Trattenbachin
koulumestari ja pikku Sulo
Bertrand Russell kertoo muistelmissaan
kysyneensä kollegaltaan G.E. Moorelta, mitä mieltä tämä oli Ludwig Wittgensteinista,
joka kävi hänen luennoillaan.
Moore vastasi pitävänsä Wittgensteinia suuressa
arvossa, sillä hän näytti usein luennoilla suuresti hämmästyvän, kun taas
muilla opiskelijoilla ei voinut havaita vastaavaa reaktiota.
Russell oli Wittgensteinin läheinen
ystävä, vaikka tämä olikin maailmansodan aikana rintamalinjan toisella puolella
ja Wittgenstein uskoi Russellin apuun suurenmoisen pikku teoksensa Tractatus
Logico-philosophicus, julkaisemisessa.
Siihen aikaan, heti sodan jälkeen hän
toimi kotimaassaan Itävallassa, jossa oli saanut kansakoulunopettajan paikan
Trattenbachin kylässä. Kelpo kyläläiset, enempää kuin opettajakollegatkaan
eivät arvostaneet opettajaa, joka halusi viedä matematiikan opetuksen liian
pitkälle, jopa alueelle, jota ei normaalissa kaupankäynnissä tarvittu.
”Tractatus” oli saanut alkunsa Englannissa
ja kypsynyt sotavuosien mittaan. Se kuuluu ehdottomasti länsimaisen filosofian
merkkiteoksiin ja näyttää siltä, ettei monikaan kykene ymmärtämään sitä sillä
tavoin, kuin tekijä on tarkloittanut. Kirjeessään Russellille Wittgenstein totesi,
ettei matemaatikko Gottlob Frege ymmärtänyt siitä mitään.
On tietenkin selvää, että itse ymmärrän
vieläkin vähemmän, enkä enää edes enää juuri muista, mitä kirjassa sanotaan. Luin
sen Edition Suhrkampin julkaisemana pikku taskukirjana hamalla 1960-luvulla.
Sen kuitenkin muistan, että kirjan lopussa
tekijä suorittaa huiman kiteytyksen: ”Das Mystische ist nicht wie die Welt ist,
sondern dass sie ist”. Mystiikka ei ole siinä, millainen maailma on, vaan siinä,
että se on.
Tämä oli suuren hämmästelijän oivallus,
joka opiskelijatovereilta luultavasti jäi käsittämättä tai tulkittiin typeryydeksi
ja sofistikaation puutteeksi.
Kuten tiedetään, lapsilla on tietyssä
iässä, suunnilleen 3-5 vuotiaina kyky tehdä perustavanlaatuisia filosofisia
kysymyksiä, jotka sittemmin lakkaavat heitä kiinnostamasta.
Luullessaan astuvansa aikuisuuden
korkeampaan maailmaan kasvava nuori itse asiassa taantuu naiivin simppeliin
kysymättömyyteen. Hän ei enää pääse Narniaan, kuten C.S. Lewis asian esitti.
Olen joskus muinoin kirjoittanutkin Gareth
Matthewsin kirjasta Philosophy and the Young Child (ks. Philosophy and the Young
Child — Harvard University Press ), jossa tekijä kiinnostavasti kertoo
havaintojaan lapsen kehityksestä ja hänen tiedonhalunsa muutoksista.
Tämän päivän hesarissa sattuu olemaan
muuan kolmivuotiaan Sulo Vesalan esittämä kysymys ”Miksi aina on nyt?” Lehti
antoi kysymyksen vastattavaksi akateemikko, filososoifja emeritusprofessori
Ilkka Niiniluodolle, jota myös Suomen viralliseksi filosofiksi on kutsuttu.
Niiniluoto toteaa, ettei asiaan ole
yksiselitteistä vastausta ja hieman häijysti sanoen juotuu tyytymään latteuksiin.
En tiedä, miten vastaus tyydytti Sulo-poikaa, ehkäpä hän ilahtui ainakin siitä,
että aikuinen edes yritti antaa vastauksen. Itse luulisin, että vaarilta
kannattaisi joka tapauksessa vielä kysyä.
Pikku-Sulon kysymys viittaa siihen, että
hän olisi varmaankin myös saattanut hämmästyä G.E. Mooren luennoilla, jos olisi
niihin pystyyt muiden valmiuksiensa puolesta osallistumaan.
Mitä Niiniluotoon tulee, Wikipedia kertoo Wittgensteinin
vaikuttaneen hänen filosofiseen ”heräämiseemsä” ja ymmärtääkseni hänen
opettajiinsa kuului myös G.H. von Wright, joka Cambridgessä sai Wittgensteinin
jälkeen hoitoonsa tämän professuurin ja myös teokset julkaistavikseen.
Mutta kyllä Sulolla ja hänen vertaisryhmällään
vain on kysymyksiä, joiden edessä ei oppineidenkaan oikein auta muuta kuin
hämmästyä.
Kysymykseen miksi aina on "nyt" on vastaus. Ei ole. Oman aikalaisajattelumme kokemukselliset mielikuvat esittävät sen niin, mutta niin ei eurooppalaisen ihmisen tajunnassa tapahtunut ennen uutta aikaa, eikä lineaarinen aikajatkumo enää päde fysiikassakaan.
VastaaPoistaVon Wrightin jälkeen maassa ei ole ollut filosofeja jotka ymmärtäisivät Wittgensteinia. (Hän itsehän myönsi, ettei ymmärrä.) Aluksi minua ärsytti poliitikkojen tapa siteerata "Tractatuksesta" irrotettuja lauseita ikään kuin ne olisivat arkikielellä esitettyjä aforismeja. Nyt se on samantekevää kuten kaikki muukin mitä ideologiset intoilijat suistaan suoltavat. Akateemikkojen ymmärtämättömyys ja tapa huitaista kulttuuriretivistinen hyväksikäyttö Wittgensteinin myöhäisfilosofian päälle ouistattavat yhä.
Wittgensteinin satasivuisesta traktaatista tuli vuosisadan ehkä eniten kommentoitu ja vaikuttanut filosofinen teos. Se on varsin aksiomaattiseen muotoon laadittu seikkaperäinen esitys kielen ja totuuden suhteista, siitä "kuvankaltaisesta" vastaavuudesta jolla elementaarilause voi kuvata todellisuutta, kielen mahdollisuuksista ja rajoista, ja lopulta siitä miten vähän filosofialla on todistusvoimaa.
"Maailma on kaikki, mikä on niinkuin se on. Maailma ei ole olioiden, vaan tosiasioiden kokonaisuus." -- Näin "Tractatus" alkaa. Emme ota kohdetta kerrallaan, vaan kohteen ja taustan kerrallaan. Jo lähtökohdat voi tulkita koko uuden ajan kartesiolaisen rationaalisuuden tiivistelmäksi -- ehkä jopa kaiken inhimillisen tiedon kehityshistorialliseksi perspektiiviksi. Aistiemme resursseille asettuva tajunnallisten pohjien ja tiedollisen edistyksen evolutiivinen marssijärjestys olisi suunnilleen:
Tausta ja kohde, hahmon- ja käsitteenmuodostus, asiayhteys ja asia, koordinaatisto ja kuvio, tila ja liike, teoria ja malli, suure ja mittayksikkö.
Kun kielen elementaarilauseen kielioppi käsitetään reaalimaailman tosiasioita esittävänä kuvana, kaikki kartesiolaisen käsitettävyyden ehdot ovat käytössä. Se, mitä Wittgenstein ei itse missään käsittelyn vaiheessa täysin ymmärtänyt oli, että tämä kielen ideaali on kirjoitettua kieltä. Kirjoitettu kieli on lajinkehityksellinen emergenssi, joka ei esimerkiksi palaudu puhuttuun kieleen. Lisäksi kirjoitettu kieli on tajunnallisten premissiensä pohjalta historiallisesti muuttuva elementti.
Toki "Tractatus" on meille aikalaisille ajattomuudessaan vaikuttava teos. Se on filosofian historiassa jotain aivan ainutlaatuista. Sen syvä vakavuus on traagista, sen sisäinen logiikka on itsetuhoista. Se on tulkittavissa monin tavoin, myös epätoivon manifestina. Luulen, että itse haluan tulkita sen filosofiselle yhteisölle suunnattuna valheenpaljastuksena. Synnintunnon -- älyllisen rehellisyyden -- herättäjänä kirjanoppineiden ja fariseusten joukoissa.
Carlo Rovellin Ajan luonne (Ursa 2018) kertoo ainakin sen, että nykyfysiikka askartelee asioiden kanssa joita on melkein mahdoton esittää luonnollisella kielellä; menee välillä kovin runollisiksi metaforiksi. Vaikka universaalia nyt-hetkeä ei ole, kyllä Sulo-pojalla on silti omansa.
VastaaPoistaTractatuksesta: ainakaan Eilenbergerin mukaan ei Russellkaan siitä oikein saanut tolkkua, ja vaikka kirja eräänlainen monumentti onkin, joskus on hyvä muistaa, että myöhemmin Wittgenstein itse hylkäsi sen ajatukset ja kirjoitti myöhemmin kielestä aivan toisenlaisen teoksen.
Täytyypä suositella romaania, joka kertoo Wittgensteinin, Russellin ja Mooren tarinan. Kyseessä on Bruce Duffyn The World As I Found It.
VastaaPoistaKirjassa tunnetut tosiasiat päähenkilöistä ovat kohdallaan, mutta loput kirjailija on sepittänyt omasta päästään, niin että fiktiotahan tämä romaani lopunkaiken on. Saamme lukea Wittgensteinin rintamakokemuksista ensimmäisessä maailmansodassa, samoin kuin Wienin homoskenestä. Ja Russellin naisseikkailut käydään läpi siinä missä arkisemmat askareet ja rantalomat.
Ja on muuten sen verran hankalaa englantia, että e-kirjan sanakirjatoiminto tuli todella tarpeeseen.
"Kuten tiedetään, lapsilla on tietyssä iässä, suunnilleen 3-5 vuotiaina kyky tehdä perustavanlaatuisia filosofisia kysymyksiä, jotka sittemmin lakkaavat heitä kiinnostamasta."
VastaaPoistaJoka tätä epäilee, lukekoon Hesarin lasten kysymyksiä: äskettäin joku 3-vuotias (!) kysyi, miksi kaiken aikaa on nyt. Vastaamiseen tarvittiin yliopiston teoreettisen filosofian professori eikä vastaus ollut sittenkään tyhjentävä.