maanantai 6. heinäkuuta 2026

Moolok ja sen palvojat

 

Suomalaisen kolonian lyhyt elämä

 

Jesse Hirvelä, Inkerin punaiset suomalaistajat. Suomalaiset kommunistit bolševikkien kansallisuuspolitiikan kohteina ja toteuttajina Leningradin alueella 1918-1938. Työväen perinteen ja historian tutkimuksen seura 2026, 560 s.

 

     Täytyy heti alkuun todeta, että pidän tätä väitöskirjaa merkkiteoksena ja odottelin jo pitemmän aikaa, milloin saan lukeakseni kunnon tutkimuksen, jossa Kansallisarkistolle hankittua, hyvin laajaa asiakirjakokonaisuutta saadaan kunnolla hyödynnettyä.

      Onhan sitä pikkuhiljaa tehty jo yli kolmen vuosikymmenen ajan, mutta yhä on materiaalia jopa lukemattomiin opinnäytteisiin ja muihin tutkimuksiin. Tässä nyt joka tapauksessa on kohteeksi otettu Leningradin suomalainen emigranttiyhteisö ja sen poliittinen toiminta, joka kohdistui sekä Inkerinmaahan että Suomeen.

     Kyseessähän oli alun perin joukko, joka pakeni Suomesta vuonna 1918 ja lisääntyi sen jälkeen erilaisilla tulokkailla.

     Vanha Pietarin suomalainen kolonia oli enimmäkseen palannut Suomeen heti sen jälkeen, kun Lenin, joka ei aluksi halunnut päästää panttivankeja käsistään, sen salli. Tarton rauha teki paluun mahdolliseksi myös punapakolaisille, joista moni käytti tilaisuutta hyväkseen.

     Pietarissa tapahtui siis suomalaisen kolonian piirissä väestönvaihto: vanhat pietarinsuomalaiset palasivat kotimaahan, mutta heidän tilalleen tuli uudet.

     Uuden kolonian tilanne muistutti Itä-Karjalan vastaavaa, täällä suomalainen maaseutuväestö oli merkittävästi suurempi ja kiistattomasti myös suomalainen ryhmä, joka oli myös vanhastaan lukutaitoinen ja Suomen kansa kosketuksissa.

     Kun kirjan otsikossa puhutaan Inkerin ”suomalaistajista”, saattaa moni hämmästyä: miten suomalaisia voitiin enää suomalaistaa? Inkeriläisten puhuma kieli on lähempänä normaalisuomea kuin savo.

     Kysymys on aiheellinen, mutta venäläisen kommunismin näkökulmasta suomalaistaa kyllä voitiin ja tämä merkitsi samalla ainakin symbolista vaaraa sille uudelle diktatuurikomennolle, jota bolševikit rakensivat.

     Suomalaiset kommunistit suuntautuivat kauan Suomen uuden vallankumouksen odotteluun, eikä moni vaivautunut edes opiskelemaan venäjää. Itse asiassa harvat näyttävät sitä kunnolla oppineen.

     Toki joukossa oli myös vanhoja pietarinsuomalaisia bolševikkeja, kuten Rahjan veljekset, mutta vuoden 1918 jälkeisten tulokkaiden huippukerroskin osasi venäjää korkeintaan auttavasti.

     Inkeriläisistä useimmat lienevät osanneet sitä paremmin ja jotkut täydellisestikin, mutta toisaalta oli tavallista, etteivät he osanneet suomeksi lukea, vaikka suomalainen koululaitos seminaareineen oli siellä jo vanhaa perua.

     Hirvelä on tutkinut valtavan määrän aineistoa ja kertoo suomalaiskolonian historiasta tarinoita, jotka ovat suorastaan mukaansatempaavia ja vankasti perusteltuja. Melko paljon teoksessa on sen rakenteesta johtuen toistoa, mutta luulen, ettei se pahasta ole. Tämä aihepiiri on lopultakin varsin huonosti tunnettu, vaikka se osittain kuuluu jo yleissivistykseen.

     Anna Laakkosen väitöskirjassa (ks. Vihavainen: Haun laakkonen tulokset ) kerrotaan vastaavanlaisen emigranttijoukon noususta ja tuhosta Itä-Karjalassa ja sekin kirja päättyy lyhyeen päähenkilöiden elämänkertojen sarjaan.

     Molemmissa tapauksissa elämäkerralliset artikkelit päättyvät lähes joka kerta lakoniseen toteamukseen: ”Teloitettu Leningradissa(vast.) vuonna 1937(tai 1938)”. Se kohtalo tuli kaikille niille johtomiehille, jotka eivät ehtineet kuolla sairauteen tai itsemurhaan tai menehtyneet vankileirillä. Toki joukossa oli naisiakin. Leningradista niihin kuuluivat Tyyne Tokoi, jota Hirvelä pitää aivan keskeisenä toimijana, sekä Lyyli Latukka.

    Teloitettujen kohtaloon ja heidän säilyneisiin kommentteihinsa siitä, mitä oli tapahtumassa, sisältyy syvää tragiikkaa. Nuo ihmiset olivat parhaan ymmärryksensä mukaan edistäneet sitä elämää suurempaa asiaa, joka kylmän tunteettomasti teurasti heidät kuin elukat, ilman seremonioita ja jopa salaa, rohkenematta kertoa tekosistaan julkisesti muuten kuin poikkeustapauksissa.

     Niin ansiokas kuin Hirvelän väitöskirja onkin, kaipaan omasta puolestani paria asiaa. Ensinnäkin se leniniläinen marxismi (”marxismi-leninismi”), joka oli julistettu aikansa ja kaikkien aikojen supertieteeksi ja jonka kautta kaikki perusteltiin.

    Minusta olisi kannattanut katsoa ihan Marxista lähtien niitä käsityksiä, joita kansallisuus- ja luokkakysymyksistä oli esitetty ja joita Lenin ja Stalin sitten muokkasivat omien tarpeidensa mukaan.

    Esimerkiksi se ”eriarvoinen” kohtelu, jonka suomalaiset kohdistivat muihin kansanryhmiin, kuten inkeriläisiin tai karjalaisiin, oli ilman muuta marxilaisittain perusteltua ja työläisten ja talonpikien eriarvoisuus tulee räikeästi esille jo Venäjän ja Neuvostoliiton perustuslaeissa ja kommunistipuolueen ohjelmissa.

     Kysymys oli siitä, että talonpojat eivät missään tapauksessa nauttineet samaa arvoa ja asemaa kuin työläiset, jotka puolueensa välityksellä pitivät yllä diktatuuriaan aina siihen saakka, kun sosialismi oli saatu toteutettua (Stalinin perustuslaki1936).

     Vielä senkin jälkeen maassa katsottiin olevan kaksi luokkaa: työläiset ja talonpojat, sekä sivistyneistön (intelligentsija) kerrostuima (prosloika).

     Työläiset olivat periaatteessa psykologialtaan aivan erilaisia kuin talonpojat ja tämä koski jopa kolhoositalonpoikaistoa. Vain työläisten toimesta voitiin rakentaa sosialistinen  ja sittemmib kommunistinen yhteiskunta.

      Maaseutu oli jo periaatteessa pikkuporvarillisen ”talonpoikaisen idiotismin” tyyssija ja sitä katsottiin aivan virallisesti ylhäältä päin. Ei siinä mitään suomalaista ylenkatsetta tarvittu, niin teki valveutunut kommunisti.

     Hirvelän teoksen suuriin ansioihin kuuluu, että hän on seurannut sekä Ukrainan että diasporakansallisuuksien kohdalla kansallisuuspolitiikan kehitystä ja esittää siitä hyvin kiinnostavia havaintoja.

     Tuo politiikkahan muuttui ”hyppäyksittäin”, kuten marxilainen näkemys yhteiskunnan kehityksestä edellyttää ja vaikka ”korenizatsijapolitiikan” lopettamista ja diasporakansallisuksien likvidointia edelsi kaikkialla jo tietty omaleimainen kehitys, tapahtuivat lopulliset päätökset samaan aikaan: Sosialismin vuona 1 eli vuonna 1937.

      Uusi maailma syntyi äkkiä ja jyrkästi, kuin veitsellä leikaten, aplodien ja teloituslaukausten säestyksellä

     Tässä on mielestäni tärkeää muistaa se oletettu siirtyminen ”laadullisesti” uudenlaiseen yhteiskuntaan. Siellä ei vanhaa painolastia tarvittu eikä siedetty ja asiat hoidettiin pitkälti niskalaukauksilla. Myös alueellisilla ja muilla hallinnollisilla ja järjestelyillä turvattiin suomalaisuuden ja muiden diasporaryhmien kansallinen hävittäminen Inkeristä ja Leningradista.

      Kun mukana siis olivat kaikki muutkin diasporakansallisuudet, tuntuu aika turhanaikaiselta etsiä syitä siihen, miksi suomalaisia vainottiin. Samalla on selitettävä se, miksi noita muitakin vainottiin ja kaikkia jopa samalla tavoin ja samanaikaisesti. Se oli siirtymistä uuteen maailmaan, joka oli ”yhtä eläintä”, kuten Pentti Sarikoski unelmoivasti huokasi.

     Stalinin teoksista, joita ei kovin paljon ole, näkyy erinomaisesti se, miten asioita motivoitiin ja sieltä löytyy myös vastaus siihen, miksi tiettyjä termejä käytettiin aina ja kaikkialla suuren terrorin vainojen yhteydessä. Ne tulivat itse Stalinilta, esimeriksi ”juurittaminen” (vykortševyvanije). Stalin myös piirsi arvovaltaisessa puheessaan kuvan valtiosta ja yhteiskunnasta suuren sodan näyttämönä.

     Se oli sota, jota käytiin sekä omaa kansaa, että muukalaisia vastaan ja ansaitsi joka suhteessa sodan nimen ihan clausewitzilaisesa mielessä. Sodan keinot ovat rajoittamattomat, sillä kyse on henkiin jäämisestä. Yhteiskunnan itsesuojelun (myöhemmin ”rankaisun”) korkein toimenpide olli ampuminen eikä sellaisessa ole mitään kummallista silloin, kun käydään sotaa elämästä ja kuolemasta.

     ”Korkein toimenpide” (Vysšaja mera, VMN eli teloitus) oli myös marxilaisen ajattelun mukaan ristiriidan ratkaisun viemistä korkeimmalle tasolle. Sana ”likvidointi” oli alun perin tarkoittanut vain esteen tekemistä läpäistäväksi, likvidiksi.

     Toki likvidoinnin korkein muoto oli koko ihmisen hävittäminen ja se opittiin suorittamaan äärimmäisen karusti ja taloudellisesti niskalaukauksella. Ei siinä mitään teloitusryhmiä käytetty, kuten eräässä suomalaisessa elokuvassa esitetään.

     Luulen, että olemme kaikki jo oppineet kuvittelemaan, ettei sillä marxilaisella teorialla itse asiassa mitään todellista merkitystä ollut, vaan se toimi ainoastaan välineenä, jota diktaattori mielin määrin manipuloi.

     En usko siihen. Kyllä bolševikkien tekojen taustalla oli ”elämää suurempi”(!) teoria, johon uskottiin varsin pitkälti. Käytännössä se muotoutui etatismiksi, joka muistutti yhä enemmän tavallisen, fanaattista uskonsotaa käyvän valtion logiikkaa, toki omin erityispiirtein.

     Mikäli usko tuppasi loppukaan -mistä Stalin varoitti vuoden 1938 kuuluisassa ”lyhyessä kurssissa”, antoivat sille uutta pontta ihmisuhrit. Sellaiset eivät koskaan voi olla turhia, sitä ei ihmisen psykologia kerta kaikkiaan hyväksy. Asia koskee myös tämän päivän Venäjää.

2 kommenttia:

  1. "Samalla on selitettävä se, miksi noita muitakin vainottiin ja kaikkia jopa samalla tavoin ja samanaikaisesti. Se oli siirtymistä uuteen maailmaan, joka oli ”yhtä eläintä”, kuten Pentti Sarikoski unelmoivasti huokasi.

    Stalinin teoksista, joita ei kovin paljon ole, näkyy erinomaisesti se, miten asioita motivoitiin"

    Mikä siis oli Hirvelän esittämä syy suomalaisten ja muiden diasporakansallisuuksien "juuttamiseen" (pro: juurimiseen). Useimmat niistä olivat aatteeseen myönteisesti suhtautuvia, joten voisi kuvitella, että näitä olisi haluttu käyttää sosialismin rakentamiseen enemmin kuin haluttomia talonpoikia.

    VastaaPoista
  2. "taloudellisesti niskalaukauksella. "

    Ja "inhimillisesti" : takaraivoon suunnattu laukaus murskaa paineella aivojen etuosan ja on todennäköisesti kivuttomin ihmiskunnan käyttämistä lukuisista teloitustavoista, vaikka se tuskin oli bolshevikkien nimenomainen tarkoitus.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.