Tulevaisuus tehdään nyt

 

Demografia kohtalona

 

Suomea on pidetty ihmemaana milloin mistäkin syystä. Entisen urheilun suurvallan laakerit ovat nyttemmin lakastuneet ja myös Pisa-testit osoittavat nousevan nuorison tyhmentyvän hämmästyttävällä nopeudella. Tai sitten tyhmiä ovat ne, jotka määräävät opettamisesta.

   1900-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa Nokian ihme teki vaikutuksen kaikkialla, missä se tiedettiin, eli siis koko maailmassa. Kelpasi sitä paistatella siinä auringossa.

   Amerikkalaisissa lehdissä oli yhä uudelleen asiantuntevia kirjoituksia, joissa osoitettiin, että suomalainen yhteiskunta oli kadehdittavan paljon parempi kuin amerikkalainen. Jälkimmäinen oli turvaton ja kuohahteleva, vailla alkeellistalin tasa-arvoa ja oligarkkien johtama. Sen itsensä uskonnollisella hartaudella ihastelema demokratia toimi surkeasti.

   Nyt ovat sitten pian viimeiset pullat uunissa, kun loputtomasti kaikenlaista hyvää jakaneella valtiolla ovat rahat loppuneet ja velatkin olisi maksettava. Suu on pantava säkkiä myöten ja entisen loiston palauttaminen vanhoilla konsteilla on yhtä epätodennäköistä kuin nouseminen taas urheilun suurvallaksi.

   Menneisyydessä on mitä muistella ja jostakin syystä erityisen palvonnan kohteeksi on valikoitunut muuan vaatimaton kelpo mies, joka kuuluu yksin tappaneen puolen tuhatta vihollista ja siis melkein voittaneen sodan suurvaltaa vastaan. Olisipa niitä hänen kaltaisiaan ollut vaikkapa tuhat!

   Mutta eihän se historia niin mene. Meitä on kyllä miljoonia, mutta muita tässä maailmassa on miljardeja ja tuo miljoonan ja miljardin ero tuntuu mahdottomalta ymmärtää keskivertokansalaisen aivoilla. Koskee tietenkin myös poliitikkoja. Mahtaako sillä olla väliäkään?

   Espanjan pääministeri Pedro Sánchez kuuluu juuri esittäneen meillekin mainion idean ongelmista selviytymiseksi: hän hyväksyi kaikki laittomasti maassa olevat Espanjan kansalaisiksi ja niitä oli puoli miljoonaa. Nyt saatiin maan talous sitten arvattavasti dynaamiselle kasvu-uralle ja pyörät pyörimään, kun tämäkin joukko tuli kansalaisten nauttimien oikeuksien piiriin.

   Mutta osataan sitä meilläkin. Espanjassa on asukkaita pyörein luvuin 50 miljoonaa ja Suomessa yhtä pyörein luvuin viisi miljoonaa eli siis kymmenen prosenttia edellisestä.

   Puoli miljoonaa uutta kansalaista tekee Espanjassa yhden prosentin koko väkiluvusta ja Suomessa yksi prosentti olisi siis vastaavasti 50 000.

   Voimme siis ylpeästi sanoa Sánchezille, että meillä on samaa konstia käytetty jo iät ja ajat, eikä ainoastaan kertaluontoisesti. Meillä havittelevat nyt pääsyä seuraavaan hallitukseen sellaiset sankarit, joiden tavoitteena on saada maahamme uusia kansalaisia tuon yhden prosentin verran joka ainoa vuosi. Hypätkääpä siis kynnelle, espanjalaiset!

   Kuten muutkin kehittyneet kansakunnat, suomalaiset ovat tuominneet itsensä tuhoon lopettamalla luonnollisen lisääntymisen.

    Sitä korvataan hankkimalla uutta väkeä aivan toisenlaisista kulttuureista ja lahjomaton aritmetiikka osoittaa, että jo meidän lastemme ja viimeistään lastenlastemme aikana suomalaisuus on muuttunut maassa vähemmistöksi, jonka asema on riippuvainen enemmistön tahdosta.

   Tämän ymmärtämiseksi ei paljon vaadita, mutta siitä huolimatta se näyttää olevan mahdollista vain vähemmistölle. Jo pelkkä asian mainitseminen vie keskustelun yleensä aivan primitiiviselle tasolle, jolla järjen argumentit lakaistaan pois pöydältä moraalisen ylemmyyden/suuttumuksen voimin.

   Demografia on sangen kiinnostava aihepiiri ja alan merkittäviin edustajiin kuuluu ranskalainen Emmanuel Todd, joka on erityisesti kiinnittänyt huomiota erilaisten perhemuotojen merkitykseen historiassa. Niiden avulla hän on muun muassa yrittänyt selittää Ranskan eri osien erilaisuutta (ks. Vihavainen: Haun todd tulokset ).

   Todd ennusti Neuvostoliiton hajoamisen vuonna 1976 ilmestyneessä kirjassaan, jota meidän taistolaistemme en muista edes maininneen. Hän on myös jo kauan sitten puhunut USA:n imperiumin tuhosta.

   Hänen teoksensa ”Imperiumin jälkeen” (2002) on suomennettukin (Rasalas 2003). Sen ilmestymisen aikoihin ei kirjan aihepiiri ollut suosittu. Olen siitä aikoinaan kirjoittanutkin, mutta teksti ei ole nyt käytettävissä.

   Toddin voidaan todeta myös rauhoitelleen väestöräjähdyksen seurauksia pelkääviä sillä, että syntyvyyden trendit ovat jo useimmissa takapajuisissakin maissa kääntyneet laskuun ja tulevat sitä suuntaa jatkamaan.

   Tosiasia kuitenkin on, että eräillä seuduilla yhä jatkuva kasvu, yhdistyneenä maapallon lämpenemiseen, aiheuttaa vielä kauan painetta, joa suuntautuu tyhjiöön ja tulee sen suurella todennäköisyydellä täyttämään.

   Kun kyseessä on näinkin merkittävä ja erikoislaatuinen suurten linjojen tulkitsija, rohkenen esittää uusintana häneen liittyvän blogin:

 

Tiistai 15. joulukuuta 2020

Intellektuellin sivalluksia

 

Selittämättömän selittäjä

 

Hervé Le Bras, Emmanuel Todd, Le mystère français, Seuil 2013, 308 s.

 

Heikkilän kirjan jälkeen oli pakko vaivaa hyllystä lisää nykyisen Ranskan asioita selittävää kirjallisuutta. Tällainen löytyi.

   Tekijöistä tunnen vain Emmanuel Toddin. Hän on kiinnostava hahmo, epäsovinnainen historioitsija ja sosiologi, alun perin väestötieteilijä. Hän on onnistunut aikoinaan ennustamaan Neuvostoliiton hajoamisen ja on povannut USA:n vajoamista supervallan asemastaan (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=todd ). Olen jossakin yhteydessä kirjoittanut hänen suomennetusta teoksestaan Imperiumin jälkeen. Siinä ei ennustelujen tekemistä kainostella.

   Ranskalaisen annalismin perinteen mukaisesti Todd katselee asioita pitkässä perspektiivissä ja tutkii alueellisia muuttujia, kuten perhejärjestelmää (ydinperhe vai suurperhe), uskontoa, koulutusta ja vastaavia asioita. Ne ovat osoittautuneet hedelmällisiksi, kun on pitänyt selittää Ranskan eri osien arvoituksellista erilaisuutta.

   Tämän kirjan ydin, jonka Todd on siis kirjoittanut yhdessä erään kollegan kanssa, koostuu Ranskan (L’Hexagone -kuusikulmio) kartoista, jotka perustuvat muun muassa juuri perhejärjestelmän ja uskonnon ristiintaulukointiin muiden muuttujien kanssa.

   Kiinnostavia korrelaatioita löytyy. Se, miksi ne selittävät asioita, on hieman hämärän peitossa, mutta Todd on kertonutkin yrittävänsä selittää selittämätöntä.

   Uskonto, katolisuus, on toki uskomusjärjestelmänä kuollut, kuten kommunismikin, kertoo kirjoittaja(t), mutta edellinen sentään yhä kummittelee tai paremminkin vaikuttaa zombiena. Jälkimmäinen sen sijaan on kuollut eikä vaikuta enää mitenkään.

   Tässä vuonna 2013 julkaistussa kirjassa siis tehdään diagnoosi Ranskasta. Se tuntee olonsa huonoksi, todetaan ja haetaan asialle objektiivisia syitä. Ranskaa ja sen ongelmia ja saavutuksia myös pyritään suhteuttamaan muiden maiden tilanteeseen.

   Ranska, kuten monet muutkin maat, nousi sodan jälkeen kohinalla ja sen yhteiskunta mullistui täysin. Kolmeakymmentä loistavaa vuotta (Les Trente Glorieuses) seurasivat kolmekymmentä surkeaa vuotta (Trente Piteuses).

   Kuitenkaan ne eivät voineet tehdä tyhjiksi niitä saavutuksia, joihin oli päästy: korkea koulutustaso, matala lapsikuolleisuus, eliniän piteneminen ja muut vastaavat asiat olivat olennaisempia kuin ansiotason kasvu, joka toki sekin oli huimaava koko aiempaan historiaan verrattuna.

   Koulutettujen ja kouluttamattomien suhde -pyramidi- kääntyi päälaelleen, hedelmällisyys romahti, avioliiton ulkopuoliset raskaudet lisääntyivät huimasti ja kirkossakäynnistä tuli harvinaisuus. Naisten tasa-arvo eteni jättiläisaskelin. Teollisuuden työpaikat vähenivät sittemmin ja työntekijöiden asema muuttui uudenlaiseksi.

   Olennaista tälle tarkastelulle on, että kulttuurisia tekijöitä pidetään ensisijaisina taloudellisiin verrattuna. Ehkäpä työläisyyskin on ennen muuta mentaalinen asia?

Entä mikä maan, tuon potilaan mieliala itse asiassa on? Viestimien mukaan se on kurja. Objektiivisilla seikoilla, kuten itsemurhien määrillä ja syntymillä mitattuna se ei ole niinkään huono.

    Itsemurhien määrässä näkyy tiettyjen vuosikymmenten ja sukupolvien anomia hetkellisinä nysterminä, mutta nyttemmin asiat ovat historiallisessa vertailussa hyvin. Myös suhteellisen korkea syntyvyys (esim. Saksaan verrattuna), todistaa optimistisesta mielialasta. Henkirikostenkin määrä on laskenut tuntuvasti.

   Syvärakenteiltaan (uskonto, perhemuoto) heterogeenisessä Ranskassa on hyvin erilaisia alueita, mutta jos yleistyksiä tehdään, havaitaan, että 90 prosentilla ihmisistä menee hyvin. Väestön suuri massa on kestänyt suurten muutosten (globalisaation) iskut ja vain 10 prosenttia reunamilla elävistä on jäänyt alle.

   Maan politiikassakaan ei ekstremismi ole päässyt valtaan. Trotskilaisten määrä äänestäjistä on vähentynyt 10 prosentista kahteen. Oikealle suuntaudutaan, koska 40% väestöstä pelkää putoavansa sinne 10 prosentin kurjien joukkoon. Erityisesti teknisen sivistyksen saaneet ovat riskiryhmä, kun teollisuus on hiipumassa.

   Ranska on heterogeeninen, mutta ei hajoamassa, lohduttavat kirjoittajat, ei maa ole mahdoton hallita (kuten jo Colbert aikoinaan, suureen juustojen määrään viitaten esitti). Vaikeudet ovat hallittavissa.

   Ongelmana kuitenkin on, että hallitseva eliitti on sokea niille maanalaisille voimille, jotka hallitsevat ranskalaisten mentaliteettia ja ovat myös eri seuduilla erilaisia. Siten Ranskan ei kannata yrittää matkia saksalaismallista kovan rahan politiikkaa. Se ei ole ranskalaisen mentaliteetin mukainen, vaikka sopii kyllä saksalaisille. Ranskassa siitä syntyy vain tuhoa.

   Viime vuosina, kirja väittää, Ranskan periferia, katolisine ja sosialistisine perinteineen on saanut haltuunsa ”kansallisen systeemin”. Sen mentaliteetti muistuttaa jossakin määrin saksalaista ja se matkii sitä. Se on suhteellisen hierarkioita kunnioittava ja tehokas, kun taas maan sydän on individualistinen, egalitäärinen ja usein anarkistinen ja kapinoiva.

   Globalisaatio merkitsee myös valtion alasajoa, keskipakoiset tendenssit vahvistuvat. Ranskan ydinalue kärsii tästä.

   Ranskan heterogeenisyydestä seuraa, että yhden ainoan abstraktin taloudellisen tavoitteen omaksuminen merkitsisi sitä, että osa kansaa julistettaisiin tarpeettomaksi. Siltä se tosiaan näyttääkin ja syynä on pikemmin maan johtavan eliitin ymmärtämättömyys kuin sen julmuus.

   Ranska on kuitenkin muun muassa kielellisesti yhtenäinen verrattuna vaikkapa Espanjaan ja Italiaan. Ranskalaisten olisi nyt ymmärrettävä ottaa huomioon alueelliset eronsa ja Euroopan unionissa taas olisi kyettävä yhdentymishurmassa näkemään yhteiskuntien syvät historialliset tendenssit, jotka eivät ole enää tasaantumassa.

   Kiinnostava analyysi, ainakin minun mielestäni. Täytyy myös todeta, että tuossa historiallisessa muutoksessa on suomalaistenkin kannalta paljon tuttua.

   Mutta vuoden 2013 jälkeen tulivat pian keltaliivit. Mitä Toddilla oli niistä sanomista? Tämä analyysihän ei näyttäisi lainkaan selittävän tapahtunutta.

   Netistä löytyy jokunen artikkeli, joiden perusteella arvioiden Todd on nyt kääntänyt kelkkansa tai ainakin suuresti rukannut tämän kirjan näkemyksiä.

   Hän on julkaissut uuden kirjan ”Luokkataistelu Ranskassa XXI vuosisadalla” ja väittää, että nyt koko maan väestö on köyhtynyt lukuun ottamatta yhtä prosenttia, jolle rikkaudet kasaantuvat. 19% kansasta kuuluu pikkuporvaristoon, 50% atomisoituneeseen enemmistöön ja 30% proletariaattiin.

   Taitaa olla sitten kumous tulossa.

   Mellakat näyttävät selvästi innostaneen tätä merkillistä ja hyvin ranskalaista (isä englantilainen) intellektuellia. Huomaan, että hän on myös julmistellut hallitukselle koronarajoitusten takia: ”Ei nuorisoa saa uhrata vanhojen takia!”

   Jotenkin virkistäviä nuo ranskalaiset intellektuellit kaikessa radikaalisuudessaan.