Kuusikymmenluvun alku

 

Kekkonen ja ilmaan koverrettu orava

 

Pidot Aulangolla. Viisi keskustelua. Toimittanut Erno Paasilinna, Arvi A. Karisto oy 1963, 360 s.

 

    Tämä kirja jatkaa ”Tornin pitojen” perinnettä ja merkkinä siitä mukana keskusteluissa oli vielä hetken aikaa myös ”Konservatiivi” eli Yrjö Kivimies, joka oli ollut vuoden 1937 pitojen ”factotum” ja vieraillut myös Eino S. Revon toimittamassa vuden 1954 kirjassa.

      ”Kekkonen” tämän blogin otsikossa viittaa siihen, että tämä kirja nousi arvon arvaamattomaan, kun Kekkonen nosti sen julkisesti esimerkiksi sopimattomasta puheesta. ”Ilmaan koverrettu orava” taas viittaa keskusteluun ns. nykyrunoudesta ja muustakin kirjallisuudesta, joka oli yhden keskustelun teema.

    Teemoina keskusteluissa olivat ”Kansallisuus -kansainvälisyys”, ”Ulkopolitiikkaa ja ulkopolitiikka”,  ”Tasan ei käy onnenlahjat”, ”1960-luvun kulttuuripolitiikka” ja ”Kirjallisuutta ja kirjallisuutta”.

     Keskustelijoina olivat ”Toimittaja” eli Erno Paasilinna, ”Kosmopoliitti” (Heikki Brotherus), ”Runoilija” (Väinö Kirstinä”), ”Historioitsija” (Pirkko Rommi), ”Sosiaalipoliitikko” (Jouko Siipi), ”Opettaja” (Aku-Kimmo Ripatti), ”Talousmies” (Matti Mannerkorpi) ”Puhemies” (Martti Qvist), ”Oikolukija” (Heikki Eskelinen), sekä ”Kriitikko” (Kauko Kare), joka oli mukana myös vuoden 1954 kirjassa ja istui Kekkosen kanssa samassa ”Kesäyliopiston” nimellä tunnetussa keskustelukerhossa.

     Kansainvälisyys oli Suomessa vuonna 1963 vasta oraalla lähes joka suhteessa. Omassa koulussani Savonlinnassa oppilaiden äidinkieli oli sataprosenttisesti suomi ja muutamasta sadasta oppilasta vain pari oli ortodokseja ja pari siviilirekisterissä. Opiskelijamaailmassa oli kansainvälistyminen juuri alkamassa ja sillä tarkoitettiin lähinnä kehitysapua.

     Kansallisuusaatteen kohdalla ajan virtaukset olivat ristiriitaisia, kuten alustuksessa todettiin. Virallinen Suomi oli kansainvälisellä kentällä vielä varsin rajoitetusti ja varovasti mukana, mutta sentään jo YK:n ja Pohjoismaiden neuvoston jäsen.

     Televisio ja muut ”massatiedotusvälineet” eli lehdistö ja radio olivat mullistava voima. Maalaiskirkonkylissä oli tapahtumassa prosessi, joka hakee vertaistaan muualla, totesi Qvist. Kareen mielestä Suomen kaltaisten pienten kansallisuuksien olemassaolokin oli luonnonoikku. Sulautuminen oli sille vaara ja luontainen taipumus.

     Amerikan vaikutus Suomeen oli hämmästyttävä. Sieltä omittiin kritiikittä kaikenkarvaista ”pimukulttuuria”, totesi Kare. Taas kerran suomalaisten kielitaidon yksipuolisuus nousi esille. Nyt osattiin vain englantia.

     Ulkopolitiikka oli se teema, joka nosti kirjan kuuluisuuteen. Keskustelijat käsittelivät aihettaan aivan kuin mitä tahansa muuta ja esitettiin vaatimuksia siitä, että siitä on saatava olla erilaisia mielipiteitä, eikä toisinajattelevia saa ”kriminalisoida”. Ajatuksenvapaus oli pyhä asia.

     Itse asiassa kävi juuri päinvastoin. Kareesta tuli ennen pitkää maamme puolivirallinen epähenkilö ja myös Rommi ja Eskelinen nostettiin tarvittaessa esimerkeiksi siitä, että Suomessa oli vaarallista ”äärioikeistolaista” toimintaa (”Arwidsson-seura”).

     Suomen saavuttamaa asemaa ”puolueettomana” ja itsenäisenä oli vuoden 1944 perspektiivistä pidettävä hämmästyttävänä (Brotherus), eikä keskustelussa ole havaittavissa vaatimuksia poliittisen suuntauksen muuttamisesta. Sen sijaan vaaditaan, ettei ajattelemista eikä puhumista saa rajoittaa ulkopolitiikankaan kohdalla.

     Kekkosen ”konsteja” pidettiin yleisesti vähemmän ihailtavina ja katsottiin, että kansa pelkäsi sitä, että se vielä saatettaisiin pakottaa valitsemaan edustajikseen vain aivan tiettyjä ihmisiä (Rommi). Ulkopolitiikan vallankäytössä esimerkiksi eduskunnan ulkoasiainvaltiokunnan mitätön rooli herätti kritiikkiä (Brotherus).

     Moiset puheet aiheuttivat myllykirjeen ja leimaamisen äärioikeistoksi, huvittavaa kyllä. Karekin muisteli saaneensa miltei selkäänsä moittiessaan eräässä suojeluskuntajuhlassa Hitleriä vuonna 1938. Vuonna 1955 hän oli taas puolustanut Kekkosta ja taas saanut vihat niskoilleen ja nyt, vuonna 1963 hän oli Kekkosen avoimessa epäsuosiossa…

     Kriitikko ja esteetikko Kareesta tuli sittemmin kekkosvastaisuuden symboli ”Tähän on tultu”-kirjoineen (ks. Vihavainen: Haun oman tiensä kulkija tulokset ), mutta mitään äärioikeistolaisuutta hänestä oli yhtä mahdotonta löytää kuin useimmista niistäkään, joita tänä päivänä kunnioitetaan tuolla tittelillä.

     Osiossa ”Tasan ei käy onnen lahjat”, on esillä erityisesti vuosikymmenen suuri teema, sosiaalipolitiikka, jonka aloitti Pekka Kuusi kirjallaan ”60-luvun sosiaalipolitiikka”. Sen merkittävä uutuus oli ajatus, että tulonsiirrot köyhemmille vauhdittavat talouden kasvua ja siis hyödyttävät myös niitä, joilta rahat otetaan. Idea oli ilmeisesti peräisin Gunnar Myrdalilta.

     Niin sanottua rakenteellista epätasa-arvoa (sanaa ei käytetty) oli tuon ajan Suomessa runsaasti, mikä näkyi esimerkiksi oppikoulun ja yliopistojen oppilaiden sosiaalisessa taustassa. Köyhemmät ja sitäkin enemmän syrjäseutujen asukkaat jäivät suurella todennäköisyydellä niiden ulkopuolelle.

     Välillä vilautellaan jo aika huimia sosiaalisia näkymiä ja ”Majakanvartija” esittää, että Helsinki olisi vuonna 2000 Länsi-Euroopan huomattavin slummikaupunki, Toki ”Sosiaalipoliitikko” toteaa, ettei Suomessa ainakaan vielä slummeja edes ole.

     Kulttuurista keskusteltaessa tulevat esille tietenkin pornografia, jonka asema oli koko läntisessä maailmassa nopeasti muuttumassa.(ks. Vihavainen: Haun playboy tulokset). Juuri tuona vuonna muistelen ostaneeni Savonlinnan Kauppatorin pysäkin Rautatiekirjakaupasta ensimmäisen Playboyni.

     Lyhyesti sanoen pornoon suhtaudutaan varsin maltillisesti, samoin kuin ”seksuaalisiin kieroutumiin”. Tosin esimerkiksi Henry Millerin vastikään kiellettyä kirjaa pidetään ikävänä ja infantiilina. Suomen papisto taas saa kyytiä lähes joka suunnalta ja piispatkin todetaan typeräksi joukoksi, jota suotta kehdataan hännystellä.

     Kirjan lopuksi käydään keskustelu aiheesta ”Kirjallisuutta ja kirjallisuutta” eli lähdetään siitä, että hierarkiat ovat silläkin alalla oleellisia. Kirjallisuus ja toinen kirjallisuus ovat kaksieri maailmaa.

    Väinö Linnaa, jota muuta oli yritetty pyytää mukaan keskusteluun, ei arvostettu millään taholla, vaan häntä pidettiin yleensä läpipolitisoituneena ja ikävänä kirjoittajana. Myös Mika Waltari leimautui yhä ajanvietekirjailijaksi yhdessä Polvain (Anni Polva), (Aino) Räsästen ja vastaavien kanssa.

     Ajan suuria puheenaiheita oli ns. uusi runous, jonka aika oli noussut suureen huutoon 1950-luvulla. ”oikolukija” (Heikki Eskelinen) linttasi sen  johdantopuheenvuorossaan maan rakoon, kun taas toinen saman tehtävän saanut alustaja ”Runoilija” (Väinö Kirstinä) keskittyi arvioimaan modernin kirjallisuuden tukemisen mahdollisuutta. Perinteinen runoushan oli joka tapauksessa ”kuollut ja kuopattu” hän sanoi Väinö Linnaa siteeraten.

     Keskustekussa ihmeteltiin, miten asioista saattoi olla niin täysin päinvastaisia näkemyksiä ja ”Toimittaja” (Paasilinna) peräti suistui anti-intellektuaaliseen teatraaliseen tuhahdukseen, jonka mukaan ei olisi edes tullut paikalle, jos olisi tiennyt miten kauhea (Eskelisen) alustus siellä pidetään.

     No, paikalla joka tapauksessa oltiin ja mielipiteet ns. nykyrunoudesta jäivät eriäviksi. Eskelisen mielestä kirjallisuus oli epäonnistunutta, ellei se tavoittanut yleisöään ja hyvä esimerkki siitä olivat monet uudet runot.

 Hän otti esimerkiksi Paavo Haavikon runon:

”Orava ilmaan koverrettu

täällä

varjotkin siittävät tuuleen”.

Runon mielekkyyttä selitettiin sanojen siinä saamalla itsenäisellä asemalla ja ”oravan” muuten arveltiin tarkoittavan sukupuolielintä.

     Paasilinna väitti, ettei ”kukaan enää ymmärrä sidottumitallista runoutta”, mikä sisälsi aika hämmästyttävän väitteen historiallisen kehityksen laadusta ja nopeudesta, mutta ei aiheuttanut sen enempää keskustelua.

    Väinö Linnan Paasilinna kuittasi sanomalla tämän olevan ”tavattoman yksinkertainen kirjailija, ikävä kyllä”.

     Kare raljeerasi sanomalla, että Suomen paras surrealisti oli pakinoitsija Olli, paras eksistentialisti Toivo Pekkanen, paras dadaisti Lauri Viita ja paras beatnik Reino Helismaa, joka muuten oli parempi kuin Saarikoski esimerkiksi rytmikkona.

     Nykyrunouden suurta tulevaisuutta ei oikein voinut olettaa, kun ylioppilaatkaan eivät Antti Eskolan tutkimuksen mukaan sitä ymmärtäneet.

     Kaiken kaikkiaan keskustelujen aiheet olivat varsin kulttuurikeskeisiä, kuten yleensäkin näiden ”Pitojen” sarjassa, mutta nyt jo enemmän yhteiskunnallisia kuin vuonna 1954 (ks. Vihavainen: Haun 1954 tulokset ), mutta eivät vielä siinä määrinkuin vuonna 1972 (ks. Vihavainen: Haun pidot suomessa tulokset ).

     Suomalaisen yhteiskunnan ja kulttuurin huippunopea rakennemuutos oli vuonna 1963 jo hyvässä alussa, mutta varsinaisetmuutokset eivät vielä näkyneet muille kuin älymystölle, jotka hekään eivät niiden merkitystä tietenkään voineet kovinkaan pitkälle ymmärtää.

     Se taso, jolla operoitiin, tulee kiintoisasti esille tästä kirjasta.