Jos et voi voittaa heitä, liity heihin...

 

Muuan kombinaattori

 

Pasi Hänninen, Nälkäluokitus. Naftali Frenkelin tarina. Kiuaskustannus 2026, 262 s.

 

Ilja Ilfin ja Jevgeni Petrovin veijariromaanin ”Kaksitoista tuolia” tunsi jokainen neuvostokansalainen ja uskoisin sen yhä olevan jokaisen vähänkin sivistyneen venäläisen tiedossa. Siitä tehty filmikin on suuri klassikko.

     Aikoinaan oli Literaturnaja Gazetan takasivulla ns. ”Kahdentoista tuolin klubi”, joka sisälsi anekdootteja. Vastoin sen aikaista maan tapaa sen vitsit olivat hyviä ja usein poliittisestikin teräviä.   

          ”Kahden toista tuolin” päähenkilö oli ”Turkin alamainen”, kuten hän aina muisti itseään kutsua, Ostap Bender, ”suuri kombinaattori”, joka hyödynsi 1920-luvun neuvostohallinnon asetuksia ja kampanjoita omaksi hyödykseen.

      Tunnetun filmiversion mukaan Benderillä oli aina päässään kipparityylinen lippahattu, aivan samoin kuin säilyneissä kuvissa näemme Naftali Frenkelillä, joka myös sattui olemaan Turkin alamainen. Molemmat olivat juutalaisia.

     Vai oliko Naftali Frenkel sittenkin suomalaista juurta ja sukua täkäläiselle von Frenckellien suvulle, kuten Arvo ”Poika” Tuominen on muistelmissaan väittänyt?

     Eihän tämäkään asia kai periaatteessa mahdoton olisi, mutta Tuomisen muistelmiin on kyllä syytä suhtautua suurin epäilyksin. Muistakaamme vain sekin, ettei hän lainkaan osannut venäjää. ”Kremlin kelloissa”, jotka ilmestyivät vuonna1956 hän väitti Vienanmeren kaavalla 1930-luvn alussa tavanneensa Frenkelin, joka jopa osasi ruotsia.

     Samaan aikaan Suomessa oli paljonkin esillä Erik von Frenckell, ”jokapaikan Eerikki”, joka oli muun muassa Helsingin kaupunginohtaja, kansanedustaja ja olympiakomitean jäsen. Naftali kuoli vasta vuonna 1960, joten nuo mahdolliset sukulaiset olisivat noina suojasään vuosina voineet ottaa yhteyttäkin. Von Frenckellin suku tiennee tästä suhteesta sen, minkä siitä voi tietää.

     Naftali, joka jäi kiinni pikku jobbauksesta joutui vankileirille Solovetskiin, mutta kohosi yllättäen siellä pian arvoon arvaamattomaan.

     Hän sai eläessään peräti kolme Leninin kunniamerkkiä, jotka olivat maan korkeimpia. Vastaavalle tasolle pääsi vain aniharva Neuvostoliiton sanakari (tämä nimitys liittyi tähän kunnianosoitukseen). Vain marsalkka Georgi Žukovilla oli noita kultaisia tähtiä viisi, kunnes marsalkaksi niinikään ylennetty Leonid Iljitš Brežnev tavoitti hänet.

     Kirjoittaja on tehnyt Frenkelistä ”nälkäluokituksen” kehittäjän. Kun vankileireillä oli aluksi tapana antaa jokaiselle työpanoksesta riippumatta saman verran ravintoa, muutettiin Frenkelin esityksestä asiaa siten, että saadun ravinnon määrä oli työpanoksesta riippuvainen.

     Tämä johti siihen, että alisuoriutujat ennen pitkää nääntyivät nälkään, kun taas iskurityöläiset saivat ruokaa riittävästi ja koko kollektiivin yhteinen suoritus parani.

      Kapitalistisissa maissa moinen suorituspalkka laskettiin työläisten riistoksi, mutta neuvostojen maassa, proletariaatin diktatuurissa asiat olivat aivan päin vastoin: normien ylittäminen oli siellä sankaruuden ja kunnian asia ja sitä paitsi auttoi pysymään hengissä.

      Frenkelin ensimmäinen todellinen ”työpaikka” oli Itämeren ja Vienanmeren yhdistävä kanava, ”Belomorkanal”, Stalinille nimetty väylä, jonka tarkoituksena oli mahdollistaa sukellusveneiden siirto kahden meren välillä.  Sillä siis oli periaatteessa strateginen merkitys, vaikka se jäi yhtä olemattomaksi kuin Hangon tukikohdan merkitys.

     Noita kanavatyömaita tehtiin tuohon aikaan paljon ja ”Belomorkanal”-paperossiaskin kannessa ne on kuvattu. Olen itsekin matkustanut laivalla Moskovasta Pietariin reittiä, joka tuohon aikaan luotiin vankityövoimalla ja mullisti logistiikkaa.

     Valtavan Rybinskin tekojärven alle jäi suuri määrä vanhaa asutusta ja vanha metsä pilkottaa yhä paikoin vedestä. Kanavien sulkujen kohdalla on mahtipontisia riemuportteja ja aikanaan ne oli koristettu suuren Johtajan patsailla.

     Kun Vienanmeren kanava eli Stalinin kanava avattiin, kulki sen kautta pian alus, jossa mukana olivat niin Stalin ja hänen lähimmät toverinsa, mukaan lukien Maksim Gorki. Siellä oli myös Naftali Frenkel ja hänen lisäkseen jopa Poika Tuominen ja O.V. Kuusinen.

     Tästä kanavasta tehtiin kuuluisa kirja (ks. Vihavainen: Haun vienanmeren kanava tulokset ), jonka facsimile-painoksen minäkin ostin itselleni. Siinä ylistettiin työläisten entusiasmia, joka syntyi siitä, että he pääsivät rakentamaan sosialistista järjestelmää.

     Mukana oli yhteiskunnan vastaisia aineksia, jotka myös tempautuivat mukaan työhön ja paranivat väästä tietoisuudestaan hämmästyttävän lyhyessä ajassa, kuten Gorki kertoo.

     Muuankin kulakki, joka oli päivittäin ahtanut mahansa täyteen maitoon keitettyä puuroa ja kärsinyt tuon ylensyöntinsä takia vatsavaivoista, paranikin aivan äkkiä. Nykyaikaisen tiedon mukaan häntä kai vaivasi laktoosi-intoleranssi. Mahtoiko hän elää kakkunsa loppuun saakka, ei kirjassa kerrota, eikä vielä kai tiedettykään.

     Miksi mukana olivat sellaiset  vähäpätöiset pikku nilkit kuin Kuusinen ja Tuominen? Kirjassa Tuominen nyökkää myöntymisen merkiksi, kun Frenkel sanoo hänen kohonneen korkealle. Sitä ei kyllä ollut tapahtunut.

     Ulkomaisen emigranttipuolueen sihteeri ei ollut rankijärjestyksessä yhtään mitään, eikä korkealla ollut myöskään Stainin halveksiman Kominternin sihteereihin kuulunut Kuusinen. Hänen aikansa tuli vasta Hruštšovin kaudella.

     Mikäli he tosiaan olivat mukana, saattoi asia liittyä siihen ajankohtaiseen propagandasotaan, jota juuri tuolloin käytiin ”orjatyöstä” (ks. Vihavainen: Haun raja railona aukeaa tulokset ).

     Neuvostoliitto möi tuolloin sekä viljaa, että puutavaraa polkuhintaan ja vei Suomelta markkinoita muun muassa Englannissa. Englannissa sattui kuitenkin olemaan voimassa laki, joka kielsi ”orjatyöllä” tuotetun tavaran maahantuonnin.

     Tämän skandaalin ympärille syntyi kampanja, jossa Neuvostoliitto ”paljasti”, että Suomenkin vankiloissa tehtiin tavaraa, jota vietiin mm. juuri Englantiin. Kyseessä olivat jotkut aivan vähäpätöiset puuesineet.

     Sitä paitsi olot Suomen vankiloissa olivat aivan helvetilliset, kuten mainitussa kirjassa kerrottiin, kun ne taas Vienanmeren kanavan rakennustyömalla olivat ihanteelliset. Edes vartiointia ei käytännössä tarvittu, vaan vangit hoitivat sen itse, kirjassa kerrottiin.

     Itse asiassa vankien annokset olivat niin pienet, etteivät he pystyneet niistä säästämään pakoa varten, jos nyt yleensä jaksoivat montakaan kilometriä vaeltaa korvessa. Pakenijoita toki kuitenkin oli ja he antoivat haastatteluja suomalaisille lehdille (ks. Vihavainen: Haun solonevitš tulokset ).

     Frenkelin toinen suuri työmaa oli Baikalin-Amurin rata(BAM). Sehän jäi kesken ja jouduttiin sitten häthätää purkamaan ja tuomaan kiskot Stalingradiin johtavalle radalle.

     Muistan, millaiseksi sankariprojektiksi tuo strateginen, Kiinan uhan varalta syvälle Siperiaan tehty rata nostettiin 1970-luvun alussa. Moskovan valtionyliopiston MGU:n opiskelijat matkustivat sinne kesätöihin ja saivat muistoksi vihertävän takin, jossa oli kirjavia leimoja.

     BAM:in mahtavalla sankarityömaalla, jota koko neuvostojen maa rakensi, kerrottiin olevan tarjolla runsaasti mahdollisuuksia sankaruuteen ja uuden yhteiskunnan (kommunismin) rakentamisen romantiikkaa. Koko maailmanhistoriaa oltiin siellä itse asiassa muuttamassa.

     Muutakin romantiikkaa tietenkin oli ja parisuhteita syntyi, mutta elinolosuhteet olivat lyhyesti sanoen ala-arvoiset. Niissä eläminen voitiin toisaalta tulkita nimenomaan juuri sankaruudeksi.

     Literaturnaja Gazetassa ilmestyi näihin aikoihin rohkea artikkeli, jossa asetettiin kyseenalaiseksi se, että nuoria houkuteltiin ”sankaruuteen”, mikä merkitsi onnettomuuksia ja sairauksia sen sijaan, että työolosuhteet olisi hoidettu kunnolla.

     Mutta BAM oli myös tuohon aikaan koko Neuvostoliiton symboli mitä suurimmassa määrin. Kun itse otin asian joskus puheeksi ja arvelin työmaan olevan hyvinkin innostava, sain vastaukseksi ykskantaan, että vangithan ne sitä tekevät ja hölmöt opiskelijat olivat mukana vain koristeina.

     Hännisen kirjan mukaan hänellä on ollut mahdollisuus saada tietoja päähenkilöstään eräältä tutkijalta, joka sai lukeakseen Frenkelin mapin, ilmeisesti FSB:stä. Tällaistakin on saattanut tapahtua, mutta ainakin toistaiseksi pidän tätä vain kirjallisena tehokeinona.

     Totta joka tapauksessa on, että nälkäluokitus pantiin jossakin mielessä toimeen kaikkialla Neuvostoliitossa useampaankin otteeseen. Itse asiassa se tapahtui jo kansalaissodan aikana, jolloin ihmiset jaettiin sosiaalisen alkuperänsä perusteella erilaisiin luokkiin, joista varakkaimpaan kuuluville jätettiin annos, joka oli tappavan pieni, ellei lisää ruokaa jostakin hankittu.

      Sen myynti taas oli valtion monopolina ja sen uhmaaminen kuolemalla rangaistava rikos.

     Leningradin piirityksessä olivat nälkäluokat taas käytössä, mutta  nytkään ei luvallisen ruoan määrä riippunut tehdyn työn määrästä, vaan siitä, kuuluiko armeijaan, jolla oli omat, riittävinä pidetyt norminsa, vai ruumiillisen tai henkisen työn tekijöihin tai sitten elätettäviin, joista olisi voinut myös nimittää tapettaviksi.

     Ihmisten koolla ei ollut merkitystä, mikä selittää sen, että pienet naiset kestivät paljon paremmin kuin suurikokoiset miehet.

    Tuo alin luokka oli käytännössä kuolemaan tuomittu, mutta Leningrad pystyi puolustautumaan ja samaan aikaan tuottamaan valtavan määrän sotatarvikkeita.