Kennan ja
Suomi
George F. Kennan, kylmän sodan patoamispolitiikan
arkkitehti ja eräs diplomatian historian suuria nimiä, tunsi myös Suomea ja sen
politiikkaa ja kävikin täällä useaan otteeseen. Hän viihtyi muun muassa
Yliopiston kirjaston (nyk. Kansalliskirjasto) Slaavilaisessa osastossa, joka
kuuluu parhaisiin venäläisen kirjallisuuden kokeolmiin Venäjän ulkopuolella.
Entinen Suomen Moskovan-suurlähettiläs Arto
Mansala on kirjoittanut uusimmassa Kanavassa (4/0206) artikkelin Kennanin
Suomen ulkopolitiikkaa koskevista näkemyksistä.
Kuten useimmat syvällisesti maailmanpolitiikkaa
ymmärtävät henkilöt, Kennan kunnioitti ja arvosti Suomen omintakeista
ulkopolitiikkaa ja käytti suomettumistermiä ainoastaan lainausmerkeissä.
Viimeksi mainittu toki on sikälikin
ymmärrettävää, että termiähän yritettiin käyttää nimenomaan halventamaan Länsi-Saksan
politiikkaa, jonka tuskin kannatti pyrkiä ainakaan oka suhteessa muistuttamaan
Suomen politiikkaa.
Kennan oli Neuvostliittoon kohdistetun ns.
patoamispolitiikan isä ja katsoi, että Neuvostoliiton ekspansio on aktiivisin ja määrätietoisin toimin
pysäytettävä. Suomi onnistui tässä omalla kohdallaan erinomaisesti, ilman Naton
sotilasvoimaa. Se kertoi diplomaattisesta mestaruudesta.
Kennan lähetti Keijo Korhosen välityksellä
terveisensä Kekkoselle, ”merkittävälle valtiomiehelle, joka on kyennyt rauhanomaisin
ja kansanvaltaisin keinoin tulemaan toimeen venäläisten kanssa”.
Kennanin mielestä Suomen ja Neuvostoliiton
suhde oli ainutlaatuinen: ”sitä ei voi ymmärtää eikä sen merkitystä oivaltaa
tarkastelematta sitä historian näkökulmasta, eikä sille historiasta tai
mustakaan katsantokannasta löydy kaltaista”:
Tästä tietenkin seurasi, ettei Suomi voinut
omaa politiikkaansa lainata muille. Neuvostoliiton ekspansion patoaminen
edellytti muualla myös voimaa, mutta Suomi onnistui pärjäämään ilman sitäkin.
Tällainen tunnustus aikakauden eräältä
tärkeimmältä maailmapolitiikan vaikuttajalta ja tuntijalta ei ole vailla arvoa.
Jos pikkuvaltiot nostavat esille ainutlaatuisuuttaan, kuten en usein tekevät, herättää
se kopeissa suurvalloissa yleensä vain pilkkanaurua. Usein se ei pidäkään
paikkaansa, mutta Suomen kohdalla se piti.
Pelkään pahoin, että lännettymishurmassaan
nykypoliitikot ovat silkkaa ymmärtämättömyyttään tuhoamassa ja ehkä jo lähes
täydellisesti tuhonneet sen perinnön, mikä Suomen ja Venäjän suhteissa aikoinaan
saavutettiin ja joka todella perustui niiden ainutlaatuisuuteen, mistä ansio koitui
ennen muuta poliittiselle eliitillemme ja vasta toissijaisesti asevoimillemme.
Toki molempia tarvittiin, mutta saavutetut
tulokset sitten myös kestivät arvostelun. Tai sanokaamme niin, että tuon politiikan
kova ydin oli terve ja vasta sen ympärille kasvanut poliittinen loiskasvillisuus
ansaitsi ne kielteiset arviot, jolla koko politiikka on myöhemmin pyritty
leimaamaan.
Olen itse yrittänyt aina, paremmalla tai
huonommalla menestyksellä kertoa lukijoilleni juuri tämän asian. Poliitiikka on
juuri niin hyvää, kun ne poliitikot, jotka sitä tekevät. Etenkin Kekosen aikana
ilmestyi paikalle poliittisia kotihuijareita, jotka parhaansa mukaan koettivat
hyödyntää ja omia ns. idänsuhteita omiin, ahtaisiin tarkoituksiinsa.
Tähän alentui joskus jopa itse Kekkonen,
joka yksinvaltiaiden tavalliseen tapaan näyttää valtansa täyteydessä joutuneen
ajan mittaan hybriksen valtaan. Pienempiä ”suomettuja” riitti sitten
loputtomiin.
On joka tapauksessa mieletöntä leimata ”suomettuisen”
ajan ulkopolitiikka jonkinlaiseksi häpeälliseksi kyyristelyksi ja koko
aikakausi diktatuuriksi, joka keinotekoisesti erotti Suomen sen oikeasta
viiteryhmästä eli demokraattisesta lännestä.
Suomen ja sen Venäjä-suhteiden historia oli
tosiaankin ainutlaatuinen, minkä myös Kennan ymmärsi ja sen hyödyntäminen edellytti
diplomaattista pelisilmää ja jopa nerokkuutta.
Täytyy sanoa, että ulkopolitiikassamme on
ollut viime vuosien aikana havaittavissa varsin masentava intellektuaalisen tason
lasku ja jopa romahdus. Sen sijaan, että diplomatian klassisten sääntöjen (suaviter
in modo, fortiter in re) mukaan esiinnyttäisiin kohteliaasti, vaikka samaan
aikaan pidettäisiinkin periaatteista tiukasti kiinni, mennään pyytämättä
sitoutumaan ehdottomiin kantoihin ja puhumaan voiman äänellä.
Tiedotusvälineitä seuratessa tuntuu jopa
sitä, että koko sana ”diplomatia” on aivan liian hieno käytettäväksi sellaisesta
möläyttelystä, jota vastuunalaiset maamme edustajat ovat harjoittaneet.
Typerimpiä lausuntoja (”jos soitetaan, en
vastaa”), on sitten saatu julkisesti katua, mutta julkiset lupaukset (”whatever
it takes”) sotaa käyvälle maalle ovat jo sen luokan kohellusta, ettei se sovi
maalle, jolla ylipäätään on vielä diplomatia ja joka siis haluaa hoitaa asioita
keskustelemalla, tietyn liikkumatilan säilyttäen.
Diplomatiaa sanan klassisessa mielessä kuitenkin
tarvitaan aina. Elleivät kyvyt riitä sen harjoittamiseen, saattaa kansa joutua
maksamaan siitä kovan hinnan.
Me tosiaankin olemme nyt sitten EU:n ja
Naton jäsen, emmekä siis enää täysin suvereeni päättäjä, mutta n yt, jos
koskaan meidän on syytä valppaasti ajaa omia etujamme.
Ei se riitä, että istutan siellä ”missä
tehdään päätöksiä” tai että selostetaan niitä sujuvasti monella kielellä.
Politiikassa on kyse kyvystä vaikuttaa ennen muuta oman maan kohtaloon. Sen
tulokset merkitsevät yhä myös liittoutumiin kuuluvilla maille eri asioita.
Olen kuullut, etteivät johtavat poliitikkomme
ole kiinnostuneita historiasta. Mikäli se pitää paikkansa, on kyseessä sangen
vaarallinen asia, joka tuskin on millään pikakurssilla korvattavissa.
"Kennan oli Neuvostliittoon kohdistetun ns. patoamispolitiikan isä ja katsoi, että Neuvostoliiton ekspansio on aktiivisin ja määrätietoisin toimin pysäytettävä. Suomi onnistui tässä omalla kohdallaan erinomaisesti, ilman Naton sotilasvoimaa. Se kertoi diplomaattisesta mestaruudesta."
VastaaPoistaErittäin hyvästä kirjoituksesta kiitokset. Niin omalla tavallaan taitavasti kuin nykyinen presidenttimme luoviikin haastavassa maailmantilanteessa en osaa edes ajatella kuinka diplomatian pahimman testaajan eli putinin kanssa minkäänlaisen keskusteluyhteyden avaaminen toimisi. Toivottavasti asiaa pohditaan aktiivisesti tällä puolen ja tietysti niin tehdään.
Kävi myös juuri mielessä Stubbin lausahdus ennen vaaleja siitä ettei hän vastaisi puhelimeen itänaapurista. putinin kohdalla ehkä kantamme ilmentäminen keskusteluyhteydestä kieltäytymällä on kertonut Suomen tämän hetkisen viestin parhaiten. Valtaan päästyään Stubb on toki lieventänyt kantaansa, ja tulevaisuudessa toivottavasti rauhan tullessa asiat voivat olla jo toisin.
"Pelkään pahoin, että lännettymishurmassaan nykypoliitikot ovat silkkaa ymmärtämättömyyttään tuhoamassa ja ehkä jo lähes täydellisesti tuhonneet sen perinnön, mikä Suomen ja Venäjän suhteissa aikoinaan saavutettiin...Täytyy sanoa, että ulkopolitiikassamme on ollut viime vuosien aikana havaittavissa varsin masentava intellektuaalisen tason lasku ja jopa romahdus...Me tosiaankin olemme nyt sitten EU:n ja Naton jäsen, emmekä siis enää täysin suvereeni päättäjä, mutta n yt, jos koskaan meidän on syytä valppaasti ajaa omia etujamme."
VastaaPoistaMitä Kekkosen ajan politiikassa saattoi olla vikana, olimme tuolloin aktiivisia toimija, joka inhorealistisesti ajoi Suomen kansallista etua ahtaissa raameissa, jossa länsi ei oli hylännytmeidät Neuvostoliiton etupiiriin. Nyt tuntuu, että olemme EU:n, Naton ja USA:n tahdottomia vasalleja. Hannu Taanila - vainaa kommunisti, mutta terävä mies puhui ulkopolitiikan subjektina olemisesta. Tuon subjektiuuden olemme menettäneet ja muuttuneet toisten objektiksi, mikä ei ole hyvä, koska eivät nuo toiset meidän edustamme välitä.
Noh, Hannu Taanilan ja Jura Tarvasahon tekemät haastattelut sotiemme veteraaneille tympeällä 70-luvulla olivat pelkkää pilkkaa ja rienausta, kuten: "Teillä ei ollut maata, omaisuutta, ei mitään, eli mitä oikein puolustitte"?...
PoistaEpäilemättä. Se ei kuitenkaan poista sitä, että myöhemmässä tuotannossaan tällä oli teräviä ja itsenäisiä ajatuksia - vaikkei tämän maailmankatsomusten muuten jakaisikaan.
PoistaAnonyymi klo 9.48 kommenttiin,
PoistaAivan, Taanila puhui nimenomaan ulkopolitiikan subjektiuden puolesta eli Suomen aktiivisen toimijan ja tekijän roolista Neuvostoliiton kanssa eikä halunnut Suomen jäävän siinä passiivisen objektin rooliin. Sillä ajatuksella ajettiin nimenomaan Suomen etua, johon osaltaan kuuluivat toimivat idän suhteet, joihin me itse pystymme parhaiten vaikuttamaan, ja joita itse hallitsemme.
Anonyymi 12:58 on pahasti oman ideologiansa uhri ja vanki.
PoistaJos meillä olisi ollut vain taaniloita sotien aikaan, täällä puhuttaisiin nyt venäjää.
PoistaJa kannattaa huomata, että ne eivät olisi suomalaisia, jotka täällä sitä venjää puhuisivat.
Tervävä keveri Taanila oli ja osasi mm. juna-aikatuluja ulkoa, mutta ns. vittumainen viimeisen päälle. Huuteli miehille, joiden suorituksiin nähden hän itse ei ollut a) yhtään b) mitään.
Joten jospa ne maattomat jne. puolustivat Suomea, suomalaista elämäntapaa, kultuuria, isänmaata, kotimökkiään, äitejään, vaimojaan, lapsiaan - sitä Taanilankin sukua jäämästä bolshevikkien saappaan alle.
Objekteista ja subjekteista he eivät paljon perustaneet. Hoitavat vain homman tyhjiä huutelematta.
Kommenttiin klo 13.08,
Poista60- ja 70-luvuilla Suomessakin oli paljon erilaisia omalla tavallaan maamme parasta ajattelevia ihmisiä, jotka perustelivat mielipiteensä. Miten sinusta olisi sotien jälkeen pitänyt hoitaa idänsuhteet? Entä nykyään, entä tulevaisuudessa - noin niin kuin edes teoriassa? Vai laitammeko strutseina pään pensaaseen ja leikimme, ettei Venäjää ole olemassakaan?
Varmasti Taanila tyylillään, retoriikallaan ja persoonallaan herätti aikoinaan henkistä närkästystä, joten on varmaan ymmärrettävää raivota siitä vielä 2026.
"whatever it takes"
VastaaPoistaMauno Koivisto sanoi aikoinaan Virosta, ettei halua yllättää sitä tielle, jolle emme ole halukas sitä seuraamaan. Olen viime vuosina miettinyt, ovatko Euroopan maat noudattaneet tuota periaatetta vai sanontaa "tapelkaa pojat, saatte tupakkaa".
Antaa "raha- ja muueliitin" mokailla, johti sotaan tai ei, ei niitä muuten saa vaihdatetuksi (parempaan) nykysuossamme. Tämän jälkeen haittamatutus ja verovarojen törsäily hiipuisi konsanaan. Vive la republique!
VastaaPoistaHetkinen, entä Ruotsin vaikutus? Jos Suomen tie olisi ollut Baltian tie. Ruotsi olisi liittyny NATO:n. Jos Ruotsi olisi liittynyt NATO:on, Suomen tie olisi ollut Baltian tie.
VastaaPoistaVoi tietysti olla, että KGB:n lännen rakenteisiin soluttama mädätys rommaa koko järjestelmän.
No ovathan ne venäläiset toki kautta aikojen vehkeilleet jos jonkinnäköistä, mutta eivät nekään nyt sentään mitään kaikkivoipia ole. Jos siis tuon ns. punavihreän mädätyksen alkuperäistä sylttytehdasta etsitään, niin katse kannattaa mieluumminkin kohdistaa läntisten ja varsinkin amerikkalaisten yliopistokampusten suuntaan (esim. Frankfurtin koulukunta, ja mitä näitä nyt onkaan). Mm. Timo Hännikäinen on varsin ansiokkaasti analysoinut tuota problematiikkaa tätä aihepiiriä käsittelevissä esseissään, ja päätynyt lähinnä sen sorttisiin päätelmiin, että melkoisessa määrin tässäkin on lopulta kyse ns. itse aiheutetuista haavoista. Ja sellaiset toki sitten aina vetävät myös ulkopuolisia manipulaattoreita puoleensa kuin se tunnettu kansantuote kärpäsiä.
Poistahttps://sarastuslehti.com/2025/05/16/modernit-puritaanit-katkelma/
-J.Edgar-
"Diplomatian loppu"
VastaaPoistaMiksi Venäjä haluaa tuhota Ukrainan?
Kun Neuvostoliitto hajosi eli lakkasi olemasta, Ukraina määräsi valtionsa kieleksi ukrainan. Moskovalle se oli kuin tervaa suuhun ja rupesi vaatimaan "diplomaattisesti" että Ukrainassa pitää olla kaksikielisyys. Moskova lähetti jopa suomalaisia taistolaisia Ukrainaan pyytämään kaksikielisyyttä.
Valtion yksikielisyys merkitsi sitä, että jos venäläinen haluaa ministeriksi taikka presidentiksi, niin hänen pitää osata ukrainaa, ja sehän oli Moskovalle taaskin kuin tervaa suuhun. Ukraina oli kolmesataa vuotta Moskovan "alla", ja nyt sitä ei enää haluttu.
Ukrainan kaksikielisyys olisi merkinnyt sitä, että Moskova olisi voinut järjestää permanenttisiä ongelmia eli jatkuvaa sekasotkua. Ja tästä sekasotkusta varoitti jo Nikolai Vasiljevitsh Gogol teoksessaan Riita: "Kertomus siitä, kuinka Ivan Ivanovitsh ja Ivan Nikiforovitsh riitaantuivat ".
Vihavainen, mitä mieltä olet tästä teoriasta. Neuvostoliitto oli ideologisesti "antiteesi" sen ajan länsimaille. Eli Neuvostoliitto ainakin julistuksissaan halusi tuhota kapitalismin sekä monet arvohierarkiat, jotka olivat länsimaissa olemassa. Siksi poliittisesti punavihreät kannattivat Neuvostoliittoa sekä vastustivat Natoa. Nyt Venäjään yhdistetään monet sellaisista hierarkioista ja arvoista, joita oli länsimaissa "taantumuksellisimmilla tahoilla" edellisillä vuosisadoilla. Toisaalta nykyiseen EU:hun liitetään monia punavihreitä arvoja, joita Neuvostoliitto aikanaan kannatti. Siksi punavihreät ovat kääntyneet Venäjää vastaan ja voimakkaasti Naton kannattajiksi.
VastaaPoistaKyse Nato- tai Venäjä-mielipiteestä Suomessa ei siis olisi silmien avautumisesta Venäjän suhteen, vaan siitä, että punavihreitä arvoja viime vuosisadalla ajoi Neuvostoliitto ja 2000-luvulla EU. Siksi punavihreät ovat niin voimakkaasti vaihtaneet mielipidettään aiemmista NATO- ja Venäjä-kannoistaan.
Samalla teorialla voisi selittää esimerkiksi Ano Turtiaisen muuton Venäjälle. Ano kannattaa Venäjän oikeistokonservatiivista ja hierarkista arvomaailmaa oikeasti ja näkee Venäjän antiteesinä punavihreille arvoille.
On se toki niinkin. Toki moni vanha änkyrä roikkuu yhä Venäjästä. Onhan se lännen antiteesi.
Poista"Diplomatiaa sanan klassisessa mielessä kuitenkin tarvitaan aina. Elleivät kyvyt riitä sen harjoittamiseen, saattaa kansa joutua maksamaan siitä kovan hinnan.
VastaaPoistaMe tosiaankin olemme nyt sitten EU:n ja Naton jäsen, emmekä siis enää täysin suvereeni päättäjä, mutta n yt, jos koskaan meidän on syytä valppaasti ajaa omia etujamme."
Se nyt vähintäänkin olisi syytä muistaa ja mielessä pitää, että maa mikä hyvänsä, jonka ns. itsenäisyys nojautuu etupäässä lainattuihin lihaksiin, kestää minkään vertaa itsenäisenä tasan niin kauan, kuin tuo lihastensa lainaaja pysyy kyllin hyvällä tuulella, tai sillä ylipäätään on jotakin mitä lainata. Ja järkeilihän jo Snellman aikoina muinoisina, että varsinkin pienten kansojen on mielekkäintä tavoitella ennen muuta sellaisia asioita, joiden saavuttamiseen ja säilyttämiseen niiden omat kyvyt ja voimavarat riittävät.
-J.Edgar-
Tuon ajatuksen toisin sanoin taisi lausua jo Machiavelli.
Poista"Ukraina oli kolmesataa vuotta Moskovan "alla"
VastaaPoistaJos on luettu Karl Marxin, Friedrich Engelsin sekä "venäläisten aristokraattien Pariisissa" vuonna 1848 julkaistua "Kommunistisen puolueen manifestia", niin ei voi olla näkemättä, että "proletariaatti jouduttaa kansojen kansallisuuksien katoamista". Tämä käsky kuului vain Venäjälle eli russifikaatiota varten.
Olen todennut tämän ennenkin. Vihavainen - mirabile dictu - tuntuu olevan historioitsijakunnastamme jokseenkin ainoa, jolla on järkeä ja kansalaisrohkeutta ja -moraalia sanoa asia niin kuin se on. (Hänen ohellaan myös sotahistorioitsija Pekka Visuri, mutta häntä en halua sekoittaa nyt asiaan.)
VastaaPoistaJaa että miten niin "niin kuin asia on"? Silmäilkääpä kuvaannollisesti kahdeksaa vuosikymmentä syksystä 1944 eteenpäin. Mikä meitä todella uhkasi -vai uhkasiko? Vissiä taipumista se "karhun naapurissa" vaati, mutta mikä olisi ollut parempi vaihtoehto - nykytilako? Tiedän kyllä, ideologiaansa sementoituneille tämä nykyinen on mieluisampaa. Entä kansan suurelle valtaosalle?
PS Niin kuin korttipelissä "lyödään ylitse", tuosta "en vastaa"- urheudestakin lyö toki yli ex-valtionaisen sukkeluus kansainvälisen median edessä tyytyväisen naurahduksen kera: sillä keinoin sota loppuu kun Venäjä kävelee ulos.
Kyllä suhteet saamme, jos niistä on osapuolille hyötyä. Tästä kai oli kyse sodan jälkeenkin. Toki se voi edellyttää henkilövaihdoksia, mutta aikahan tuo niitä väistämättä.
VastaaPoistaKuulostaa uskomattomalta, ettei Suomen valtiojohto ole kiinnostunut historiasta. Miten maailmanmenoa voi ollenkaan ymmärtää, jos ei tunne historiaa?
VastaaPoista"ettei Suomen valtiojohto ole kiinnostunut historiasta"
PoistaOvatko valtiojohtajat kirjoittaneet taikka puhuneet siitä jossain? Kerro meillekin siitä.
Ainakin ns. jatkosodan tapahtumahistoria vaikuttaa olevan täysin tuntematonta aluetta nyk. ulkoasiainministerille. Ehkäpä historian muut osa-alueet, mukaan lukien lähihistoriamme tapahtumien merkityksen ymmärtäminen, on hänelle sen sijaan kirkasta kuin päivä.
Poista(En ole anonyymi klo 12.48.)
Valtiosuhteiden arvostelu (ainakin suoraviivaisesta) kunnia/häpeä-asetelmasta on aina vähän ongelmallista, vaikkei Machiavelliin niin välittäisi edes viitatakaan. Meitinkin kohdallamme lienee muistettavaa, että se sotien jälkeinen nk. Kansainvälinen Asema/asetelma määrittyi pitkältikin juuri niiden Kansainvälisten Sopimusten pohjalta, joita on sittemmin tavattu kovinkin pyhinä pitää, erinäisissäkin muissa asiayhteyksissä... Esim. Teheran, Jalta ja Potsdam nyt alkajaisiksi. Niissähän ne tärkeimmät etupiirijaot taidettiin enimmäkseen sopia, vai mitenkähän se nyt loppujen lopuksi meni... Siis kuka jäi lopultakin kenen etupiiriin, ja millähän perusteilla ja keidenkä toimesta aka suostumuksilla, kenties...?
Poista-J.Edgar-
"Katselin Putinia: hän vaikutti stressaantuneelta". kirjoittaa HS Maarit Uber ja jatkaa "Edellisen kerran näin hänet lähietäisyydeltä joulukuussa, eikä olemuksessa ole juuri tapahtunut muutosta".
VastaaPoistaMutta päivän teemasta. Olisiko vuosikymmenten takaisen käsitteen "Kansakunta rähmällään" voinut muotoilla tarkemmin.
"MEG 6. kesäkuuta 2026 klo 13.04" onkin näköjään "vuosikymmenten takaisen käsitteen "Kansakunta rähmällään" superammattilainen. Näyttää vähän siltä.
Poista