sunnuntai 5. heinäkuuta 2026

Muuan muistelma menevästä maailmasta

 

Kun luin lehtiä

 

     Lehtiä luen vieläkin, mutta yhä useammin vain digilehtiä ja yhtä useammin huomaan, että olen unohtanut kokonaan katsoa, mitä esimerkiksi tilaamani hesarin nettiversio sisältää.

     Se ei oikeastaan tunnu täyttävän mitään varsinaista aukkoa informaationtarpeessani, mutta voihan siitä tarkistaa, millaiseksi oikea poliittinen ajattelu on tänään määritelty sellaisena kuin se latteimmillaan ja aidon typerimmillään on.

     Televisiota en ole seurannut vuosikymmeniin ja nyt se olisi jo käynyt hyvin hankalaksikin, kun vastaanottimeni (taas) lakkasi välittämästä uusimman tekniikan mukaista kamaa. Tietokoneen kautta siihen saa yhteyden, jos jostakin syystä viitsii sen tehdä.

     Suomen Kuvalehteä olen tilannut ylimuistoisista ajoista ja saan sitä yhä ja vieläpä paperisena. Onhan siellä joskus on juttuja, joita ei muualla ole. Välillä siinä keskityttiin enemmän tai vähemmän ikävystyttävien ihmisten kuvaamiseen, mutta nyt mielenkiinnon spektri on taas vähän laajempi.

     Tärkeitä lehtiäni ovat nykyään Itä-Savo ja Sulkava. Molemmat saan nettiversiona ja jälkimmäinen kolahtaa jopa postiluukustani Kruununhaassa. Luojan kiitos, sieltä ei enää paljon muuta tulekaan, lukuun ottamatta vanhaa amerikkalaista ystävääni, joka tunnetaan lyhenteellä NYR. Aika onnettomaksi on kyllä sekin mennyt.

     Hyvä puoli kehityksessä on, ettei enää tarvitse kuukaksittain kantaa valtavaa lehtikasaa roskikseen, eli nykyään siis kierrätykseen. Selluloosan voi käyttää paljon hyödyllisempienkin tavaroiden valmistamiseen.

     Hesaria oli ennen maailmassa pakko pitää monessa suhteessa, mutta myös sisällöltään hyvinkin hyödyllisenä tarvikkeena. Nykyään, kuten sanottu, on vaikea edes motivoida sen tilaamista digitaalisenakaan. Välillä sen lopetinkin

     Kehitys on ollut nopeaa. Löysin sattumalta blogiarkistostani vuonna 2012 kirjoitetun kuvauksen suhteestani lehtiin. Näinkö paljon se tosiaan on muuttunut puolessatoista vuosikymmenessä? Tässä iässähän se tuntuu aivan mitättömän lyhyeltä ajanjaksolta.

    Tässä joka tapauksessa itse juttu, joka ei välttämättä ketään muuta kiinnosta, mutta itseäni kyllä. Ahaa:

 

maanantai 9. tammikuuta 2012

Lehtien hyvässä seurassa

 

Menneisyyteni ja tulevaisuuteni lehtien parissa

     Täksi vuodeksi en uudistanut New York Review’n tilausta. Olo on vähän haikea, olin sentään jo parinkymmenen vuoden ajan tottunut siihen, että New Yorkin juutalaisten terävimmän pään aivoitukset tulivat pöydälleni muoviin käärityssä paketissa, sopivina annospaloina.

     Uusimmat kirjat, intellektuaaliset muodit, politiikan jyrkät käänteet ja yleensä koko noosfäärin menneisyyttä tulevaisuudeksi leikkaava terä tuntui tulevan silmieni eteen noissa hyvin kirjoitetuissa, kohtuullisen pituisissa ja usein briljanteissa esseissä. Ian Buruma. Mark Lilla, Tony Judt ja monet muut pitivät aina lupauksensa.

      Tarjolla oli tuoreita näkökulmia, joiden kiinnostavuus ei perustunut keikailuun vaan argumentointiin. Vuoden, kuukauden ja vuosisadan tärkeimmät kirjat kaikilta aloilta löysivät melko varmasti arvostelijansa tässä lehdessä. Tarvittiinko muita oikeastaan lainkaan? Ehkä olisi riittänyt osata kokonaan, kuten koraani, tämä yksi lehti. Siinähän oli kaikki, ainakin melkein.

     Romanssini tämän tyypin lehtien kanssa alkoi Times Literary Supplementista, joka tuli instituuttiimme aikana, jolloin sivistystä arvostettiin. 1970-80-luvuilla lehti olikin sekä erittäin monipuolinen että tyylillisesti loistava.

     Samuel Johnsonin ja Oscar Wilden perintö oli voimissaan ja poliittinen korrektius tunnettiin vain amerikkalaisena omituisuutena, jota Orwellinsa lukeneet englantilaiset eivät voineet kuvitellakaan omaan maahansa.

     Ajat muuttuivat ja kun havaittiin sopimattomaksi tilata yliopiston työntekijöille muita kuin taatusti työn kannalta välttämättömiä julkaisuja, lakkasi TLS tulemasta kahvipöytäämme.

      Tilasin itselleni sen korvikkeeksi NYR:n, jonka amerikkalaisuutta ei usein edes huomannut. Kirjoittajatkin olivat usein samoja kuin TLS:ssä, arvostellut kirjat ainakin. Rupesin tuomaan lehteä kahvihuoneeseen, kunnes kyllästyin siihen, ettei sitä koskaan löytynyt, kun halusin tarkistaa joitakin lukemiani asioita.

     Kirjoitin seinälle lapun, joka ilmoitti, että lehti ei ollut tarkoitettu kenenkään kotiin, vaan yhteiseen käyttöön. Besorkkausta harjoittava huligaani ei ollut tästä moksiskaan, vaan katsoi vanhaan lapualaiseen tapaan oikeudekseen tehdä mitä tahtoi.

     Koska tätä voi jo pitää henkilökohtaisena loukkauksena, olin pakotettu lopettamaan lehden sosialisoinnin. Tästä valitettavasti kärsi kahvihuoneen älyllinen taso, joka pian eri syistä kävi niin matalaksi, että lopetin kahvin juomisen päiväsaikaan. Piipunpoltto oli myös pian lopetettava valtion pakkotoimista johtuen, joten kahvin poisjäänti ei tuntunut enää kovin pahalta.

     Tämä oli muuten sitä aikaa, 1980-lukua, jolloin akateemisessa kirjakaupassa, jonka valikoimista ylpeilimme, ei voinut ostaa yhtään ulkomaista kulttuurilehteä, ellei sellaisiksi luettu Die Zeitin tai jopa Frankfurter Allgemeinen numeroita. Ainakin edellinen kuului siihen ryhmään.

     Ymmärsin, että tilanne oli nolo. Henkilöni vähäpätöisyydestä huolimatta yritin kiinnittää asiaan huomiota, jopa Helsingin Sanomien palstoilla. Vähäksi aikaa NYR ilmestyi myyntiin, ja taisi tulla myös TLS, mutta sitten tilanne normalisoitui. Vasta 1990-luvun kansainvälistyminen on saanut aikaan sen, että Akateemisen lehtiosastolle kehtaa viedä ulkomaisen vieraan. Suomalaisen kirjakaupan osalta tilanne tosin on romahdusmaisesti heikentynyt, mutta hyvä näinkin.

     TLS, jota myös jossakin vaiheessa tilasin ennen kuin ymmärsin etteivät rahani riitä, huononi vuosi vuodelta. Siirryin välillä London Review’hun, joka pian kuitenkin sukelsi niin syvälle postmodernismiin, että sen anti kirjallisuuden ulkopuolisen elämän kannalta oli tuomittu jäämään aivan marginaaliseksi.

      Sitä paitsi he lähettivät lehtensä minulle osoitteella Helsinki, Poland ja se tuli Varsovan kautta melkoisesti myöhässä. Yritin huomauttaa asiasta, mutta brittiläinen arroganssi ei ilmeisesti voinut edes vakavasti harkita ajatusta, että joku itäeurooppalainen tilaaja olisi tuntenut tällaisen asian heitä paremmin. Niinpä jäi sekin lehti.

     Olen aina sympatisoinut saksalaisten vilpitöntä, joskin usein huonosti menestynyttä pyrkimystä totuuteen. Asioiden selvittäminen juurta jaksain ja faktojen huolellinen tarkistus ovat asioita, joiden vuoksi voi antaa anteeksi myös sen, että saksalainen saituus tai tehokkuuspyrkimys, mikä on tässä sama asia, saa heidät ahtamaan sivut täyteen pientä pränttiä ja mikäli mahdollista jättämään marginaalit pois kokonaan.

      Der Spiegel ei kuitenkaan yleensä suistunut saksalaisiin perisynteihin, mutta sen sijaan kyllä edusti ansiokkaasti runoilijoiden ja ajattelijoiden kansan parhaita pyrkimyksiä. Niinpä siirryin Spiegeliin. Aikani tilasin lehteä, mutta huomasin asian melko epätaloudelliseksi ja rupesin ostelemaan irtonumeroita.

     Tätä teen vieläkin ja junamatka Pietariin tai lentomatka mihin tahansa tuntuu jotenkin vajaalta ilman tuoretta Spiegeliä. Lehti ei nyt ihan ole NYR eikä TLS, mutta ainakin se on parempi kuin Time tai Newsweek, jotka nekin ovat joskus ihan kiinnostavia. Niitä saakin lukea kahvihuoneessa ilmaiseksi, joskin hieman satunnaisesti. Pari tuntia Spiegelin parissa on aina palkitsevaa ja Saksan pitkäpiimäiset sisäpoliittiset kiemurat voi ohittaa ilman sitä tunnetta, että olisi jättänyt jotain tärkeätä väliin, kun sijoittaa lehden välivarastoonsa odottamaan tulevia lukijoita.

     Me suomalaiset olemme joskus ylpeilleet siitä, että meillä, toisin kuin rakastamillamme ja ihailemillamme ruotsalaisilla, on Suomen Kuvalehden kaltainen kulttuurijulkaisu. Minäkin tilaan sitä lähinnä juuri tämän takia, siis jotta se pysyisi hengissä ja saisi vielä tilaisuuden parantua.

     Sen jälkeen kun edellinen päätoimittaja skandaalimaisesti potkittiin palliltaan, sananvapautta karkeasti loukaten, on lehdestä tullut melkeinpä säälittävä. Sen sijaan että se ottaisi pohdittavaksi suuria kysymyksiä Spiegelin tapaan tai edes ostaisi muilta tällaisia juttuja, ellei niitä itse osata kirjoittaa, se on keskittynyt supisuomalaisten kotikutoisten hengen ja aineen jättiläisten potretteihin, poliittiseen juoruiluun ja muuhun tympeään.  

     Edes Risto Lindstedtin pakinat eivät voi pelastaa lehden yleiskuvaa, jonka määrää keski-ikäisten naistoimittajien maailmankuva, joka on lattea kuin aasialainen aro ja henkevä kuin vähemmistövaltuutetun laatima virallinen poliittisen korrektiuden sanakirja.

      Olen kuitenkin maksanut tilauslaskuni hammasta purren ja odotan aikaa parempaa. Toisin kuin Spiegelit, SK:t eivät kuitenkaan seuraa minua kesälaitumille vaan pääsevät nopeasti siihen käyttöön, jossa ne ovat parhaimmillaan.

     Tietenkin meillä on myös Kanava, joka on oikeasti hyvä lehti. Lisäksi löytyy Finsk Tidskrift ja Nya Argus, mutta ne eivät taida enää täyttää mitään aukkoa tämän maan julkisessa sanassa, toisin kuin vielä pari vuosikymmentä sitten, jolloin luin FT:tä varsin aktiivisestikin.

      Kanava on, kuten sanottu, tasoltaan hyvä, vaikka nykyinen supistamis- ja tiivistämismania taitaa vaikuttaa siihenkin. On joka tapauksessa kunnia saada siihen kirjoitella, vaikka lehteen ilmestynyt sarjakuva aiheuttaa vanhalle amatööririimittelijälle myötähäpeää.

     Venäläisiä lehtiä olen seurannut säännöllisesti jo vuosikymmeniä. Neuvostoaikoina suosikkini oli Literaturnaja gazeta, jota tilasin vuosikausia, kunnes mielenkiintoisia artikkeleita alkoi ilmestyä muuallakin.

      Argumenty i fakty oli jonkin aikaa sensaatiomainen julkaisu eikä pelkästään sanan huonossa mielessä kuten nykyisin. Moskovskije novosti hämmästytti myös perestroikan aikana ja on yhä seuraamisen arvoinen.

      Nyt olen jo useamman vuoden saanut nauttia niin sanotuista toorapalveluista. Sana ei viittaa juutalaisuuteen, vaikka monet älykkäimmistä venäläisistä ystävistäni kuuluvat tuohon kansallisuuteen. Tooraksi kutsuttuja rullia toimittaa minulle ystäväni Anatoli, jonka sukujuuret lienevät vakaasti slaavilaiset. Rullassa, joka saattaa tulla laatikkooni parikin kertaa viikossa, on aina kymmeniä kopioita eri lehtien kiinnostavista artikkeleista: Novaja gazeta, Kommersant, Moskovski komsomolets, Izvestija, Pravda, Zavtra ja niin edespäin.

     Artikkelit käsittelevät politiikkaa, historiaa, Suomea Venäjän lehdistössä, opetuslaitosta ja niin edespäin. Lukemista riittää ja vanhat toorat on pinottu maaseudulle vinttikomeroon, jossa ne täyttävät valtavan tilan. Joku kaunis päivä saattaa saapua innokas tutkija, joka järjestää ne aihepiireittäin ja saattaa näin päätökseen työn, jonka vuosia siten aloitin.

     Venäjän tutkimuksen piirissä ilmestyy tietenkin korvaamattomia ammattilehtiä, joiden kirjallisuusarvostelut on käytävä läpi ainakin pari kertaa vuodessa. ASEEES:in Slavic Review on alansa koraani, mutta sen lukeminen ei vielä korvaa muita.

     On syytä käydä läpi myös Russian Review, Jahbücher für die Geschichte Osteuropas, Slavonic and East European Review, Cahiers du monde Russe ja mielellään vielä muutamia muitakin, unohtamatta American Historical Review’tä.

     Onhan näitä. Voprosy istorii, Otetšestvennaja istorija, Novaja i novejšaja istorija, Sotsis, Vojenno-istoritšeski žurnal ja muutama muu ammattilehti on pakko tsekata ja mielelläni sen teenkin. Sen jälkeen voi syventyä venäläisten maanmainioihin ”paksuihin lehtiin” (tolstyje žurnaly), kuten Znamja, Neva, Moskva, Novyi mir ja miksei samantein myös änkyröiden lehtiin, jotka ovat usein aika hätkähdyttäviä. 

     Naš sovremennikiä pari vuotta tilasinkin, enkä turhaan. Nykyään sitten on myös pakko lukea sellaisia nettilähteitä kuin polit.ru ja gazeta.ru. On niitä muitakin, toinen toistaan kiinnostavampia, jos hurjempiakin. Onhan se maa, jossa Aleksandr Duginin kaltaisella hahmolla on merkittävä julkinen asema. Hui!

     Ranskalaista lehdistöä ei kannata unohtaa, jos sattuu kieltä osaamaan. Ellei osaa, on syytä opetella. Ranskalaisten perisynti on sisäänlämpiävyys, eli hexagonalité, kuten he itse sanovat. Silti gallialaisen hengen lento on niin kevyttä, että siinä maalaispojalta henki salpautuu, ja siitähän jo kannattaa maksaa, kuten kaikki tietävät.

      Le Débat, joka tosin ilmestyy harvakseltaan, edustaa ranskalaisen intelligentsian parhaita perinteitä, Pierre Nora ja kumppanit takaavat laadun. Olen myös ryhtynyt ostelemaan lehteä nimeltä La Revue. Se on frankofoninen, kuten sanotaan, mutta nimenomaan korostaa ulkoeurooppalaista näkökulmaa, kuten myös Jeune Afrique, jota joskus harrastin.

      Muhamettilaisen maailman syvätuntemus näyttää olevan La Revuen hanskassa, eikä se kirjoita aiheistaan äitelän korrektisti, kuten jotkut muut, vaikka hehkuttaakin kasvavien maiden tulevaisuuden valoisuutta aina uskottavuuden rajoille.

     Ja jenkkejä ei kannata kuitata pelkällä NYR:llä. The Atlantic syväluotaa niin superrikkaiden nykyöykkärien elämäntyylejä kuin kasvatuksen ja yliopistojen ongelmia, tiikeriäiti Amy Chuasta Suomen loistavaan koululaitokseen, joka on uusin antimme maailman kulttuurin kärjelle.

     Se, joka on kiinnostunut ulkopolitiikasta, ja vain tomppelit eivät ole, on pakotettu noteeraamaan myös Foreign Affairs-lehden, jossa arvovaltaiset ja myös asioita tuntevat kirjoittajat panevat parastaan tai ainakin antavat niin ymmärtää. Poliitikoista ei voi koskaan olla varma.

      Foreign Policy, suuresti arvostamani Samuel Huntingtonin perustama julkaisu yhdistää lattesukupolven henkisen keveyden Seitsemän päivää-lehden nasevuuteen. Lehden ohjeet kirjoittajille ovat lukemisen arvoiset. Sen luettavuus on huippuluokkaa, mutta siitä huolimatta siitä luulee aina jotenkin viisastuvansa.

     Ja kukapa ei tuntisi ja arvostaisi The Economist-lehteä. se kannattaa lukea jo pelkästään Charlemagnen pakinoiden takia. Sen graafit ovat havainnollisia, kysymyksenasettelut kiinnostavia ja arviot tiukkoja. Sitä voi vain ihmetellä, miten saman lehden liepeillä tai kintereillä ilmestyy Intelligent Life- niminen julkaisu, joka näyttää oleva tarkoitettu rikkaille tomppeleille, joiden elämänsisältönä on postmoderni näyttöarvo sellaisena kuin Zygmunt Bauman sen määrittelee.

     Maakartanossani, käyttääkseni hieman suurellista ilmaisua, on korkeat kasat NYR:tä, Spiegeliä, La Revue’tä, Atlanticia, Economistia ja erinäisiä muita lehtiä.

     Yhdessä toorapinojen kanssa ne muodostavat kokonaisuuden, joka herättää minussa hartautta. Puuliiterissä on sitä paitsi parikymmentä vuosikertaa TLS:ää, alkaen 1970-luvulta. Aiemmin ne olivat kesämökin huussissa, mutta ympäristön painostuksesta jouduin siirtämään ne muualle. Joka tapauksessa ne ovat.

      Tunnen olevani hieman samalla tavalla vapaa kuin Veikko Huovisen Hamsteri, jolla oli kellarissaan valtava määrä säilykkeitä ja kuivia halkoja. Mikään pakkastalvi tai lyhyellä tähtäyksellä (lyhyessä juoksussa) edes ydinsota ei voi heilutella sellaista miestä, jolla on nämä varastot reaaliomaisuutta.

      En muista oliko Huovisen kellarissa myös kirjoja. Ehkä hän vain varautui kirjoittelemaan niitä itse, jos tarvitsisi. Huovisen sankarithan talvehtivat aika persoonalliseen tapaan, mahdollisimman vähän energiaa kuluttaen. Tämmöinen sopii meidänkin aikanamme esimerkiksi kenelle tahansa.

     Joka tapauksessa, nuo varastot, jotka minulla on, riittävät turvaamaan älyllisiä seikkailuja vuosikausiksi. Kun niihin yhdistetään parisataa hyllymetriä kirjoja, on hengenravintoa sen verran kasassa, että tulen kestämään tulevaisuudessa ennustetun internetin romahtamisen vähemmillä vaurioilla kuin monet muut.

      Tätä en sano kehuakseni tai vahingoniloisena. Annan mielelläni muillekin tilaisuuden lainata tätä rikkautta. Tervetuloa vaan, janoovat sielut.

     Mutta jos en nyt saa kotiini New York Review’tä, niin miten voin tietää, mitä menetän? Pelkään pahoin, että Akateemisen tytöt katsovat pahasti, jos selaan lehdet siellä huolellisesti.

      Jos taas seuraan vain Suomen Kuvalehteä, en tiedä mitä älyllinen elämä voisi tarjota. Taitaa käydä niin, että tuherran taas pian nimeni, osoitteeni ja visanumeroni NYR:n pikkuruiseen tilauskuoreen, jonka postimaksun joudun myös itse maksamaan. Amerikkalaisten takapajuisuus näissä transaktioasioissa on toisaalta hellyttävää. Pidän heistä oikein paljon.

 

7 kommenttia:

  1. Paljoa en nykypäivän kotimaisesta journalismista ymmärrä ja ikävä onkin entisaikojen Haurua, Kajavaa ja muita Hesarin kulttuuripuolen kirjoittajia. Hesarin kulta-aikoina en lehteä päivittäin lukenut, mutta olen käsityksessä, että se oli toimituksellisesti kansainvälistä tasoa.

    Keskustelin erään Suomessa asuvan virkahenkilön kanssa suomalaisen uutisoinnin tasosta yleisesti, ja hän italialaisena maahanmuuttajana haukkui pystyyn puoli yhdeksän uutiset.. Perustelut - pinnallista, ympäripyöreää, mitäänsanomattoman epäoleellista minimaalista raportointia ja samaa mieltä olen itsekin. Hän kuuntelee itse STT:n uutiset radiosta ja Hesaria tuskin tulee siihenkään osoitteeseen.

    Hesarin aihevalinnat vielä jotenkin ymmärrän, mutta sivistyneitä kirjoittajia on hyvin harvassa ja hekin ovat huonompia kuin ennen vanhaan. Sitä luetaan, mitä meille kirjoitetaan. Aamuhan alkaa päivittäin sotauutisilla, valtion kassan köyhtymisellä ja hallituksen kyvyttömyydellä hoitaa maamme asioita mitenkään, niin parempi on sulkea vastaanottimet ja nauttia uutis- ja somevapaasta kesästä.

    VastaaPoista

  2. Huomasin jossain myöhäisemmässä elämänvaiheessa, että omat kirjalliset mieltymykseni ovat olleet aikalailla muuta kuin klassista romaanikirjallisuutta. Kun olen muuttojen yhteydessä joutunut luopumaan nuoruuden aikaisesta tuhansien teosten kunnianhimoisesta kokoelmastani, olen pakostakin päässäni pähkäillyt niitä perusteita joilla kirjoittava ihminen tekee kirjojaan karsiessaan valintojaan. 90-luvulla tykkäsin erityisesti G H von Wrightin teoksista, joista silloin viimeisin, "Tiede ja ihmisjärki", oli avannut silmäni sille eurooppalaisen ajatushistorian erityiselle vaiheelle, jolloin keskiajan symbioottisesti sisäänpäin kääntynyt ja uskonnollis-tunnustuksellinen ajattelulaatu alkoi hajota ja uudet, kokonaan eri premisseille rakentuvat tiedonalat alkoivat hahmottua.

    Tuota aikaa Spenglerkin käsittelee erityisenä -- jokin alustava kypsyminen kesti, hmmm, sanotaanko kolme sataa vuotta. Sinä aikana kaikki tiedollinen oli oudolla tavalla auki -- uudet tiedonalat etsivät ydintään, jonka ympärille kokonaiset ajatusavaruuden järjestelmät olisivat asettuneet. Ehkä siinä narratiivissa joka Galilein henkilöön on kiinnitetty voitaisiin nähdä koko uuden ajan ajattelun uusi kosminen tilantuntu. (Luulen, että myös von Wright koki Galilein tarinan näin.)

    Ja niinhän siinä sitten kävi, että vaikka uudet tiedonalat kukin omine suureineen ja mittayksiköineen tuottivatkin empiristisen metodin avulla kokonaan uudenlaista luonnontieteellistä tositietoa maailmasta, tiedonalojen jakautumista seurasi niiden sisäinen pirstoutuminen, joka sitten hajotti tajunnasta ne yhteydet joita ajattelun tiedollisilta pinnoilta kytkevät yhteyksiä sielun syvimpiin symbioottisiin totuuksiin.

    Nämä kartesiolaisen järjen hajoamisen vaikutukset vahingoittivat erityisesti ihmistieteitä. Niissä nyt elämme jo historiallisilta perustoiltaan täydellisesti irronneiden ja tiedolliset ja aatteelliset ainekset yhteen liuottaneiden "ismien" maailmassa, jossa jo jonkin "ismin" ikioma avainkäsitteistö riittää totuudellisuuden auktorisointiin. Emme enää pysty näkemään saati ymmärtämään juuri uuden ajan inkubaatioaikoja, jolloin koko tiedollinen hahmonmuodostus vielä eli käymistilassa.

    Nyt ongelmamme ovat ikään kuin liian "individualistisiksi" kasvaneet ja itse omaa totuudellisuuttaan vahvistavat "ideologiset" ismit, jotka tarvitsevat pätevöitymisensä kylkiäiseksi esimerkiksi "relativismin" ideaa. Kulttuurirelativismi on ihmistieteissä johtanut meidät siihen, ettemme enää pysty mieltämään emmekä kekustelemaan ihmisyyteen olemuksellisesti kuuluvista kehityskysymyksistä -- eikä ihmistieteiden akateemisella oppineilla ole mitään edellytyksiä keskittyä esimerkiksi kulttuurisen yhteismitattomuuden ongelmiin. Vastaava kehitys yhteiskuntatieteissä on johtanut siihen, että jo akatemiaan valikoituvien joukko omaa valmiit pohjat ajattelulle, jossa tiedolliset ja aatteelliset ainekset yhteen sulattavat "ismit" ovat legitiimiä oppisisältöä.

    Kaikki kipeät -- eli kaikkein tärkeimmät -- kysymykset jäävät nyt auki tavalla, joka ei tee uuden ajan kartesiolaiselle rationaalisuudelle kunniaa. Monessakin mielessä nyt olemme palaamassa keskiajan skolastisen käsiterealismin mielenmekanismeihin, joissa ajattelu muuttuu tunnustukselliseksi ja yhteiskunnallinen "valta" ja "oikeus" jäävät kartesiolaisen silmän sokeaan pisteeseen -- paitsioon.

    Nyt pitäisi ymmärtää yhteiskuntiemme sisäisen eheyden ehtoja, mutta tarjolla on vain akateemisella arvovallalla siunattujen "ismien" itsekantavaa, hmmm, soppisanastoa. Ne risteytyvät synkretismiksi, jossa "ismeistä" poimitaan kirsikoita kermakakusta. Kognitiiviset dissonanssit hautautuvat aatteelliseen paatokseen. Kaikki todelliset tiedonalojen aitaukset ylittävät kysymykset ratkaisee relativismi.

    Ihmistieteen klassikot on menetetty. Esimerkiksi Durkheimin "negatiivisen kultin" käsite edellyttäisi ymmärretyksi tullakseen myös perehtymistä freudilaiseen syvyyspsykologiaan ja minäidentiteetin muodostumiseen -- mutta sellaiseen ei sukupolvikokemus ja -oppineisuus enää riitä.

    VastaaPoista
  3. Kesäuusintoja kuin Ylellä ennenvanhaan?

    VastaaPoista
  4. Maailma muuttuu nopeasti, jo viimeinen 50-vuotta on muutokseltaan suunnatonta.
    Mennäämpä Tapiolaan, lapsuuteni muistoihin, 70-luvulle.
    Tuolloin, jätrehuolto oli viimoisenpäälle hoidettu. Jokaisella itseään kunnioittavalla omakoti -ja rivitaloasukkaalla oli oma TUNKIO. Sinne kipattiin yhtä, jos toistakin. Se ei siis ollut nykymittainen komposti, vaan jätepiste. Meilläkin, rivitaloasujina oli jokaisella oma tunkio.
    Kerran ihailin naapurin - melko suurta - tunkiota. Siellä oli käytöstä poistuneita riepuja, lasi -ja peltipurkkeja, ruoantähteitä yms. Jätekumpua kruunasi lasinen Nostersilli purkki. Nuuhkin raikasta ilmaa ja olin onnellinen.
    Oli toki myös jätehulto. Roskikset olivat puolen sentin teräsplootusta hitsattuja säiliöitä, joita ei edes täyskasvuiset miehet hartiavoimin siirrelleet. Ne tyhjennettiin, ei niin usein kuin nykyään, Hiab Sisun voimin: nosto lavalle ja pohjasokka irti. Sisun kiihdyttäessä Poutapolulle, lavalta saattoi leijalla irtoroskaa silkkiniityn viheriälle pinnalle.
    Aamulla oli - kuten nykyäänkin - töihin lähdön aika. Linaja-auto nro. 4 sivuutti Mäntyviidan, josta kyyti helsinkiin oli mahdollinen: sitä käyttivät pääsääntöisesti perheen äidit, Helsingissä asioidessaan. Tuolloin linja-autojen dieselmoottorit olivat erilaisia kuin nykyisin, ei niissä ollut hiukkassuodattimia tms. Kiihdyttävä Scania jätti melkoisen savupilven peräänsä.
    Parasta kuitenkin oli perheenisien startti parkkipaikalla. Naapurin Wartburg pyöräytti savun sinisen (vähän niinkuin tuolloisessa iskelmässä laulettiin). Wartburgin kaksitahti savu kilpaili naapuritalon Jawan kanssa sakeudessaan. Oma isäni toteutti omaa ympäristötekoa käynnistämällä P 70 Zwickaun, siinä oli myös kaksitahtimoottori, mutta poiketen Wartburgista, siinä oli yksi sylinteri vähemmän. Viisikkoasujan Moskovits savutti nelitahtisuudesta riippumatta: kone oli väljä ja öljyä paloi. Ei ollut tuolloin profeettaa, joka olisi mm. katalysaattoreista jotakin puhunut. Elämäntäyteinen savu leijaili Kimmeltien ympäristössä tovin, kunnes haihtui jonnekin. Elimme YYA aikaa ja itäblokin tekniikka oli kaikille tuttua. Olihan siellä myös yksi kupla VW, Staffanin Datsun ja Lintusten Toyota Grown: ne eivät savuttaneet, mutta pakokaasun haju oli ns. kuuskyt/seiskyt-lukuinen.
    Tuolloinen moderni viemäröinti oli myös oma lukunsa. Puutavaraliikkeen, Esaran vieressä oli kakkalaitos, siksi me nulikat sitä nimitimme. Se haisi kuin Virpekintien paskalaitos.
    Kakkalaitoksen tekniikka oli kuitenkin varsin moderni ja ympäristöystävällinen. Kellutustekniikalla, kiinteimmät kikkareet painui pohjalle (niiden myöhemmästä kohtalosta en osaa sanoa). Ylimenevä jätevesi flotattiin avo-ojaan. Oja oli pitkä, ulottuen nykyisen Kehä I:n tyveen. Vesi haisi sille perimmäiselle tuotteelle ja pinnalla kellui kummallisia, harmaita, ilmapallon näköisiä kumiesineitä. Tuolloin en tiennyt kondomien olemassaolosta mitään. No kuitenkin, pikkupojilla oli ihmettelemistä.
    Kysyimme isältä, mitä ne ilmapallon näköiset kumihärpäkkeet ovat: isä ei vastannut kysymykseen, mutta teki tulisen vastakysymyksen: “ette kai te pojat menneet puhaltelemaan niitä?” Kun yhteen ääneen vastasimme että, emme, isän helpottunut ilme oli silminnähtävää.
    Ennen kaikki oli paremmin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. 60-luvulla pantiin 2-tahtibensikniin 5% öljyä. Seagull-perämoottorissa kehotettiin panemaan 10%... Haju oli sen mukainen.
      Ja Neuvostoliiton 74-oktaanisen bensan Haju oli aivan erityinen.

      Poista
    2. Tunnen tuon hajuilmaston vieläkin nenässäni. Mutta, se oli tuolloinen normaali. Muutos on ollut tuossakin aikajanassa melkoinen.
      Jos voisin tehdä aikamatkan antiikin Roomaan,,,,kuinkahan selviäisin reissusta???

      Poista

Kirjoita nimellä.