maanantai 4. toukokuuta 2026

Paholainen ja muuan saksalainen

 

Saksan regressio

 

Thomas Mann, Tohtori Faustus. Saksalaisen säveltäjän Adrian Leverkühnin elämä erän hänen ystävänsä kertomana. Suomentanut Sinikka Kallio, Esipuhe Dietrich Assmann, Weilin+Göös 1979, 525 s.

 

     Sainpa viimein luettua kirjan, jonka olin saanut lahjaksi kaiketi juuri sen ilmestymisvuonna. Se meni vähän kahlaamiseksi, Mannilla kun on taipumus viipyillä joissakin asioissa lähes loputtomasti ja kertoa sivujuonteita, joilla ei oikeastaan tunnu oleva mitään tekemistä itse juonen kanssa.

     No, sellaistahan se elämäkin tuppaa olemaan ja kuten Dietrich Assmann esipuheessaan kertoo, kirja ei ole suinkaan pelkästään fiktiivinen. Sen peräti 294 henkilöstä vain 121 on fiktiivisiä ja heillekin on usein olemassa todellisia esikuvia.

     Itse asiassa siis Mann näyttää kirjoittavan historiaa ja jopa erityisesti omaansa. Tämä o n kuitenkin mahdollista vain sanan kuvaannollisessa mielessä. Kirjan mukaan sitä kirjoitetaan toisen  maailmansodan aikaisessa Saksassa, vaikka Mann siihen aikaan oleskeli Yhdysvalloissa.

     Joka tapauksessa se dramaattinen ympäristö, joka tapahtumille annetaan, panee ajattelemaan, että kyseessä on ainakin suuressa määrin itse Saksan kuvaus, vaikka kirjoittajalla ei toisen maailmansodan osalta ollutkaan mahdollisuutta kokea sitä välittömästi.

     Itse tarina kyllä alkaa jo 1800-luvun lopulta ja Mann sai idean Faust-kirjasta jo vuonna 1904. Itse juonihan on tunnettu 1500-luvulla ilmestyneestä kansankirjasesta ja sen pohjalta on tehty erilaisia versioita, Goethen kaksiosainen runoelma kuuluisimpana.

     En voi kehua olevani suuri musiikkitieteilijä ja kirja ikävystyttää maallikkoa melko perusteellisesti kertaamalla innoittuneesti musiikin kehittymisen historiaa matemaattisine lakeineen ja keksintöineen ja kuvaa etenkin Münchenin Schwabing-kaupunginosan taiteellisia tyyppejä, joista siinä siis ilmeisesti on runsaasti muotokuviakin.

     Tuon ajan -lähinnä 1900-luvun ensimmäisen puoliskon- saksalasisen älymystön elämästä ja tavoista kirja siis antanee kohtuullisen uskottavan kuvauksen. Mann on muuten kirjoittanut tämän teoksensa synnystä erityisen kirjan, joka on osaltaan innoittanut niitä satoja (!) tulkintoja, joita hänen  Faustuksestaan on tehty.

     Vanhan Faust-teeman mukaisesti päähenkilö tekee sopimuksen paholaisen kanssa ja saa tältä ylivertaisen kyvyn ymmärtää ja luoda musiikkia. Hän keksii atonaalisen musiikin, 12-säveljärjestelmän -jonka itse asiassa kehitti tuohon aikaan juutalainen Arnold Schönberg. joka joutui muuttamaan maasta, kuten tekijä itsekin huomauttaa.

     Joka tapauksessa tuon fiktiivisen Faustuksen paholaiselta saama lahja ja kirous oli kuppatauti, joka tuohon aikaan usein nousi aivoihin ja aiheutti lopulta halvaavan tylsistymisen, mutta saattoi sitä ennen viedä sairastuneen aivan uusiin sfääreihin, joissa tämä irtautui kokonaan ympäristönsä rajoitteista. Tässä suhteessa Mannin sankarin esikuvana on ollut Nietzsche.

     Kirjan taustana on koko ajan Saksan kehitys, johon Mannilla oli erikoinen suhde. Kuten tunnettua, hän meni mukaan ensimmäisen maailmansodan isänmaalliseen innostukseen ja halveksi veljensä Heinrichin eurooppalaista liberalismia (vrt. Vihavainen: Haun thomas mann tulokset ). Vuonna 1933 hän siirtyi maanpakoon ja toisen maailmansodan aikana hän esiintyi aktiivisesti Amerikasta käsin Saksaa vastaan.

     Tässä kirjassa asiat siis esitetään toisin ja kirjoittaja kuvataan yhdeksi saksalaisen älymystöpiirin jäseneksi sodan saartamassa Saksassa. Tuolle vauraalle seurapiirille ei sotakaan näytä paljoa merkitsevän, kun se kokoontuu baijerilaisen kartanon suojissa.

     Mikä on merkittävää, mistään holokaustista ei tietysti mainita sanallakaan, mutta liiemmin edes ns. juutalaiskysymyksestä. Tietenkään tuota edellistä käsitettä ei ollut vielä edes keksitty, mutta juutalaisvastaisuus oli joka tapauksessa tuon ajan Saksan eräs erityispiirre. Kirjan henkilöille ei mitään ”juutalaiskysymystä” ole olemassa.

     Lienee selvää, ettei taiteelle omistautunut älymystö tiennytkään mitään ”lopulllisesta ratkaisusta” ja kunnon weimarilaisille poroporvareille oli sokki, kun amerikkalainen valloittaja pakotti heidät kulkemaan Dachaun keskitysleirin ohi sen kauheuksia katsomassa.

     Olivatko kelpo weimarilaisetkin siis osallisia tähän rikokseen? Kaipa he olivat, toteaa kirjoittaja, sen enempää asiaa jauhamatta. Kai heillä oli edes jonkinlainen käsitys siitä, mitä tapahtui, vaikka se oli poissa heidän silmistään.

     Koko Saksan kohtalo, ensin ensimmäisen maailmansodan aikana ja sitten toisen, kulkee kirjassa koko ajan taustalla ja varmaankin olisi mahdollista löytää kirjan teeman ja tämän teeman väliltä tärkeitäkin yhteyksiä.

     Minusta kuitenkin näyttää, että kirjoittaja suhtautuu asiaan resignoituneesti, eikä jaksa sitä sen enempää ajatella. Varsin dramaattiselta kuulostaa hänen ajatuksensa siitä, ettei Saksa ”tulevaisuudessa enää missään ilmenemismuodossa julkenisi avata suutaan inhimillisyyttä koskevissa asioissa”.

     Epäilemättä asiat saattoivat aikakauden näkökulmasta näyttää tällaisilta. Siihen voidaan verrata Stalinin lausahdusta, jonka mukaan ”hitlerit tulevat ja menevät mutta Saksan kansa jää”.

     Saksan historia ja kulttuuri kantavat yhä Hitlerin niille kasaamaa taakkaa, joka saattaa vielä    muodostua kohtalokkaaksi. Kuitenkin on kohtuullista olettaa, ettei syyllisyys enää voi olla niiden uusien sukupolvien harteilla, jotka ovat lukeneet Hitleristä vain kirjoista.

     Kun nyt kansakuntien ja kulttuurien syyllisyydestä puhutaan, nousee nykyaikaiseksi vertauskohdaksi tietenkin Venäjä, jonka koko kulttuuri ja historia värjäytyvät herkkäsieluisten, Mihail Šiškinin kaltaisten aikalaistodistajien mielessä ikuisesti kirotuiksi.

     Asia on ymmärrettävä, mutta kyllä myös Putinit tulevat ja menevät. Venäjän kansalla on syytä perusteellisen itsekritiikkiin, kuten saksalaisilla aikoinaan, mutta ei kysymys ole ikuisuudesta, vaan parista sukupolvesta.

3 kommenttia:

  1. "ettei Saksa ”tulevaisuudessa enää missään ilmenemismuodossa julkenisi avata suutaan inhimillisyyttä koskevissa asioissa”".

    Väärin arvattu Mannilta: onkin niin, ettei Saksa tulevaisuudessa enää missään ilmenemismuodossa julkenisi vaieta mistään inhimillisyyttä koskevissa asioissa - silloinkaankun se olisi viissta (vrt Angela Merkel).

    Mitä tulee Venäjään tuollainen perusteellisen itsekritiikki näyttää edellyttävän koko sen järjestelmän romahtamista, joka synnyttänyt itsekritiikkin tarpeen, niin täysin, ettei voida puhua tuon järjestelmän voitosta tai edes torjuntavoitosta. Venäjällä tuota ei ole nyt vielä tapahtunut (vrt I ms ja lokakuun vallankumous).

    VastaaPoista
  2. Kansallissosialistinen natsi-Saksa oli ihmisen yhteisöominaisuuksista suoraan seurannut lajityypillinen sosiopsyykkinen taantumailmiö, jota nyt yritämme käsitellä edelleen jatkuvan, suunnattoman vahvan tajunnallisen torjunnan ja "tiedollisen" ideologisiin "totuuksiin" pakenemisen keinoin.

    Joukkotuhonnan paljastuminen pakotti saksalaiset tekemään täydellisen irtioton tapahtuneesta -- niin moni oli alitajunnassaan aavistanut millaiseen pahuuteen systeemi oli sortunut. Kun natsijohtajat tuomittiin Nürnbergissa hirtettäviksi -- taannetivasti sovellettujen uusien rikosnimikkeiden perusteella -- sen piti olla rivikansalaisille vapautus ja helpotus moraalisesta vastuusta, Sitä se ei tietenkään ollut, koska ihmisen syyllisyys ei ole tiedollinen valinta vaan sosiopsyykkinen tosiasia. Jos ihmisyydestä olisi jotain ymmärretty, olisi ymmärretty myös tai nimenomaan se, että joukkomittaisen taantumailmiön käsittelemättä jättäminen jättäisi sotatrauman ei vain eloon, vaan jatkuvasti alitajunnassa kasvamaan.

    Ja niinpä on toisiasia, että koko vapaassa maailmassa vielä tänäkin päivänä, vaikka on kulunut jo satakunta vuotta siitä kun natsi-ideologia alkoi agiteeraavan vaikutuksensa, meidän on yhä miltei päivittäin seurattava televisioistamme dokumentteja Hitlerin katarttisesta karjunnasta ja keskitysleirien kauheuksista. Vain näin pystymme yhä sukupolvi sukupolvelta pitämään yllä projektiivista torjuntaa, joka leimaa syyllisiksi natsit, nuo pahuuden henkilöitymät -- pois se että pahuus olisi meissä, ei, ei, ei -- pahuus on tuolla, toisaalla, noissa muissa.

    Samaan aikaan sosiologia yleisesti ottaen on taantunut identiteettikysymyksiä käsitteleväksi pilipalitieteeksi. Se ei pysty ottamaan esimerkiksi monikulttuuristumisesta väistämättä seuraavia sosiaalisia häiriöitä ja yhteiskunnallisen luottamuksen romahtamista tosissaan. Moraalin kultakausi?

    Meille on yhä edelleenkin torjuttua totuutta se tapa, jolla ihmisyhteisöt voivat sisäisesti tai ulkoisten voimien vaikutuksesta kriisiytyä ja taantua autokratian tilaan. Oman harhaisen "opillisen" ajattelulaatumme pohjalta olemme kehittäneet käsityksen, jonka mukaan totalitarismi on jokin se-ja-se ideologia. Ja ihan sukkana ja pokkana uskomme, että jos vain tunnustamme "oikeaa" sitä-ja-sitä ideologista ismiä, me emme koskaan sorru uudelleen totalitarismiin.

    Siinä käy juuri päinvastoin. Ja kaikki tapahtuu "opillisesti" niin paradoksaalilla tavalla, ettemme pysty sitä silmät auki katsomaan. Nyt eurooppalaiset vanhat kielellis-kulttuuriset kansallisvaltiot ovat taantumassa monikulttuuriseen totalitarismiin nimenomaan "ihmisarvo- ja -oikeusideologioiden" maagisissa aatekulisseissa.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.