Playboy ja sen aikakausi

Playboyn aika

Die Zeitin Magazinissa on pikku juttu Playboyn perustajan, Hugh Hefnerin talon myynnistä. Pappa haluaa nyt myydä kuuluisan palatsinsa melkoiseen hintaan, mutta pitää samalla ehtona eräänlaista syytinkioikeutta. Tällä 89-vuotiaalla sybariitilla on oltava myös myynnin jälkeen oikeus asustella ja työskennellä talossa. 29 huonetta, viinikellareita, uima-altaina ja muuta rekvisiittaa käsittävän kompleksin hinta on 200 miljoonaa dollaria, mikä ei kai sinänsä ole erityisen kummallista eikä välttämättä ongelma nykyisille ökyrikkaille.

Ongelmia ehkä saattaa sen sijaan tuottaa paikan maine. Uudella omistajalla voi olla paineita säilyttää paikan ns. mainetta. Siellähän ovat lukemattomat toisilleen uppo-oudot ihmiset vuosikymmenten ajan harrastaneet seksiä sen eri muodoissa. Pappa Hefnerillä oli aikoinaan tapana esiintyä aina kylpytakissa ja epäilemättä hänen lehtensä veti puoleensa muodokkaita neitosia kuin hunaja mehiläisiä. Pääsy Playboyn kuukauden Playmateksi oli aivan tavaton kunnia nuorelle naiselle, kuten hämmästyksekseni kuulin joskus muinoin, kun oma tyttömme, Kata Kärkkäinen saavutti tuon kadehditun aseman.

Hefnerin luomus, Playboy, kuuluu nyt lopettaneen alastomien tyttöjen esittelyn, jotka aikoinaan olivat sen keskiaukeaman kaunistus.

Asia kannattaa panna merkille, koska nuo keskiaukeaman kuvat olivat alun perin se, mikä ylipäätään teki lehden kuuluisaksi ja sai ihmiset sitä ostamaan. Olihan lehdessä myös huumoriosasto, Party Jokes, hieman klassista kirjallisuutta osastossa Ribald Classics ja joskus merkittävien ihmisten haastatteluja sekä Unabashed Dictionary. Mutta ilman noita tyttöjä ei kai kukaan olisi voinut lehdestä oikeasti kiinnostua. En minä ainakaan.

Kysymys ei kuitenkaan ole minusta, vaan siitä, että Playboy symbolisoi erään aikakauden tuloa ja menoa ja minua kiinnostaa kysymys, mitä merkitsee sen poistuminen näyttämöltä, sillä sitähän tuo alastonkuvien häviäminen tarkoittaa.

Kun Playboy aloitti alastonkuvien julkaisun, ei se tietenkään ollut alan ensimmäinen eikä ainoa edustaja. Meidänkin maassamme ilmestyivät Kalle, Jallu ja ties mitä muita aviiseja, joita pidettiin irstaina ja jotka pyrkivät sellaisia olemaan, näyttämättä sentään kertaakaan esimerkiksi naisen nänniä tai pyllyä ihan kokonaan. Mutta loputhan voi kuvitella, jos tunsi asiaan kiinnostusta ja moni tunsi.

Playboy oli jotakin muuta. Se oli tarkoitettu menestyvälle, sosiaalisesti nousevalle urbaanille nuorelle miehelle, kuten sen julkaisemat joulua edeltävät lahjavihjekatalogit pyrkivät osoittamaan. Lukijan ajateltiin nauttivan sellaisia tuloja, ettei esimerkiksi suurehkon moottoripyörän ostaminen joululahjaksi ollut ongelma ja hänen arveltiin siirtyvän syksyisin jollekin Ivy Leaguen kampukselle tai vastaavaan paikkaan. Loma-aikoina hän juhli hienoissa alan keskuksissa. Nautinto oli tunnussana. Carpe diem!

Mutta niinkään olennaista ei ehkä ollut, ettei Playboy kilpaillut nuhjuisten postimyyntiluetteloiden tiiraajien suosiosta, kuin se, että se oli vakaasti päättänyt tehdä seksistä yhtä salonkikelpoisen asian kuin syöminen. Ja syöminen, merkityksessä gourmandise, oli juuri tulossa muotiin samaan aikaan, kun Playboy iski Amerikan puritaanista perintöä omalla aseellaan, joka oli Playboy Philosophy.

Suuriruhtinas Aleksanteri Mihailovitš kirjoitti aikoinaan muistelmissaan siitä, miten hullunkuriselta vaikuttivat amerikkalaiset, jotka äärimmäisellä vakavuudella esittivät mullistavina viisauksina sellaista, mikä vanhalla mantereella oli jo ammoin kuuluut sivistyneen ihmisen perustietouteen.

Mutta asiaa ei pidä banalisoida. Eivät Voltaire, Rousseau, saati de Sade vanhallakaan mantereella olleet joka pojan normaalia maailmankatsomusta.  Bertrand Russell, joka vuonna 1929 julkaisi teoksensa Marriage and Morals, oli Brittein saarilla yhä skandaalinkäryinen hahmo. Kun Gummerus julkaisi kirjan suomeksi vuonna 1951, se oli kuin huutavan ääni korvessa. Yhdessä Omar Haijamin runojen kanssa sen voitiin arvioida kuuluvan siihen hengenravintoon, joka oli nakertamassa sotasukupolven ylevän maailmankatsomuksen perusteita. Kyseessä oli yksinkertaisesti kaikenlaisen nautinnon emansipaatio! Miten pitkä olikaan loikkaus sota-ajan sankarillisuudesta, siis noin periaatteessa.

Yhtä kaikki, Russellin filosofisia pohdintoja luki vain harva, ainakin Kalle-lehteen verrattuna. Kumpikaan lukemisto tuskin olisi ollut maailmaa mullistamassa, ellei se, mitä nykyään sanomme kulttuurivallankumoukseksi, olisi yhtäkkiä ryöstäytynyt irti myös Suomessa suunnilleen 1960-luvun puolivälissä.

Kulttuurivalankumous hehkutti pääasiassa ikivanhan länsimaisen filosofian kaikkein banaaleimpia saavutuksia, jotka kaikki oli jo mahdollista löytää muinaisesta Kreikasta. Tämä ei vähentänyt sen merkitystä.

1700-luvun tai 1800-uvun vapaa-ajattelijat olivat pieni vähemmistö ja rahvas tiesi aina, että sen tuli olla köyhää ja hyveellistä. Kaikenlainen pidättyvyys oli hyveen ytimessä ja seksi muodosti vielä aivan oman lukunsa, koska sitä säätelivät myös moninaiset valtion sanktiot, sensuurista rangaistuksiin. Ja tabuja riitti muutenkin.

Muistan hyvin, mikä sensaatio oli tuon häpeämättömän Playboyn ilmestyminen lehtikioskeihin. Vaikka englannin taito tuolloin, 1960-luvun alkupuolella, oli meillä aika heiveröistä, näytti lehti menevän erinomaisesti kaupaksi etenkin pojille. Ehkä moni oli saanut kipinän opiskella enemmän englantia, joka oli tulossa yhä tärkeämmäksi kansainväliseksi kieleksi. Kukapa sen ihan varmasti tietää.

Kun puoli vuosisataa on nyt vierähtänyt noista päivistä, en pysty enää sataprosenttisella varmuudella sanomaan, mitkä olivat motiivini, kun hankin noita kalliita lehtiä vähäisillä opiskelijan pennosillani. Varmaa on, etteivät uskomattoman hemaisevat kuvat, jotka nykyään luokiteltaisiin pehmopornoksi, olleet asiassa viimeisillä sijoilla. Sellaisia ei muualla yksinkertaisesti ollut.

Kiinnostavaa oli myös, että Hefner julkaisi lehdessään palstaa The Playboy Philosophy. Tunnustan lukeneeni sitä ja pidin sitä joskus jopa tasokkaana. Kaiken kaikkiaan suhtauduin kyllä asiaan hieman ironisesti. Hefner tuskin suhtautui siihen näin tai ainakin halusi antaa vaikutelman asian vakavuudesta.

Luulen, että Hefnerillä oli kuin olikin missio, jonka hän nyt vanhoilla päivillään ehkä voi katsoa suorittaneensa loppuun. Puritaanisen Amerikan suhde seksiin on totaalisesti mullistunut, kuten se on mullistunut meilläkin. Mikä oli yhden lehden ja sen keskiaukeaman tyttökuvien merkitys tässä länsimaisen kulttuurin yhdessä keskeisessä muutoksessa, en halua spekuloida.

Joka tapauksessa voimme haarukoida historiallisia kausia ennen ja jälkeen Playboyn. Nuo ajat ovat erilaisia. Niissä näemme vaikkapa puritanismin ja sybariittisen konsumerismin välisen eron. Rinnan Playboyn ajaman seksivallankumouksen kanssa valtasi alaa myös tietty feministinen uusmoralismi ja uusidiotismi, joka vei seksuaalikielteisyyden kauemmas kuin puritanismi koskaan ja joka korvasi raamatulliset tabut uusilla, orwellilaisilla. Mutta tämä on toinen tarina. Playboyn tarina oli yhden murrosajan eepos kaikessa banaaliudessaan ja irvokkuudessaan. Mutta syvän jälkensä se jätti.

Rahastus seksillä

 

Pornoa pukkaa

 

Seksuaalinen vallankumous oli yksi niistä suurista vapautustapahtumista, joihin ihmiskunnan edistyksellisin osa suurella tarmolla pyrki kautta 1800-luvun.

Eipä ihme. Itse asiassa seksuaalisuus tietenkin oli ja on ihmisyyden ytimessä, eräs perustarpeista, jonka tukahduttaminen ja vääristäminen on maailmassa aiheuttanut yhtä paljon pahaa kuin muukin sorto, kuten kansallinen tai yhteiskuntaluokkaan liittyvä.

Niin sanotuilla utopistisosialisteilla kuului jonkinlainen, yleensä hyvin radikaali seksuaalinen vallankumous aina ohjelmaan ja tulevaisuudessa sukupuolielämä oletettiin järjestettävän aivan uudella tavalla, joka tyydyttäisi kaikkia eikä sortaisi ketään.

Itse kukin ymmärsi asiat omalla tavallaan. Venäläisen radikalismin isällä ja Leninin suurella esikuvalla Nikola Tšernyševskillä seksuaalisuus on kaiken pyhän ytimessä hänen uudella Venäjällään, jonka kaupungit oli tehty lasista ja alumiinista (vrt. Vihavainen: Haun Tšernyševski tulokset).

Dostojevskilla taas on eräässä teoksessaan karikatyyrinen radikaali, joka haluaa vapauttaa naisseuralaisensa kehottamalla tätä myymään kadulla itseään. Onhan nuori kauneus tytön pääomaa, jonka käyttämisen estämistä tai edes hukkaamista ei voi sallia.

 Dostojevski huomauttaa, että kaikilla aatteilla on sellaisia kannattajia, jotka vahingoittavat niitä enemmän kun viholliset. Mutta tuo säikkymätön radikaali julisti kyllä olevansa hölmö, mutta lakkaavansa sitä olemasta, kun kerran tiesi itsekin asian. Kyseessä oli varmaankin yritys soveltaa Sokrateen johtopäätöstä tietämisen merkityksestä.

No, joka tapauksessa seksuaalinen valankumous tuli, kun sen aika koitti. Niin sanotut Bloomsburyn älyköt elivät uudenlaisten normien mukaisesti, mutta he muodostivat vain pienen saarekkeen jälkiviktoriaanisen Englannin tekopyhässä kulttuurissa.

 Ensimmäisen maailmansotien jälkeinen aika oli jälkikäteen katsoen vasta tuon mainion vallankumouksen alkusoittoa. Alastomuus ja ruumiillisuus nostettiin kunniaan, mutta se tapahtui yhä jonkinlaisen ylevän aatteellisuuden puitteissa sikäli kuin kyse oli älymystöstä.

Vasta toisen maailmansodan jälkeen tapahtui massojen vallankumous. Sitä enteilivät jo sensuurisodat, joiden tuloksena kaunokirjallisuus jo vapautettiin sensuurista. Suuret ikäluokat suorittivat varsinaisen kumouksen, jonka symbolisena huipentumana on vuosi 1968. Bertrand Russellin henkilö yhdisti uuden radikalismin Bloomsburyn yhteisöön.

Sikäli kuin asia koskee seksuaalisuuden roolia kulttuurissa, tapahtui varsinainen vallankumous kuitenkin suurelta osalta muualla kuin Woodstock-festareilla. Sen todelliseksi pioneeriksi lanseerattiin menestyvä nuori mies, joka opiskeli collegessa.

Hän nimittäin luki Playboy-lehteä. Lehden ytimenä oli kuva” kuukauden leikkitoverista” (Playmate of the month), kolmen sivun värikuva kauniista ja alastomasta nuoresta naisesta. Tämän ympärillä oli sitten erilaisia eteenpäinpyrkivälle nuorelle miehelle sopivia tarinoita ja muuta hyvää, seksivitseistä ylellisten lahjojen (esim. moottoripyörä) kuviin.

Lehden ambitiona oli kuitenkin edustaa myös vakavaa filosofiaa, jolla kaikki perusteltiin. Niinpä siinä eräs osasto oli nimeltään” Playboy philosophy”, jossa yhä uudelleen perusteltiin, usein filosofian klassikoihin viitaten, miksi vapaus merkitsee myös sukupuolista vapautta. Ja yli kaikenhan oli taloudellinen vapaus, joka tarkoitti, että seksiä oli voitava hyödyntää myös taloudellisesti.

Julkaistuissa kuvissaan aina aamutakkiin pukeutunut ja hehkeiden tyttöjen ympäröimä lehtimoguli Hugh Hefner oli keskiluokkaisen ja kunniallisen (respectable) pornon ensimmäinen suuri profeetta (ks. Vihavainen: Haun hefner tulokset). Seksin myynnissä oli kyse miljardisummista ja periaatteessa ilmaisen myyntiartikkelin hinnan mielettömästä paisuttamisesta.

Onhan tässä jo aikaa kulunut siitä, kun Playboy oli kova sana nuorten miesten ja naisten keskuudessa. Naisille pääseminen kuukauden leikkitoveriksi merkitsi kurkottamista kuuluisuuden ja ”jetsetin” ihmeelliseen maailmaan, jossa kaikki maallinen hyvä oli saatavilla. Suomalaisiakin leikkitovereita oli.

Nykyäänhän pitää jo olla entinen pääministeri päästäkseen kurkistamaan tuohon paratiisiin. Pelkkä riisuutuminen on niin last season.

Tai mene ja tiedä. Kyllä seksin myynti tavalla tai toisella on yhä suuri bisnes ja luultavasti se on nyt jopa laajempaa kuin koskaan. Rahastamisen tavat ovat vain muuttuneet.

Lievästi hämmästyen törmäsin netissä sellaiseen termiin kuin ”OnlyFans-tähti”. Ilmeni, että OnlyFans on yhteisö, jonka jäsenet maksavat siitä, että ne saavat nähdä ”tähden” suorittavan erilaisia seksuaalisesti kiihottavia esiintymisiä.

Kyseessä on siis aivan sama idea kuin joskus takavuosina Sohossa, jossa pääsi tirkistämään jostakin aukosta naista, joka istui laatikossa housut kintuissa. Punnan maksamalla sai tirkistelyaikaa joitakin sekunteja ja sen jälkeen ”malli” sulki aukon ja pyysi lisää rahaa. Luultavasti kolikoita illan mittaan kertyi kilotolkulla.

Mutta nykyäänhän asiat hoidetaan hienostuneemmin, etten sanoisi sofistikoituneemmin. Tuo sana muuten tuli meille muistaakseni 1970-lubulla. No, joka tapauksessa, nyt esiintyvät jopa itse katsojat ja kaikkia osapuolia veloitetaan google-tiliä erilaisten appien käytöstä.

Nuo apit eivät yleensä ole sellaisenaan ns. kovaa pornoa tai lainkaan pornoa. Kova porno on ilmaista. Jokainen voi vapaasti mennä katsomaan youpornia tai pornhubia siitä vaan, nappia painamalla. Takeita ei ole siitä, että ruokahalu säilyy vielä tuon tarjonnan nauttimisen jälkeen. On se sellaista kamaa ja hyvin vaatimattoman kokemuksen perusteella uskallan esittää, että kehitys on sielläkin ollut nopeaa ja mennyt yhä perverssimpään suuntaan.

Mutta niin sanottu pehmoporno tulee nyt luoksemme ilmaiseksi ja kutsumatta, itse asiassa sitä ei pääse edes karkuun.

 Tietokoneelleni on pesiytynyt jokin MSN, joka aikanaan näytti joka aamu ensimmäisenä paljasta naisen takapuolta, mitä vastaan minulla ei sinänsä mitään ole. Venus Kallipyge oli mitä oli nimenomaan kauniin pyllynsä ansiosta. En ihmettele, että sitä alettiin palvoa.

Joka tapauksessa oli pakko nyt ihmetellä, miksi tätä tarjottiin nyt väkisin ja tilaamatta. Vastaus on tietenkin raha: samassa paketissa tuli ja tulee mainoksia ja taas mainoksia.

Vielä kummallisempaa on ollut Threads-nimisen appin (palvelimen?) sisältö. Sen kerrottiin olevan vastaisku amerikkalaisten magnaattien periaatteettomalle sananvapauden suosimiselle, nämähän olivat poistaneet omista systeemeistään niin sanotun faktantarkistuksen eli ennakkosensuurin.

Threadsin anti on sitten ollut miltei kokonaan naisten kuvia, vieläpä kauniiden naisten. Katsoohan niitä mielellään, mutta en ymmärrä, miksi minun pitäisi aina ohi mennessäni peukuttaa niitä, kuten ne kerjäävät tekemään. Lisäksi ne tarjoavat seuraa, vaikka yleensä asuvat toisella puolella maailmaa.  Pari kaunotarta harjoittaa lakkaamatta masturbointia, en tiedä, mitä tekemistä sillä on tällaisella uutissivustolla.

Verrattuna X:ään tämän kilpailijan sisältö on lievästi sanoen kummallista, enkä meinaa millään löytää sieltä sellaista informaatiota esimerkiksi päivänpolitiikasta, jota etsin. Jotakin toki on, mutta vain muutama prosentti tarjonnasta.

No, sittenhän meillä tässä ajassa on näitä varsinaisia seuralaispalveluita, jotka eivät mitään muuta pyrikään olemaan. On esimerkiksi Tinder, jossa on jonkinlainen tutka, jonka avulla voi löytää halukkaan parin jopa naapuristosta. Vastaava sukupuolivähemmistöjen palvelin on nimeltään Grindr. Muitakin näyttäisi olevan.

Kaikki suurimmat lienevät amerikkalaisia ja rahastavat ymmärtääkseni aivan samalla logiikalla kuin tuo muinainen Sohon tirkistelylaatikko. Tirkisteltäviksi ovat kuitenkin ryhtyneet ryhmien jäsenet ja sutenööri tarjoaa vain alustan.

Mutta puhe oli tässä nyt siis seksuaalisesta vallankumouksesta, joka merkitsi vapautumista irrationaaliseksi koetuista vanhanaikaisen yhteiskunnan normeista.

Vapautuminen tuli jo puoli vuosisataa sitten, eikä nykyinen nuori polvi voine lainkaan käsittää, millainen muutos kulttuurissa on tapahtunut.

On kuitenkin helppo nähdä, ettei muutos muistuta paljonkaan sitä, mitä utopistisosialistit kerran visioivat. Heidän utopiassaan seksi ei enää ollut kauppatavaraa, vaan edusti korkeimpia arvoja kehittyneimmillään.

Vapaassa yhteiskunnassa ja kulttuurissa ei seksuaalisuuden esittämisen ja myymisen rajoituksia voine ainakaan kovin paljon sallia. Olemme siis nyt tämän Dostojevskin radikaaliääliön aikoinaan, kuvittelemassa vapaassa yhteiskunnassa.

Elävään kulttuuriin on aina kuitenkin kuulunut ja kuuluu yhä keskeisenä hierarkkisuus. Viinaa voi juooda pullon suusta ja saada mukavan nousuhumalan, jonka vallassa sitten voi karjua ja rehennellä ympäristölleen, mikäli siitä saa tyydytystä.

Toisaalta voi myös nauttia ravintolassa miellyttävässä ympäristössä ja hyvässä seurassa viiniä ja herkullista ruokaa, mihin liittyneenä tuo samainen nousuhumala antaa autuaallisen lisänsä. Onko molemmissa kyse samasta asiasta, jätän itse kunkin mietittäväksi. Ainakaan meidän ns. kulttuuripiireissämme ei tällaisia eroja näköjään kyetä tekemään, mikäli kyse oin seksistä.

Jos esimerkkejä tarvitaan, viittaan vain tuohon Pride-maailmaan ja sen kuvastoon. konkreettisemmin voin mainita vaikkapa nimen Tom of Finland.

Olen näistä jo kirjoittanut, joten tyydyn tässä vain antamaan linkin (Vihavainen: Haun tom of finland tulokset).

Tulemme tässä näet pornon problematiikkaan. Huomautan suhtautuvani hyvään pornoon myönteisesti ja lähden siis siitä, että sitäkin on olemassa hyvää ja huonoa. Miksi juuri se huono ja suorastaan törkyinen laji on nykykulttuurissamme suurimmassa suosiossa, on minusta kiinnostava kysymys.

En rupea tässä avaamaan asiaa enemmälti, koska olen sen jo muualla tehnyt. Huomautan vain, että kyseessä mitä ilmeisimmin on sama ilmiö kuin aidon taiteen ja kitschn välisessä erossa (ks. Vihavainen: Haun kitsch tulokset).

Mutta kitsch-taidehan on nykyään hyvin arvostettua.

Niinpä niin, Dostojevskin ääliö.

Perimmäisten kysymysten äärellä

 

Länsimaisen kulttuurin eturintamassa

 

Niina Timosaari, Edvard Westermarck. Totuuden etsijä. Gaudeamus 2017, 308 s.

 

Edvard Westermarck on epäilemättä vaikutusvaltaisin suomalainen yhteiskuntatieteilijä kautta aikojen. Sosiologiemme tieteellinen seurakin on nimeltään The Westermarck Society, mikä epäilemättä antaa sille paljon lisää prestiisiä, vaikka onkin muuten varsin harhaanjohtava.

Suomalaiseksi tutkijaksi Westermarck oli sangen poikkeuksellinen sikäli, että hän saavutti kuuluisuutensa nimenomaan anglosaksisessa maailmassa ja teki kenttätyönsä kaukana, peräti Marokossa (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=westermarck ).

Sattumoisin Westermarckin tutkimusote oli erinomaisesti ajan hermolla: 1800 ja 1900-lukujen vaihteessa, länsimaisuuden ja yleensä eurooppalaisuuden apoteoosin suurella hetkellä alettiin paradoksaalisesti myös kiinnostua hyvin vakavasti toisista kulttuureista. Franz Boas, James Frazer, Bronislaw Malinowski ja monet muut syventyivät primitiivisten kansojen kulttuuriin ja peilasivat länsimaalaisia instituutioita niitä vasten. Heidän jäljissään jatkoivat sitten Margaret Mead ja muut radikalismille paljon antaneet tutkijat.

Epäilemättä merkittävin tulos tästä ryntäyksestä oli arvorelativismin nopea vahvistuminen. Uusista tutkimuksista tehtiin radikaaleja tulkintoja, joiden avulla vanhat instituutiot saatettiin kyseenalaisiksi. Uskonnon arvovallan romahtaminen, joka oli tapahtunut 1800-luvun jälkipuoliskolla erityisesti Darwinin ansiosta, saatettiin päätökseensä yhteiskunnassa.

Klerikalismin ja sen kanssa liittoutuneen puritanismin jälkijoukkotaisteluita käytiin kuitenkin vielä 1960-luvun kulttuurivallankumoukseen saakka, jolloin niin sanoakseni absoluuttinen nollapiste viimein saavutettiin ainakin sikäli kuin asia koski etujoukkoa.

Paradoksaalisesti porvariston yhteiskunnallisen vaikutuksen lisääntymisen myötä näytti ainakin monien mielestä1800-luvun lopulla lisääntyneen myös seksuaalinen puritanismi, jonka symboliksi muodostui viktoriaaninen Englanti. Käsitykset, jotka liittyivät muun muassa äärimmäisen vahingolliseksi katsottuun masturbaatioon, olivat paljon puhuva esimerkki ajan ilmapiiristä.

Sen liberaalina vastapoolina nousi esille Ranskan kolmas tasavalta, joka vannoi sekulaarisuuden nimiin ja erityisesti Pariisi, Das wahre Milliardenland, kuten ajan merkittävä intellektuelli Max Nordau asian esitti. Pariisista tuli uuden suurkaupunkilaisen urbanismin ja libertinismin symboli, jonne pyhiinvaelluksia tekivät monet suomalaisetkin vapaan rakkauden innoittamat kapinalliset (vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=kevytmielisyys ).

Taistelu seksuaalisesta vapautumisesta kesti kauan. Siihen osallistui aktiivisesti sellainenkin filosofi kuin Bertrand Russell, jonka kirja Marriage and Morals (1929) suomennettiin vuonna 1951 ja oli ilmestyessään mitä ajankohtaisin, kovin arkaluontoisia asioita kun käsitteli.

Vuonna 1953 perustetun Playboyn tapainen julkaisukin esitti suuria radeikaalis-filosofisia pretensioita vielä 1960-70-luvuilla. Se julkaisi osastoa nimeltä Playboy Philosophy, jossa seksin ja pornon vapautta puolustettiin puritanismia vastaan (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=playboy ).

Sittemmin koko ”uskallettuna” esiintynyt lehti sai vähitellen valtavirtaisen leiman ja sen pehmopornoisella keskiaukeamalla esiintymistä alettiin pitää täysin kunniallisena asiana. Ilmiön taustalla havaittava kulttuurin muutos on hyvin merkittävä.

Kuten me vanhat ihmiset vielä hyvin muistamme, seksuaalisesti arkaluontoisina pidettyjä kirjoja ja filmejä sensuroitiin vielä aivan äskettäin viranomaisten toimesta. Englannissa D.H. Lawrencen Lady Chatterleyn rakastaja sai kotimaassaan ilmestyä lyhentämättömänä vasta vuonna 1960. Norjalaisen Agnar Myklen kirja Laulu punaisesta rubiinista määrättiin Suomessa tuhottavaksi vuonna 1959.

Minun sukupolveni täällä liberaalissa pohjolassa sai vielä 1950-luvulla varttua varsin ahdasmielisessä ilmapiirissä, jossa oli paljon maalaisen yhtenäiskulttuurin piirteitä ja klerikalismin jäänteitä, ja vielä kelpo annos sitä samaa porvarillista puritanismia, joka vallitsi yhä myös anglosaksisissa maissa. Amerikassa se sai joskus aivan absurdeja muotoja jopa lainsäädännössä.

Niin sanottu uusin aika ja erityisesti viimeksi kuluneet 100-150 vuotta voidaan nähdä suurena länsimaisen ihmisen vapautumisen historiana, jossa siirryttiin suhteellisen nopeasti aivan uudenlaiseen yhteiskuntaan, jota sosiologian klassikot ovat maininneet orgaanisesti solidaariseksi: kieltojen ja käskyjen sijasta yhteisöjä pitää nyt koossa sen jäsenten valistunut oman edun tavoittelu, sikäli kuin pitää.

Nimenomaan seksuaalisella alalla, jossa vielä pari sukupolvea sitten vallitsi mitä ahdasmielisin kulttuuri, siirryttiin rajattomaan vapauteen 1960-luvun lopulta lähtien, kunnes heiluriliike toiseen suuntaan eli takaisin vielä suurempaan ahdasmielisyyteen alkoi ja viettää parhaillaan riemuvoittojaan muodikkaimpien ja typerimpien kulttuuristen liikkeiden muodossa.

Westermarckin tieteellinen toiminta keskittyi avioliiton ja seksuaalisuuden tutkimiseen. Kaiketi hän oli asiassa sopivasti ulkopuolinen, kun pysyi koko ikänsä poikamiehenäkin. Ei hän silti ainakaan aktiivinen homoseksuellikaan ollut tai jos oli, ei jättänyt asiasta sellaisia todisteita, joita tutkijat olisivat löytäneet.

Westermarckin nimen tuntee maailmassa jokainen kulttuuriantropologi myös ns. Westermarck-efektistä, jolla viitataan siihen, että lähisukulaisten väliseltä sukurutsaiselta suhteelta -joka johtaisi rodun huononemiseen- varjelee ihmisiä tietty luontainen vastenmielisyys, jota tavataan kaikkialla.

Vielä 1900-luvun alussa seksuaalisuuteen liittyi siis hyvin vahvoja tabuja, jotka eri maissa vaihtelivat. Niinpä Saksassa tutkittiin paljon homoseksuaalisuutta ja kirjoitettiin siitä. Sitä myös harjoitettiin puoliavoimesti (vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=leino+berliini ).

Liberalismillaan ja rationalismillaan ylpeilevässä Englannissa asiaan liittyvät tabut sen sijaan olivat niin vahvoja, että jopa British Library kieltäytyi lainaamasta asiaan liittyviä teoksia… Eräät suuret skandaalit, kuten Oscar Wilden vankeustuomio, saivat kuitenkin aikaan paineita ainakin asiaa koskevan lainsäädännön muuttamiseen.

Hyvin vakavia sanktioita kohdistui etenkin Englannissa myös avioliiton ulkopuoliseen seksiin ja etenkin sen hedelminä syntyneisiin äpäröihin.

Kyseessä olivat räikeät oikeudenloukkaukset niiden mielestä, jotka katsoivat, että uhrittomista rikoksista ei olisi syytä rangaista lainkaan edes tekijöitä, saati täysin syyttömiä lapsia. Sanktioiden puolella taas olivat muun muassa uskonnolliset piirit, mutta eivät pelkästään ne.

 Yllättävästi jopa sellainen omantunnonvapauden ja humaanisuuden profeetta kuin Immanuel Kant oli aikoinaan pitänyt sodomiaa inhimillisen arvokkuuden saastuttamisena ja suositellut sen rangaistukseksi kastraatiota. Fredrik Suuri sentään määräsi vain tamman kanssa syntiä tehneen rakuunan vain siirrettäväksi jalkväkeen.

Homoudesta kärähtäneitä ruoskittiin ja poltettiin aikoinaan uuden ajan alun Euroopassa julkisesti ja vielä 1960- ja jopa 1970-luvulle saakka asiasta saattoi saada rangaistuksen. Westermarck tulkitsi siihen liittyneen tabun tavatonta voimakkuutta sekä asian heteroseksuaaleissa herättämällä luontaisella inholla että myös sillä, että se antiikin aikana kristillisen kirkon piirissä yhdistettiin pakanalliseen temppeliprostituutioon.

Westermarck piti kiinni tieteellisistä saavutuksistaan, eikä suostunut ryhtymään pelkästään muodikkaiden libertiinien puolustajaksi, mikä tuotti hänelle myös syytöksiä taantumuksellisuudesta. Miehen ja naisen välistä avioliittoa hän piti luonnollisena asiain tuilana eikä vain yhtenä mahdollisena ja pohjimmaltaan mielivaltaisena instituutiona.

Joka tapauksessa hänen tutkimuksiinsa saattoivat asiansa puolustamiseksi nojata niin naisasialiikkeen edustajat, seksologian pioneerit, kuten Havelock Ellis, homoliikkeen perustajiin kuulunut Edward Carpenter ja monet muuta ajan merkittävät toimihenkilöt, jotka Westermarck hyvin tunsi.

Moraalin ja avioliiton synty ja perusta olivat ajan suuria teemoja, ja Westermarck pystyi antamaan uskonnollisten traditioiden sijaan niihin liittyviin kysymyksiin tutkimukseen perustuvia vastauksia. Hän oli monien aatteellisten yhdistysten näkyvä jäsen.

Seksuaalista puritanismia ei voinut sellaisenaan selittää pelkällä uskonnolla, ainakaan kristillisellä, mutta länsimaissa juuri siitä oli tullut sen merkittävin ylläpitäjä. Westermarck leimautui liberaaliksi ajan hengessä.

Sen mukaisesti hän pyrki olemaan johdonmukaisesti rationaalinen ja puolusti voimakkaasti myös eugeniikkaa, sekä positiivista että negatiivista.  Asian suuriin ajajiinhan kuului myös sionistiliikkeen perustajana tunnettu Max Nordau, joka kantoi huolta rodun rappeutumisesta ja halusi jalostaa etenkin juutalaista rotua.

Westermarck itse oli etenkin lapsena ollut sairaalloinen, minkä vuoksi hän ei pitänyt itseäänkään arvollisena lisääntymään: avioliitto ja lasten saattaminen maailmaan olivat ihmisen kenties vastuullisimpia tehtäviä, joissa oli huomioitava myös tulevien sukupolvien onni.

Suomessa Westermarck kannatti voimakkaasti itäruotsalaista rodunjalostuspyrkimystä, minkä hedelmiin kuului myös Folkhälsan, jonka tehtävät liittyivät aluksi erityisesti rodun parantamiseen. Toimittuaan aluksi uuden London School of Economicsin ensimmäisenä sosiologian professorina hän siirtyi uuden Åbo Akademin leipiin ja toimi sen filosofian professorina ja ensimmäisenä rehtorinakin.

Timosaaren kirja on varsin tarpeellinen katsaus meillä aivan liian vähän muistetun suurmiehemme intellektuaalisiin vaiheisiin ja etenkin hänen ajatustensa vastaanottoon. Kovin kiinnostavasti asioita ei ole esitetty, mutta hyvä näinkin. Jostakin syystä tämä uusi, kovakantinen kirja maksoi Rosebudissa vain vitosen.