Ironista historiaa
Куусинен против Маннергейма. К 85-летию победы
СССР над Финляндией в Советско-финской войне 1939-1940гг. Музей политической истории России.
Санкт-Петербург 2025. 43 с.
Kuusinen Mannerheimia vastassa. Neuvostoliiton
Suomessa vuosien 1939-1940 sodassa saavuttaman voiton johdosta. Venäjän
poliittisen historian museo, Pietari 2025.
Minulla on takavuosina ollut aihetta kehua
Venäjän poliittisen historian museota, joka sijaitsee entisessä Kšesinskajan
palatsissa Pietarissa (ks. Vihavainen:
Haun venäjän poliittisen historian museo tulokset ).
Samaan aikaan, kun kaikenkarvaiset
hämärämiehet olivat jo puuhaamassa Venäjän palauttamista aikaan ennen järjen
saapumista Venäjälle, tuo museo järjesti varsin onnistuneen näyttelyn Venäjän
uudistumisen yrityksistä kautta historian. Valitettavastihan niistä aina
peräännyttiin.
Nyttemmin järjenvastainen liike näyttää
saaneen niskalenkin koko Venäjästä, kuten sotaa käyville kansakunnille on luonteenomaista.
Ei ole kuitenkaan syytä olettaa, että kaikki ihmiset tuossa suuressa maassa
olisivat yhdellä iskulla muuttuneet älykääpiöiksi.
Kollektiivinen regressio vaikuttaa aina siihen,
mitä saa sanoa ja miten saa sanoa, mutta eihän se ajattelua estä. Monessa
tapauksessa on syytä pohtia, eikö tämä tai tuo hengentuote itse asiassa
haluakin sanoa aivan jotain aivan muuta, kuin se väittää sanovansa.
Neuvostoaikana
Aisopoksen kieli oli normaali tapa puhua ja sitä ymmärsivät kaikki. Myös runoudessa
oli mahdollista sanoa asioita, joita proosan vartijat eivät missään tapauksessa
olisi sallineet ja se selittääkin suurelta osalta venäläisten intohimon runoutta
kohtaan neuvostoaikana.
Tämä mielessäni lehteilen Poliittisen
historian museon uuden näyttelyn luetteloa. Kappas vain, että aiheeksi on
otettu Neuvostoliiton voitto(!) Suomesta talvisodassa. On siis oletettava, että
kai se olisi hävitäkin voinut, joten voitto kannattaa huomioida.
Koko asian huomiointi on ylipäätään joka
tapauksessa tärkeää, kun kyseessä on sota, jota jo neuvostoaikana oli tapana nimittää
maineettomaksi (neznamenitaja). Ollaanko siitä nyt tekemässä maineikasta?
Kyseessä oli joka tapauksessa koko
Neuvostoliiton ja Stalinin suurin nolaus sen siihenastisessa historiassa ja
vastaavaa löytyy ehkäpä vain tuon suuren kommunismin rakentamisen projektin
(1961-1980) epäonnistumisesta.
Eikö se sittenkin ole parodia? tulee
mieleen. Tatjanahan kysyi samaa Jevgeni Oneginista: ”Уж не пародия ли он?» Kysyn tätä vilpittömällä mielellä.
Katsotaanpa. Kirjanen koostuu enimmäkseen tuon
ajan propaganda-aineistosta. Venäläisen propagandan teho Suomessa näyttää
todella olleen merkittävä, mutta vain ja ainoastaan siinä mielessä, että se
itse todisti olevansa järjetöntä ja läpikotaisin valheellista.
Toisin kuin väitettiin, ei Suomessa ollut
mitään vallankumousta tapahtunut, eikä Kuusisella ollut täällä mitään
kannatusta. Ne lehtiset, jotka tällaista väittivät olivat parasta propagandaa
itseään vastaan ja suomalaiset itse levittivät sitä sitten jatkosodassa.
Paljonhan sille on naurettu aina noista ajoista lähtien.
Se koko kirjasen sisällöstä yleisesti.
Siinä esitetty lyhyt katsaus talvisodan todelliseen historiaan ansaitsee myös
tarkkaa lukemista.
Sodan syttymistä ei sen tarkemmin kuvata eikä
esimerkiksi nosteta esille lapsellista tarinaa siitä, että Mainilan
laukauksilla olisi ollut jokin ihan oikea merkitys siinä asiassa, lukuun ottamatta
sitä, että tarina siitä antoi Stalinille viikunanlehden, jolla voi yrittää
selittää hyökkäämättömyyssopimuksen irtisanomista, mihin Neuvostoliitolla ei nyt
vain siitä huolimatta ollut mitään oikeutta.
Ei siis mitään Mainila-lepertelyjä, vaan
faktaa: 28.11. 1939 Neuvostoliito irtisanoi hyökkäämättömyyssopimuksen ja
30.11. alkoivat sotatoimet. Repikää siitä.
Julkaistuissa propagandalehtisissä
kerrottiin Suomen proletariaatin muka aloittamasta kapinasta (о якобы начавшемся восстании финского пролетариата). Kuusisen hallituksen
iskulauseet ja julistukset eivät kuitenkaan saaneet kannatusta Suomessa (не нашли поддержки в Суоми).
Näinhän se oli ja siitä huolinatta koko
näyttely rakentuu Kuusisen ja hänen ”hallituksensa” ympärille. Neuvostoaikana
koko Kuusisen hallituksesta vaiettiin visusti. Miksihän se nyt tuodaan aivan
keskeisesti esille…?
Tekstissä kerrotaan, että Kuusinen ei
pelkästään symbolisoinut proletaarisen vallankumouksen ja Suomen sovjetisoinnin
ideaa, vaan olennoi (воплощал)
myös suomalaisten ystävällistä suhtautumista Neuvostoliittoon.
Mannerheimissa sen sijaan ruumiillistui
Suomen vaihtoehtoinen kehitystie (олицетворяя альтернативы развития Суоми).
Erinomaista! Näinhän se asia juuri oli. Ei
lukijalle jää mitään illuusioita siitä, kumman tien suomalaiset valitsivat ja
miksi. Eihän minkään maan ystävyyttä saavuteta hyökkäämällä sinne, mikä juuri
tämän päivän maailmassa voidaan myös havainnollisesti todeta.
No, joka tapauksessa 13.3.1940 vastaisena
yönä Moskovassa allekirjoitettiin rauhansopimus ja 105 päivää kestänyt sota ”päättyi
Neuvostoliiton voittoon ja rauhan solmimiseen maallemme edullisin ehdoin”.
Neuvostoliitto oli kuin olikin siis ”meidän
maamme” myös nykyakan näkökulmasta. Mitä muutakaan se olisi voinut olla?
Esitteessä kuvattujen dokumenttien
joukossa on myös pätkä ”kansanhallituksen” julistusta ja mm. ”kansanarmeijaan”
liittyvää materiaalia. Julistuksessa kerrotaan siitä, miten kansa on noussut ja
”valtavalla innostuksella tervehtii loistavaa, voittamatonta puna-armeijaa”.
Brosyyristä kuitenkin puuttuu Kuusisen
hallituksen varsinainen raison d’etre: sen Neuvostoliiton kanssa
2.12.1939 solmima sopimus, jossa puna-armeija kutsutaan Suomeen auttamaan sen ”kansanhallitusta”
ja jossa Suomelle lahjoitetaan Itä-Karjala ja muodostetaan täten tuo kuuluisa
Suur-Suomi, toteuttaen näin ”Suomen ja Karjalan kansojen vuosisatainen unelma jälleenyhdistymisestä
riippumattomassa Suomen valtiossa”.
Tarina jää siis torsoksi, vaikka onkin
sanottava, että siinä tuodaan esille paljon olennaista: siinä sodassa oli
tosiaan kysymys siitä, minkä tien suomalaiset valitsevat. Kuusisen valitseminen
olisi samalla merkinnyt Suomen sovjetisoimista ja stalinistisen komennon
tuomista maahan ja sen tien suomalaiset hylkäsivät. Ystävyyttä tarjottiin kovin
oudossa paketissa ja oudolla tavalla.
Muuan venäläinen tutkija, joka on
julkaissut tuota samaa propagandamateriaalia, kertoo aluksi uskoneensa, että se
omalla painollaan jo kertoisi, miten valheellista politiikkaa Neuvostoliitto noudatti
ja miten absurdisti se vääristeli tosiasioita.,
Ennen pitkää hän sai huomata, että suurin
osa kansasta otti kaiken ihan tosissaan ja niinpä hän alkoi kärsivällisesti
kommenteissa selostaa, miksi tuo propaganda ei ollutkaan rehellistä puhetta oikean
asian puolesta.
Kun nyt ajattelen tätä Poliittisen historian
museon näyttelyä, teen sen johtopäätösen, että kyseessä ilmeisesti on
historiallista totuutta arvostavien henkilöiden tapa nostaa esille asioita,
jotka pakottavat ajattelemaan ja näkemään, mitä itse asiassa oli tuon läpeensä
falskin propaganda takana. Kyllähän kansa nyt sen verran ymmärtää.
Tai sitten ei. Le peuple est toujours
aussi bête, kansa on aina yhtä tyhmää, kirjoitti muuan ranskalainen
taannoin ikuisena totuutena (ks. Vihavainen: Haun
bête tulokset ). Tämä pitää paikkansa myös Venäjällä, mutta mitä suurimmassa
määrin myös Suomessa. Lienee se tyhmyys lienee kansoja joskus pelastanutkin,
mutta tuhon tielle se helpommin johtaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoita nimellä.