Katse menneisyyden suunnalta
Vanhan viisauden mukaan elämää voi ymmärtää vain taaksepäin katsoen,
mutta sitä valitettavasti vain joudutaan aina elämään eteenpäin.
Tulevaisuuden odotukset ovat aina jokapäiväisen elämämme perustana ja
normaalitapauksessa ne ovat aina vääriä, usein kaikkein tärkeimmissäkin
asioissa.
Muistan erinomaisesti, millaisen paratiisin odotettiin jo 1950-luvun
kuvitelmissa toteutuvan vuoteen 2000 mennessä ja miten tuhannet ja taas tuhannet
ennustukset lupasivat kaikkien mahdollisten ja mahdottomienkin tarpeiden
toteutuvan. Onnen ja hyvinvoinnin lisääntyminen näytti lineaariselta.
No se 2000 nyt sitten oli vain vuosi kaikkien muiden joukossa, mutta kyllä
ainakin Suomessa elintaso oli kasvanut huimasti verrattuna siihen, mitä se oli
ollut edes sodanedellisinä niin sanottuina hyvinä vuosina tai edes 1960-luvulla,
jolloin se oli jo paljon korkeampi ja nopea kehitys lupasi yleistä hyvinvointia
ja kaikille turvallista kansankotia.
Muutos oli noina hyvinä vuosikymmeninä koko Euroopassa niin nopeaa ja
perusteellista, että se nosti ihmisten ostovoiman korkeammalle, kuin edes oli
uskallettu toivoa. Kehitys ei kuitenkaan ollut tuomittu menemään ikuisesti
samaan suuntaan.
Pari-kolmekymmentä vuotta sitten alkoi globalisaatiohuuma, josta hohto
kuitenkin alkoi karista jo melko pian ja nyt optimistit alkavat olla ainakin länsimaissa
jo aika harvinaisia lintuja. Kunpa tästä edes selvittäisiin.
Kaukaisen idän suurta nousua oli toki jo spekuloitu Venäjä-Japanin
sodasta lähtien ja ”keltainen vaara” oli iskusana jo ennen toista
maailmansotaa. Muun muassa Oswald Spengler nosti sen voimakkaasti esiin
teoksessaan ”Ratkaisun vuosia” ja ennusti länsimaiden häviävän tämänkin kilvan.
Tässä nyt joka tapauksessa melko tuore blogi, jossa yritetään vajavaisin
tiedoin katsoa menneisyydestä jonnekin tämän päivän suuntaan.
keskiviikko 7. maaliskuuta 2012
Globalisaatio
ja demokratian kriisi
Globalisaatio ja demokratian
kriisi
Pari vuosikymmentä käynnissä ollut globalisaation uusi vaihe alkoi
euforian merkeissä. Länsimaiden arveltiin olevan siinä vahvoilla ja saavan
yllin kyllin nauttia halpamaiden kontribuutiosta omalle hyvinvoinnilleen. Toki
jälkimmäistenkin oli määrä hyötyä.
On helppo havaita, ettei ihmiskunta 20 vuosisadalla koskaan ollut
perillä siitä, millaista tulevaisuutta kohti se oli menossa. Niinpä
panostettiin valtavasti toinen toistaan järjettömämpiin projekteihin,
imperialismista kommunismiin.
Vuosisadan lopulla viisasten kivi näytti taas kerran löytyvän: historia
ei ollut määrännyt, että proletariaatti paisuisi ja lopulta valloittaisi
maailman kumoten samalla itsensä merkillisellä metafyysis-mystisellä
ihmetapahtumalla.
Historian määräämä voittaja oli sen sijaan keskiluokka, jonka
poliittinen aate oli demokratia. Siihen myös liittyi koko yhteiskunnan yhä
kasvava hyvinvointi. Siinäpä siis historian loppu ja todellinen tarkoitus.
Historian lopusta pari vuosikymmentä sitten päätelmänsä tehnyt Francis
Fukuyama, on nyttemmin havainnut, että johtopäätös oli ennenaikainen. Foreign
Affairs-lehden tuoreessa numerossa hän pohtii tapahtunutta. Saman ongelman
kimpussa on lehden toisessa artikkelissa myös amerikkalainen kansainvälisen
politiikan professori Charles A. Kupchan.
Molemmat kirjoittajat katsovat, että läntiset demokratiat ovat nyt
kriisissä, joka ei ole vain taloudellinen vaan myös sosiaalinen ja viime
kädessä ideologinen. Kysymys on keskiluokasta ja demokraattisesta
järjestelmästä, jonka sosiaalinen perusta se on.
Globalisaatio on luonut uuden tilanteen, jossa demokratian uskottavuus
on joutunut kriisiin. Keskiluokka, demokratian sosiaalinen tukipylväs on
USA:ssa ja muuallakin lännessä hyvää vauhtia kutistumassa.
Mediaanitulot ovat jo kymmenen vuotta olleet laskusuunnassa. Jopa
globalisaatiota hyvin kestänyt Saksa on menettämässä keskiluokkaansa.
Rikkauksien määrä maailmassa ja jopa länsimaissakin kyllä lisääntyy, mutta ne
kertyvät hyvin vähälukuiselle eliitille.
Huolestuttavaa on, että vanhat simppelit totuudet maksimaalisesta
kilpailusta ja talouden avoimuudesta, yksilön valintojen suvereenisuudesta
maailman napana ja kansantulon kasvusta hyvinvoinnin mittarina eivät enää toimi
keskiluokan kasvun ja yleisen hyvinvoinnin parhaaksi, vaan ovat päinvastoin
tuhoamassa niitä.
Vanhat totuudet on yksinkertaisesti siis hylättävä, mikäli maailma
halutaan pelastaa demokratialle, kirjoittajat päättelevät.
Uuden aatteen elementit näyttävät jo Fukuyaman mielestä olevan olemassa,
ne olisi vain koottava yhtenäiseksi ohjelmaksi ja tietenkin myös hankittava
niille kannatusta ihmisiltä, jotka inertian voimasta tai yksikertaisesti
tyhmyyttään hokevat vanhoja totuuksia kuin mantroja ikään.
Vasemmisto on sosialismin romahdettua hurahtanut postmodernismiin,
feminismiin ja erilaisten marginaaliryhmien nostamiseen kaiken keskipisteeksi.
Politiikassa tällä sälällä ei ole käyttöä, tarvitaan enemmistön
mobilisoimista uskottavien päämäärien ja keinojen tukemiseen. Marginaaliryhmien
merkitys on vain marginaalinen ja postmodernismi on jo lähtökohtaisesti
epäuskottava ideologia.
Vanhoista totuuksista luopuminen tarkoittaa asioita, jotka luultavasti
kauhistuttavat niitä, jotka viimeisten parinkymmenen vuoden ajan ovat
julistaneet uusklassisen taloustieteen hyvää sanomaa.
Globalisaatiota ei pidä ottaa kohtalona, jota kaikkialla myötäillään ja
edistetään, vaan haasteena, joka on alistettava huolelliseen poliittiseen
kontrolliin, päättelee Fukuyama.
Markkinat –mirabile dictu-
eivät ole päämäärä sinänsä, vaan globaalia kauppaa ja investointeja on
pidettävä arvossa vain sikäli kuin ne myötävaikuttavat keskiluokan etuihin eikä
vain kansantuotteen kokonaiskasvuun, hän sivaltaa.
Fukuyama on poistanut varmistimen ja hänen tähtäimessään on selvästi
uusi huipputuloja kiskova globaalistuva yläkerros, jonka kontribuutio
kotimaansa yhteiskunnan hyvinvointiin ei välttämättä korreloi sen tulojen
kanssa.
Uudella ideologialla pitäisi olla ”populistisia” piirteitä, molemmat
kirjoittajat arvioivat. Fukuyaman mielestä sen pitäisi aloittaa kritisoimalla
eliittejä, jotka sallivat enemmistön etujen uhraamisen harvojen hyväksi ja
rahapolitiikan käytön rikkaiden hyväksi.
Myös Kupchan katsoo amerikkalaisten poliitikkojen haukkuvan vanhasta
muistista väärää puuta. Vanhat lääkkeet, enempää hallinnon karsiminen kuin
köyhien avustaminenkaan eivät tavoita USA:n perusongelmaa.
Euroopassa ongelmat ovat
etupäässä samoja, lisäksi siellä on ikääntymisongelma, jonka ratkaiseminen
muslimisiirtolaisilla on yhä selvemmin osoittautunut mahdottomaksi ja
vähentänyt osaltaan liitoksissaan natisevan EU:n suosiota.
Tilannetta voitaisiin ehkä parantaa kansallisella eurooppalaisuudella,
joka voisi puhaltaa liittoon uutta henkeä. Siinä vain tarvittaisiin johtajuutta
ja päättäväisyyttä, joita ei ole näkynyt.
Kupchan on myös Fukuyaman tavoin sitä mieltä, että vanhat totuudet eivät
uudessa tilanteessa toimi, vaan uusia tarvitaan. Uuden ideologian olisi
korostettava poliittista kontrollia taloudelle sekä globalisaation haasteisiin
että tulonjakoon nähden –”palkintojen ja uhrausten tasaisemmaksi jakamiseksi”.
Lännellä pitäisi hänen mielestään olla kolme suurstrategiaa demokratian
turvaamiseksi uusilta haasteilta. Ensiksikin olisi siirryttävä
ennennäkemättömässä määrin talouden suunnitteluun. Valtion johtamia
investointeja töihin, infraan, koulutukseen ja tutkimukseen tarvitaan
kilpailukyvyn säilyttämiseksi.
Toiseksi, kansan tyytymättömyys olisi ohjattava reformistiseen suuntaan
”edistyksellisellä populismilla”.
Kolmanneksi, olisi vältettävä sisäänpäin kääntymisen kiusausta. Tämä on
vaikea yhtälö, mutta ellei sitä ratkaista, tulee demokratian sairaustila
jatkumaan, päättelee kirjoittaja.
Molemmat kirjoittajat näkevät uuden historiallisen tilanteen vakavana.
Demokratia on perinteisesti toiminut eturyhmien välineenä, nyt tarvittaisiin
uudenlaista kansalaisuuden henkeä ja valmiutta uhrauksiin.
Tähän rooliin ilmeisesti haluttaisiin ainakin superrikkaat. Tämä
evankeliumi kuulostaa toisenlaiselta kuin menneiden vuosikymmenien edistysusko
ja näkymättömän käden palvonta. Voiko ratkaisu käytännössä tarkoittaa mitään
muuta kuin ainakin jonkinasteista protektionismia ja valtion entistä paljon
suurempaa roolia taloudessa?
Uusi ideologia saattaa jo leijailla ympärillämme, kuten Fukuyama
uumoilee. Ehkä jotakin siitä tulee pian tänne meille Suomeenkin.
Pelkkä uusi asennoituminen
talouden ”lakeihin” nähden olisi virkistävä uutuus. Silloin ei tarvitsisi nähdä
vastenmielisiä näytelmiä, joissa joku Karvinen hokee ”osakkeenomistajien edun”
olevan itsestään selvästi korkein arvo ja jossa valtiovalta nöyränä kertoo,
ettei sillä ole mahdollisuutta osakkeenomistajana käyttää valtaansa taivaassa
säädettyjä talouslakeja vastaan.
Muistettakoon, että länsimaissa yksi suurimmista tulonjaon muutoksista viime vuosikymmeninä on eläkeläisten väestöosuuden huikea kasvu.
VastaaPoistaMeitä, jotka nuoriso (alle 65v) joutuu ilman vastustamismahdollisuutta elättämään, on alati kasvava joukko, prismaan autoilemassa.
Tyeläkerahastoissa 275 mrd euroa. Joku ne sinne kasasi.
PoistaTuntuu isolta, mutta kauanko niillä eläkkeitä maksettaisiin? Pelkään, että puheet eläkeläisten osallistumisesta sopeutustalkoisiin tarkoittaa pitkäaikaista näännyttävää eläkeläisköyhyyttä erilaisina veronkorotuksina ja indeksinleikkauksina sekä hoidon ja hoivan laiminlyöntiä, antaisivat samantien eutanasian....
PoistaTuntuu isolta, mutta kauanko niillä eläkkeitä maksettaisiin? Pelkään, että puheet eläkeläisten osallistumisesta sopeutustalkoisiin tarkoittaa pitkäaikaista näännyttävää eläkeläisköyhyyttä erilaisina veronkorotuksina ja indeksinleikkauksina sekä hoidon ja hoivan laiminlyöntiä, antaisivat samantien eutanasian....
PoistaNaulan kantaan ! Juuri noin.
PoistaSuomen työeläkerahastojen sijoitustoiminta on keskeinen osa eläkejärjestelmän rahoitusta. Eläkevarat on lailla määrätty sijoittamaan tuottavasti ja turvaavasti, ja niitä hallinnoivat työeläkeyhtiöt (kuten Ilmarinen, Varma, Elo, Veritas), eläkekassat ja -säätiöt sekä julkisen sektorin Keva ja Valtion eläkerahasto (VER)
Poista.
Sijoitustoiminnan keskeiset tiedot:
Varojen määrä: Suomen työeläkevarat kasvoivat noin 275 miljardiin euroon vuoden 2024 loppuun mennessä.
Sijoitusten jakauma: Eläkevarat on hajautettu laajasti eri omaisuusluokkiin ja maantieteellisille alueille riskien hallitsemiseksi. Suuri osa sijoituksista on ulkomailla (noin 66 % euroalueen ulkopuolella) parempien tuottojen perässä, kun taas kotimaan osuus on noin 19 %.
Sijoituskohteet: Työeläkevarat sijoitetaan pääosin rahoitusmarkkinoille, mukaan lukien noteeratut osakkeet, korkosijoitukset, kiinteistöt ja pääomasijoitukset.
Tuotto ja merkitys: Sijoitustoiminnan tuotoilla katetaan osa eläkemaksuista, mikä hillitsee eläkemaksujen nousupaineita.
Sääntely: Yksityisalojen työeläkevakuuttajien riskinottoa rajoitetaan vakavaraisuussäännöksillä.
Sijoitustoiminnan tavoitteena on pitkän aikavälin hyvä tuotto, jotta eläkejärjestelmä pysyy kestävänä myös väestön ikääntyessä. - Tekoäly.
Ihan just niin. Eläkerahastojen kartuttaminen jatkuu, eivät alkaneet hupenemaan suurten ikäluokkien eläköitymisen myötä, kuten o soininvaara väitti ennen sitä.
PoistaEläkkeistä suurin osa maksetaan suorana tulonsiirtona, osa rahastojen tuottona.
Nykytyöläistä ei paljoakaan riistä riistoporvari, me ee-ukot ja mummot riistämmä enempi.
""Muistan erinomaisesti, millaisen paratiisin odotettiin jo 1950-luvun kuvitelmissa toteutuvan vuoteen 2000 mennessä ja miten tuhannet ja taas tuhannet ennustukset lupasivat kaikkien mahdollisten ja mahdottomienkin tarpeiden toteutuvan. Onnen ja hyvinvoinnin lisääntyminen näytti lineaariselta."
VastaaPoistaTuossa on ehkä tiivistetty olennainen mielenmaiseman ero sanotaanko 1950-80-lukujen ja nykyhetken välillä: vielä 1950-80-luvuilla elettiin toivon aikaa ja kaikki tuntui menevän vuosi vuodelta paremmin, maan olot olivat Kekkosen johdolla vakaat ja koulutus takasi hyväpalkkaisen ja pysyvän työpaikan. Kaikki uhat olivat jossain kaukana ja niistä kerrottiin hillitysti enintään kerran päivässä iltauutisissa. Sitten tuli 1990-luvun lama, mutta se asemansa työelämässä vakiintunutta ehtinyt omakohtaisesti koskettaa, vaikka huono-osaisemmat herättivätkin myötätuntoa.
Valitettavan yleinen harhaluulo oli 1990-luvulla, - ja sitkeästi kaikesta empiriasta huolimatta yhäkin, että Länsi voitti Kylmän sodan. Ja pelkistetymmin: demokratia ja liberalismi voitti kommunismin, keskityksen ja kalterit. -
VastaaPoistaMutta todellisuudessa peli meni niin, että itäinen leninismi-stalinismi-panssarivaunismi hävisi. Se teki sen ihan itse.
Länsi luuli voittaneensa ja siitä ylpeästi sokeutuneena joutui oman hybriksensä harhanäkyihin. Tämä "voittoisa" liberaalidemokratia kääntyi oman julkilausutun hyvetavoittelunsa käänteisvoimien riepoteltavaksi: sen sijaan, että se olisi jatkanut kylmänsodan parhaiden perinteiden mukaan tuotannon ja sen hedelmien jaon suhteen mielekkäällä "keskitiellä", se heilahti äärimmäisyyksiin: luopui jokamiehen tuotantomenetelmistä ja kohtuullisesta hyötyjen keskittymisessä.
Lyhyesti sanoen: Länsi "voitti" näenneäisesti Kylmän sodan, mutta hävisi kylmänsodan jälkeisen rauhan, - elämän.
Sen se teki ihan itse, omaa sokeuttaan. -
Näin tehdessään se joudutti omaa häviötään, ja nopeutti sinänsä väistämätöntä Idän nousua. Se, mikä "luonnollisissa oloissa", siis harhautumattomissa kilpailuolosuhteissa, olisi ottanut Idältä noin 50-75 vuotta, siis pari-kolme sukupolvea, tuo punttien tasautumisen aika tiivistyi pariinkymmeneen vuoteen!
Tämä historiallinen talousmaanteiteellinen painopisteen muutos, maailman taloudellisen navan siirtymä, kiteytyy siinä laskelmassani, jonka mukaan Kiinan ostovoimakorjattu BKT saavutti ja samalla sivuutti Yhdysvaltojen vastaavan tason lokakuussa 2016, - siis jo kymmenen vuotta sitten! -
Lännen tappio ja häpeä. Ja mikä pahinta, läntinen hybris loi edellytykset tälle nopeutuneelle "alasajolle", jonka kourissa se nyt kipristelee. Se, mikä niin selkeänä on nähtävissä mätienomienien korissa, tapahtuu nyt Lännen järjestelmissä: kasvu ja voima ja kehitys ovat pinteessä, tilalla rakenteiden, systeemien ja - kuin kruununa - vallankäytön rappeutuminen. Katsokaa nyt Lännen johtajia: missä kyky, näkemys, voima?
Kysymys kuuluu: Oliko tämä nähtävissä etuajassa vai vasta jälkikäteen? - Tuskin etukäteen, siis joskus Gorbatsovin ja Reaganin päivinä 1980-luvulla. Mutta reaaliaikaisena kyllä. Se hybrinen näkemys, että Kylmän sodan voiton olisi ratkaissut Länsi omine etuineen ja ominaisuuksineen, oli harhaa, oli mahdollista nähdä. Se näki joka näki, mutta se joka ei kyennyt ei tietenkään nähnyt. Historiallisesti voi ajatella, että elämä on taistelua, ja siinä olennaista on voima ja sen vastavoima. Vastavoiman kadottua voima leijuu ja vaeltaa. Toinen historianäkemys, joka ymmärtää imperiumien nousun ja alastuon, mukaan näin vain oli käyvä. Maailmantalouden keskusnavan vaellus on historian pitkä kertomus, se jatkuu, ei predestinaation itseisarvoisena ilmentymänä, vaan ajan ja olojen muutoksiin sidottuna. Nopeimmat käänteet, ne itseaiheutetut nopeutukset, ovat merkittävintä mitä ihminen itse voi tähän epäsymmetriseen "vaellukseen" voi vaikuttaa.
Vanha berliiniläisvitsi, John leCarren mukaan: "Oikea puoli hävisi kylmän sodan mutta väärä puoli voitti."
PoistaJälkiviisaudella: lähihistorian naiivein puhe taisi olla Gorban Reykjavikissa pitämä, vuosi ehkä 1985.
"Fukuyama on poistanut varmistimen ja hänen tähtäimessään on selvästi uusi huipputuloja kiskova globaalistuva yläkerros, jonka kontribuutio kotimaansa yhteiskunnan hyvinvointiin ei välttämättä korreloi sen tulojen kanssa.
VastaaPoistaUudella ideologialla pitäisi olla ”populistisia” piirteitä, molemmat kirjoittajat arvioivat. Fukuyaman mielestä sen pitäisi aloittaa kritisoimalla eliittejä, jotka sallivat enemmistön etujen uhraamisen harvojen hyväksi ja rahapolitiikan käytön rikkaiden hyväksi."
Olisiko tuohon ratkaisu trumpilaisen populistisen harharetket jälkeen ehta pohjoismainen hyvinvointivaltiososialismi, jossa otetaan vauraimmalta promillelta siinä määrin varoja, että sillä kustannetaan keskiluokalle jälleen säällinen elämä? On huomattava, että kyse ei välttämättä ole sen tasosta vaan (ansiottomasta) tuloeroista, jotka aiheuttavat ihmisissä tyytymättömyyttä. En ole Amerikan asiantuntija, mutta ymmärtääkseni siellä nuoremmilla ikäluokilla olisi vastakaikua tuollaiselle ajattelulle.
"Fukuyama on poistanut varmistimen ja hänen tähtäimessään on selvästi uusi huipputuloja kiskova globaalistuva yläkerros, jonka kontribuutio kotimaansa yhteiskunnan hyvinvointiin ei välttämättä korreloi sen tulojen kanssa.
VastaaPoistaUudella ideologialla pitäisi olla ”populistisia” piirteitä, molemmat kirjoittajat arvioivat. Fukuyaman mielestä sen pitäisi aloittaa kritisoimalla eliittejä, jotka sallivat enemmistön etujen uhraamisen harvojen hyväksi ja rahapolitiikan käytön rikkaiden hyväksi."
Olisiko tuohon ratkaisu trumpilaisen populistisen harharetket jälkeen ehta pohjoismainen hyvinvointivaltiososialismi, jossa otetaan vauraimmalta promillelta siinä määrin varoja, että sillä kustannetaan keskiluokalle jälleen säällinen elämä? On huomattava, että kyse ei välttämättä ole sen tasosta vaan (ansiottomasta) tuloeroista, jotka aiheuttavat ihmisissä tyytymättömyyttä. En ole Amerikan asiantuntija, mutta ymmärtääkseni siellä nuoremmilla ikäluokilla olisi vastakaikua tuollaiselle ajattelulle.
"... ehta pohjoismainen hyvinvointivaltiososialismi, jossa otetaan vauraimmalta promillelta siinä määrin varoja, että sillä kustannetaan keskiluokalle jälleen säällinen elämä?"
PoistaReaalimaailmassa keskiluokka maksaa aina kaiken. Vaikka kaikilta Suomen rikkailta vietäisiin aivan kaikki kerralla, se ei riittäisi kuin vuoden parin Wappu-satasiin. Sen jälkeen krapula olisi todella kova, koska ei olisi jäljellä edes niitä rikkaita ja heidän tuomaansa kontributioita.
Taas se ajatus, että sosialisoidaan elonmuskien omaisuus ja sirretään siitä edes pienenpieni osa Suomen keskiluokalle, ei taida olla ihan tästä maailmasta.
Margaret Tatcherin sanoin:
"The problem with socialism is
that you eventually run out of
other peoples' money."
No, kuinka sitten säilytämme hyvinvointivaltion?
No niin, että skaalataan hyvinvointivaltio alaspäin siihen kokoon, jonka tämä kansantalous jaksaa kantaa. Silloin ihan kaikki ei mene valtion piikkiin, kuten nyt.
Kauhea huutohan tuostakin syntyy, mutta lohdullista on, että mistään oikeasti tarpeellisesta ei tarvitse tuossakaan tapauksessa luopua.
"Karvinen hokee 'osakkeenomistajien edun' olevan itsestään selvästi korkein arvo"
VastaaPoistaKyllähän se onkin, mutta ei huomata, että siitä väistämättä seuraa tarve ulkopuolisella säätelyllä, ettei seuraa haittavaikutuksia yleiselle edulle (esim vapaa huume- tai asekauppa tms).
"Uusi ideologia saattaa jo leijailla ympärillämme, kuten Fukuyama uumoilee. Ehkä jotakin siitä tulee pian tänne meille Suomeenkin."
VastaaPoistaAnalyysi 2012 oli loistava, mutta prognoosi antaa vielä 2026 odottaa itseään...
"Katse menneisyyden suunnalta"
VastaaPoistaVuodesta 1783 lähtien Eurooppa joutui kärsimään tulivuoren laavan purkauksia, jollaisia ei ollut historiallisella ajalla, Lakagigar/Icelandic. Taivas oli piilossa ja vuosikausia maa ei tuottanut viljaa eli leipää. Kun prinssalle sanottiin, että kansalla ei ole leipää, niin tämä vastasi: "Jos kansalla ei ole leipää, niin syökööt herkkuja." Tilanne johti vallankumouksiin vuodesta 1789 lähtien ja Napoleonin sotiin.
Voitaneen väittää, että Ranskan vallankumous ja Napoleon käynnistivät uuden "projektin". Kysymys on Iivana IV eli Iivana Julman credosta: "Moskova on kolmas Rooma ja neljättä ei pidä tuleman", joka syntyi 1500-luvun lopussa.
Venäläis-bysanttilaiset aristokraatit Pariisissa "rakastuivat"/kantoivat nero-Marxiin vuosina 1843-1844 ja saivat kuin saivatkin kahdessa vuodessa Karl Marxia ja Friedrich Engelsia tekemään sitä, mitä käsketään. Näin vuonna 1848 julkaisttiin Kommunistisen puolueen manifesti: maailma kuuluu proletaareille ja proletariaatit suorittavat maailmanvallankumouksen maailmansotien avulla.
Maailmansodat toteuttivat Iivana Julman credon joksikin aikaa. Putinille, ynnä muille semmoisille tämä joksikin aikaa ei kelpaa. Jos Putinia ei totella, niin hän keksii sen, että venäläiset pääsevät paratiisiin ja muut helvettiin.
Amerikan suuruuden aikana 50-70 luvuilla siellä oli käytössä jopa 90% veroaste. Todellisuudessa eivät rikkaat siellä koskaan aivan näin paljoa veroa maksaneet erilaisten vähennysten vuoksi. Mutta kuitenkin palkkatulojen osuus oli kansataloudessa suurempi kuin nykyään. Suomi ja muut länsimaat ovat kulkeneet samaa polkua. Kirjailija Ari Ojapelto on kirjoittanut paljon aiheesta. Ennustaen ensimmäisenä tietokoneiden hävittävän työpaikkoja jo 80-luvulla. Suomessa bkt on kasvanut mutta tehdyt työtunnut eivät ole merkittävästi kasvaneet kymmeniin vuosiin ja palkkojen osuus bkt on laskenut.
VastaaPoista