin, että sen tuloksena on sama yhteiskunnan atomisoituminen, jonka tapaamme jo ennen toista maailmansotaa ja sen jälkeen esitetyissä massayhteiskunnan analyyseissä (vrt. esim. Vihavainen: Haun massat tulokset ).

”Yksinäinen joukko” (ks. Vihavainen: Haun riesmanin utopia tulokset ) on tänään yhä enemmän vallitsevaa todellisuutta. Yhteiskunta on ”atomisoitunut”, kun sen jäsenet pyrkivät olemaan yhä enemmän irrallaan kaikista ryhmistä ja erityisesti suvusta ja perheestä.

Sivumennen sanoen, nimenomaan suomalaiset ovat tässä onnistuneet aivan hämmästyttävän ja poikkeuksellisen hyvin. He ovat, tai ainakin katsovat olevansa irrallaan omasta suvustaan ja vanhemmistaan, kuten tutkimus osoittaa. Erot etenkin eteläisiin kansoihin verrattuna ovat valtavat.

Tämä on syytä ymmärtää, kun arvioimme niitä siirtolaisia, jotka tulevat tänne alueilta, jotka World Wide Surveyn mukaan sijaitsevat arvokartalla (ks. Vihavainen: Haun arvojen maailmankartta tulokset ) meistä kaikkein kauimpana. Juuri sieltähän me olemme suurimman osan siirtolaisia saaneet.

Suomalainen arvojen ja normien järjestelmä on muuttunut nopeasti ja perusteellisesti. Senhän kaikki minun ikäluokkani ihmiset tietävät, vaikka harva meistä oikeasti ymmärtänee, mitä oikein tapahtui ja miten se tapahtui. Tuo suuri kulttuurivallankumous, hulluine vuosineen ja vielä hullumpine taistolaisine jälkinäytöksineen on muistissamme, mutta syvempää ymmärrystä muutoksen ytimestä lienee harvoilla.

Vastaava, jos mahdollista vielä nopeampi arvojen ja normien murros tapahtui Venäjällä ja sain itsekin kunnian johtaa Suomen Akatemian projektia, joka liittyi siihen. Huomasin ennen pitkää, että elefantit on syötävä palasina ja keskityin itse lähinnä älymystön roolin muuttuviin merkityksiin, jotka totalitaarinen valtio halusi sanella.

Suomen historiasta on syytä kirjoittaa myös tuollainen suurta murrosta käsittelevä perusteellinen tutkimus, jollaisen suuntaan menevä suppea yritelmä oli ”Länsimaiden tuho” (2009). Silloin Keltikangas-Järvisen kirja tarjoaa yhden välttämätön näkökulman asioihin, mikäli halutaan mennä syvemmälle kuin joihinkin bourdieulaisiin erottautumisiin ja vastaaviin pintailmiöihin.

Keltikangas-Järvisen kirja tarjoaa korvaamattoman arvokkaan näkökulman ja sen pohjaksi vankkaa tutkimustietoa myös niille, jotka ihmettelevät sitä kansan hämmästyttävää typeröitymistä, joka on tapahtunut jopa parissa kymmenessä vuodessa ja sitä yhä oudompaa suvaitsemattomuutta, jonka kohtaamme aivan erityisesti niillä, jotka ylpeilevät suvaitsevaisuudellaan (vrt. myös Vihavainen: Haun haidt tulokset ) .

Lukekaahan kirja!