Historialliset bileet

 

Bailausta historian päätyttyä

 

Bileet Tornissa. Toimittanut Heikki Valkama. WSOY 2002, 178 s.

 

Tällä palstalla on tullut useinkin palattua keskustelukirjaan ”Pidot Tornissa” (ks. Vihavainen: Haun pidot tornissa tulokset) ja myös sen seuraajiin (Toiset Pidot Tornissa 1954,  Pidot Aulangolla 1963 ja Pidot Suomessa 1972).

     ”Bileet Tornissa” kuten nuo muutkin mainitut kirjat tunnustavat keskinäisen sukulaisuutensa, joten niissä ilmenevä kehityskulku houkuttelee tekemään vertailuja ja hahmottelemaan sekä maamme että älymystömme historian kehityslinjoja.

     ”Bileet” on tietenkin nuorisoslangia ja ”bilettäminen” (”bailaaminen”) tarkoittaa nuorison juhlimista. Sen kantasanasta havaitsemme tanssiin viittaavan merkityksen (vrt. espanjan bailar, italian ballare).

     Tavallaan tämä ”bailaaminen” kuulostaisi upealta, jopa nietzscheläiseltä (”glattes Eis, ein Paradeis, für den, der gut zu tanzen weiss!”), ellei kyseessä olisi slangisana, joka ei tuo mieleen ”symposioniin” assosioituvaa asian henkevää merkitystä. Nyt siinä korostuu vahvasti huvitteleva nuorisokulttuuri vailla intellektuaalista sisältöä.

     Joka tapauksessa takakannen teksti väittää, että tämä on ”tärkeä kirja. Se jatkaa perinnettä, joka alkoi jo vuonna 1937 teoksella Pidot Tornissa. Suomessa on usein peräänkuulutettu kiihkeästi sen edustamaa traditiota: älymystön keskustelua.”

     Keskustelijoille asetettiin ”kovat kriteerit: heidän tuli olla oman alansa tuntijoita, mutta myös osallistuvia yksilöitä, halukkaita keskusteluun”.

     Osallistujien nimet löytyvät netistä, enkä esitä niitä tässä, koska haluan pohtia vain historiallista kehitystä, enkä yksilöiden erityispiirteitä.

     Tämä kirja poikkeaa edeltäjistään sikäli, että siinä jokainen esiintyy omalla nimellään. Sekin lienee ajan merkki.  Mitä se kertoo meille?

     Uutta joka tapauksessa on sukupuolijakautuma. Kun edellisissä kirjoissa jo vuodelta 1937 lähtien naisia oli mukana kussakin keskustekussa vain 1-2 henkeä suunnilleen kymmenestä, oli heitä nyt viisi, kun miehiä oli kuusi. Tällainen ”tasa-arvo” oli jo ilmeisenä oletuksena, jota ei erityisesti edes mainittu.

     Jonkinasteinen vasemmistolaisuus oli keskusteluissa aina mukana ja vuonna 1937 sitä edusti vasemmistoliberaali Matti Kurjensaari. Erno Paasilinnan toimittamassa vuoden 1972 kirjassa se oli lähtökohtaisena oletuksena ja puheenjohtaja/toimittaja kauhistelikin esipuheessa vuoden 1937 kirjassa esiintyvää ”tavatonta syvien rivien halveksintaa”.

    ”Tornin pitoja lukiessa mielen valtaa omalaatuinen epätodellisuuden tuntu -herrajumala, ovatko nämä ihmiset tosissaan? Onko tämä parodiaa, mitä tämä on? Onko Suomi ollut tällainen kolmekymmentäviisi vuotta sitten?”

     Suuri murros oli tosiaan tapahtunut. Paasilinna kauhistelee myös ”Toisten Tornin pitojen ”eetosta, jossa julistetaan ”kommunismin vastustaminen kansalaisvelvollisuudeksi”.

     Hänen oman kirjansa henki pyrkii olemaan lyhyesti sanoen päin vastainen, mikä ei tarkoita, ettei mielipiteissä olisi siinäkin suhteessa eroja. Ajan suureksi kysymykseksi oli myös keskustelussa nostettu ”Evoluutio vai revoluutio”. Niin sanotut ”ei-sosialistit” olivat lähtökohtaisesti altavastaajia. Miksi muka ei siis revoluutio? Mihin sen kieltäminen voisi perustua?

     Vuoden 1972 kirjassa keskustelijat eivät enää olleet voittopuolisesti kulttuurihenkilöitä, talous ja politiikka olivat nyt pinnalla.

     Vuoden 2002 ”Bileiden” keskustelijat ovat nuoria aikuisia, joiden koulutus on huomattavan usein vielä kesken tai sitten ollaan jonkinlaisia vakiintumattomia akateemisia sekatyöläisiä, ”prekariaattia”. Tämä on uusi piirre.

      Mitä itse keskustelijoiden edustamiin arvoihin tulee, mukana on ainakin yksi oikeistolaiseksi lukeutuva ja pari muutakin ilmeistä porvaria. Jonkin sortin kommunistiksi ilmoittautuu yksi, mutta Marxin ihailijoita löytyy enemmänkin. Neuvostoliiton romahdus ei ole lopettanut kapitalismikritiikkiä, mikä on tietenkin ilahduttavaa.

      Melko tuore julistus historian lopusta ei saa erityistä suosiota, vaan haikaillaan jonkinlaisen uuden ihanteen perään. Yhdysvaltojen johtama yksinapainen maailma nähdään joka tapauksessa annettuna eikä sille kukaan yritä nimetä seuraajaa, vaikka sen herruutta ei sentään pidetä lopullisena.

     Keskustelu on aiempiin teoksiin verrattuna oudon abstraktia eikä juuri mitään konkreettista tule esille. Suurina teemoina ovat ”Talouden ylivalta”, ”Ideologisuus”, ”Media, taide ja keskustelu”(!), ”Sivistys ja kasvatus” sekä ”Globalisaatio ja kansallinen suvereniteetti”.

     Mitään yksimielisyyttä muusta kuin arvorelativismista ja siitä, että maailma on sosiaalisesti konstruoitu, ei todeta saavutetun, mutta esimerkiksi globalisoitumisen kohdalla on toimittaja nostanut esille mielipiteen, jonka mukaan ”kansallisvaltion mureneminen on ihmisten kannalta parasta”. Eipä sitä vastustettu.

     Mitä uuteen uljaaseen kouluun tulee, kertoo muuan osallistuja, että hänen entinen opinahjonsa on nyt tuhannen lapsen ja nuoren vellova yhteisö, jossa ei enää ole luokkia eikä muitakaan ryhmäidentiteetin aineksia. Siitä hän ei ole innostunut.

     Merkittävää on, ettei tässä kirjassa lainkaan käsitellä Suomen väestökehitystä, joka sentään jo vuoden 1972 keskustelussa todettiin hälyttäväksi. Myöskään siirtolaisuuden merkitystä ei noteerata. Päätösvallan valuminen Suomen ulkopuolelle kyllä huomataan. On joukossa yksi entinen meppikin.

     Mikä herättää huomiota sarjan kaikkiin edellisiin kirjoihin verrattuna, on keskustelun muodollinen puoli. Kun aiemmin olisi ollut mahdotonta edes olettaa jonkun kiroilevan puheenvuorossaan, tulee nyt vittua, saatanaa ja jumalautaa ehtimiseen ja asialla on useimmiten muuan naispuolinen kansanedustaja.

     Jos ajatellaan vanhoja käsityksiä älymystöstä, jonka oletetaan käyttäytyvän sivistyneesti, on ne tässä kirjassa kokonaan heitetty yli laidan. Näyttää siltä, että etenkin naiset suorastaan pyrkivät briljeeraamaa jätkämäisellä kielenkäytöllään.

      Toisten mielipiteiden kunnioittamista ei voi havaita ja toimittaja ilmeisen innostuneena kertookin, että ”välillä keskustelu yltyi suoraksi huudoksi ja taisteluksi puheenvuoroista”.

     Mikäli joku oletti, että naisten runsas osuus keskustelijoista tekisi ilmapiiristä jollakin tavalla fiksumpaa ja hienompaa, täytyy todeta hänen erehtyneen.

     Verrattuna entiseen näyttää suurena erona olevan ns. sivistyneisyyden hupeneminen. Paasilinnan tapaan tekee mieli kysyä, onko tämä parodiaa vai mitä tämä on? Eihän tästä enää puutu muuta kuin se, että keskustelijat kävisivät toistensa kimppuun nyrkein.

     Hetkinen. Johdannossa puheenjohtaja paljastaa, ettei sekään puuttunut bileiden jatkoilla. Seurueen ilmeisesti kovin kiroilija, kokoomuksen naispuolinen kansanedustaja kävi kuin kävikin erään miespuolisen osallistujan kimppuun, ”innostui mätkimään häntä”.

     Syntyy se käsitys, että kyseinen henkilö oli ilmeisen rohkeasta teostaan varsin ylpeä ja myös puheenjohtaja näyttää paljastavan asian sangen mielellään. Olihan siinä kyseessä merkittävä tasa-arvon ilmentymä.

     Hyökkäyksen kohde ”ei sentään lyönyt takaisin”, kuten todetaan. Tämä on kiinnostavaa ja osoittaa mielestäni, ettei tasa-arvo vielä ollut edennyt loogiseen täydellisyyteensä. Huumorintajuuni vetoaisi ajatus keskusteluparista kieriskelemässä lattialla sylikkäin ja takomassa toisen päätä lattiaan.

    Vasta silloin voisin hyvällä omallatunnolla sanoa, että minun maani älymystön keskuudessa tasa-arvo on täysin toteutunut.

     Täysin tai ei. Pitkälle on päästy. Ennen maailmassa olisin voinut kirjoittaa asian saksaksi: ”Wie herrlich weit wir es gebracht!”