Muuttuva
historia
Etenkin sellaisissa piireissä, jotka eivät
asioita ymmärrä, naureskellaan usein ajatukselle ”Historian muuttumisesta” ja ”ennustamattomasta
menneisyydesrä”.
Sellaiseen voi olla syytä paljonkin
tietyissä tapauksissa, joissa valtiovalta on mahtikäskyllä vääntänyt tulkinnan
mieleisekseen faktoista piittaamatta.
Venäjällähän muuan räikeä tapaus on ollut
talvisodan historia, jossa sekä koko sodan synty ja tarkoitus, kuin myös sen
virallinen aikalaisskenaario irrotettiin ajan faktoista ja muokattiin aivan
totuudenvastaiseksi propagandatarinaksi.
Koska sen takana oli supervallan
arvovalta ja sen loukkaamattomuus oli kunkin henkilön ns. ”hyvien idänsuhteiden”
ehtona, asia hyväksyttiin hiljaa ja tyydyttiin vain omalla puolella
kirjoittamaan omaa tarinaa, joka aluksi tyystin poikkesi venäläisstä, mutta
pikku hiljaa alkoi yhä enemmän muuttua sen kanssa yhteensopivaksi.
Ihmiskunta sai nähdäkseen vielä sellaisenkin
ilmiön kuin suomalaisten itsesyytökset hyökkäyksen kohteeksi joutumisen takia.
Nyt asia alkaa jo painua unhoon, mutta Hannu Rautkallio on kirjoittanut asiasta
kirjankin.
Vuonna 1981 pidettiin Petroskoissa venäläis-suomalainen
historiasymposiumi, jonka yhtenä teemana oli jatkosodan rauhan viivästyminen,
missä syyllisiä kymmenien tuhansien ihmisten kuolemaan olivat neuvostotulkinnan
mukaan tietenkin suomalaiset päättäjät.
Jatkosotahan oli tuolloin jo kansallisessa
tarinassa ehditty tekemään vain Suomen aloittamaksi rikolliseksi
hyökkäyssodaksi ilman lieventäviä asianhaaroja.
Niinpä oli todellinen sensaatio, kun
talvisota, Neuvostoliiton hyökkäyssodaksi nimitettynä tuossa tapahtumassa
nostettiinkin eräässä puheenvuorossa koko jatkosodan välttämättömäksi ehdoksi,
jota ilman se oli mahdoton ymmärtää.
Tämän keskeisen tärkeän tosiasian esitti
moskovalainen Viktor Holodkovski, järkyttäen silminnähtävästi niin symposiumin
venäläisiä kuin suomalaisiakin osanottajia.
Eihän kukaan järkevä ihminen olisi voinut
uhrata kaikkia suhteitaan kaikkivoipaan supervaltaan, ei venäläisellä eikä
suomalaisella puolella, mikäli vähänkin ajatteli omia etujaan.
Holodkovski uhrasi omat etunsa totuuden puolesta
ja sai tietenkin jatkossa runsaasti henkilökohtaisia vaikeuksia. Matkustaminen ulkomaille
oli nyt ehdottomasti pois laskuista ja myös työpaikka meni, eikä Neuvostoliitossa
jo valmiiksi kirjoitettu laaja ”Suomen historia” koskaan ilmestynyt, kun
Holodkovski ei suostunut kirjoittamaan siihen omaa osuuttaan vasten
omaatuntoaan eikä muita päteviä voimia ollut.
Olisihan tuokin kirja ollut kiinnostava
lukea. Ehkäpä se vielä ilmestyykin sopivasti muunneltuna ja joku serviili skribentti
löytyy nyt kirjoittamaan sen osuuden, jossa kerrotaan Suomen historiasta
itsenäistymisestä nykypäiviin.
Tämä tuli vain mieleeni, kun ajattelin
sitä historian muuttumista, joka on tapahtunut itsenäistymisvaiheemme kohdalla
niin meillä kuin Venäjällä. Holodkovski onnistui siitäkin omassa, myös suomeksi
ilmestyneessä kirjassa tuomaan esille totuutta, joka oli vastoin ”marxilaisia”
sapluunoita, joita siellä oli pidetty pyhinä.
Suomessa bolševikkien suorittama itsenäisyytemme
tunnustaminen on jo 1960-luvulta saakka osoitettu taktiseksi operaatioksi. Tuomo
Polvisen jälkeen ei tulkintaa ole tarvinnut korjailla, eikkä Polvinen antanut
periksi, kun Kekkonen bulvaaninsa kautta yritti sitä vastaan hyökätä.
Nyt Venäjällä on kaivettu esiin aiemmin
lähes vaietut ns. heimosodat ja selitetty ne suuriäänisesti Suomen
hyökkäyssodiksi aina Karjalan kansannousua 1921-1922 myöten. Ystävällinen ja
aina rauhanomainen Venäjä siis sai jo tuolloin ilkeältä naapuriltaan palkaksi
vain puukonpistoja.
Kun Neuvostoliitolla ja Venäjällä oli
Suomeen hyvät suhteet, jätettiin ikävät asiat kaivelematta, kuten siellä on
avoimesti todettu. Nyt sitten luodaan uusia tulkintoja kostoksi nykyisten
suhteiden kireydestä.
Onhan se historiankirjoitusta tämäkin ja
selvää kyllä on, että tutkimuksen ulkopuoliset seikat ovat aina enemmän tai
vähemmän vaikuttaneet siihen, miten menneisyyttä on haluttu katsoa.
Muuan vääristymä oman maamme historiassa
on ollut vuoden 1918 sodan kohdalla. Se pyrittiin tietyssä vaiheessa näkemään
ennen muuta kotimaisena, sisäsyntyisenä vallankumouksena, jolle oli omat pätevät
marxilaiset syynsä ja selityksensä ja jonka kanssa naapurilla ei ollut
varsinaisesti mitään tekemistä.
Se Neuvosto-Venäjän ratkaiseva rooli tuon asian
välttämättömänä ehtona, joka on aina ollut jokaisen nähtävissä, jäi silloin enemmän
tai vähemmän varjoon tai ignoroitiin kokonaan. Suomen historiaahan tässä oltiin
kirjoittamassa…
Nyt viime aikoina tuokin asia on taas
kaivettu esiin ja jo oli aikakin, voisi sanoa. Hieman kummalliselta ja hyvin merkitykselliseltä
tuntuu, ettei tämän johdosta syntynyt oikeastaan mitään polemiikkia.
Mitäpä sitä selviä faktoja vastaan
tappelemaan. Niistä vaikenemiselle sen sijaan on aikoinaan ollut sitäkin
enemmän syitä.
Näin se historia muuttuu:
perjantai 26.
tammikuuta 2018
Vallankumous
levisi Suomeenkin
Lasse Lehtinen,
Risto Volanen, 1918. Kuinka vallankumous levisi Suomeen. Otava
2018, 191 s.
Harva meillä näyttää muistavan, mitä SKP:n
julistuksessa Suomen kansalle 30.11.1939 sanottiin. Siinähän pohdiskeltiin muun
muassa myös sitä, miksi vallanotto epäonnistui vuonna 1918.
Syyksi todettiin, että neuvostovaltio
oli silloin vielä liian heikko estämään imperialistien sekaantumista Suomen
asioihin.
Nyt Neuvostoliitto sen sijaan oli
maailman voimakkain valtio ja pystyisi estämään moiset asiat. Se olisi
vilpittömän ystävällinen ja herkästi suomalaisten kansalliset tarpeet huomioon
ottava liittolainen, selittivät taannoisesta NKVD:n verilöylystä hengissä
selvinneet SKP:n johtohenkilöt veitsi yhä kurkulla, noin kuvaannollisesti
Voitto olisi siis varma, oli jokaisen
järjissään olevan pakko päätellä. Vastaavanlaisen pakottavan argumentin voimasuhteista
ja tulevaisuuden näkymistä esitti sitten myös Ryti puolentoista vuoden
kuluttua. Voimahan se on, joka jyllää, ne divisioonat.
Kun olen venäläisten kollegojen kanssa
ollut valmistelemassa yhteistä esitystä Suomen ja Venäjän välisten sotien
historiankirjoituksen kehityksestä molemmin puolin rajaa (taisi jäädä
ilmestymättä, huomautus v. 2026), olen joutunut hämmästymään sitä seikkaa, että
Venäjän vaikutus Suomen kansalaissodan syttymiseen, jota täytyy pitää sen
välttämättömänä edellytyksenä, on jo kymmenien vuosien ajan jäänyt meillä aivan
vaille huomiota.
Kun meillä on keskitytty omien raakuuksien
sinänsä ymmärrettävään penkomiseen, on kokonaiskuvan annettu samaan aikaan
hämärtyä.
Kuitenkin meillä on vuosien mittaan
ilmestynyt suuri määrä teoksia, joista tuon suuren kokonaiskuvan on voinut
lukea, se nyt vain on jotenkin jätetty tekemättä.
Ajattelen ennen muuta Anthony Uptonin
erinomaista ja seikkaperäistä kirjaa, joka meillä lähes täydellisesti
vaiettiin. Tekijä lienee sen johdosta masentunut ja syystäkin.
Toki Tuomo Polvisen uranuurtavat teokset
aikoinaan noteerattiin asianmukaisesti, mutta harvalla lienee ollut kylliksi
harrastusta uppoutua noiden sinänsä erinomaisesti kirjoitettujen teosten
seikkaperäisyyteen.
Monesta voi olla yllättävää, että myös
Viktor Holodkovskin yksityiskohtaiset teokset lisäävät paljon olennaista
asioihin ja niistä voi lukea myös totuuden, vaikka aikanaan pakollinen
kumartelu Leninille ja ideologialle toki hämääkin yksinkertaista politrukkia ja
muutakin lukijaa.
Näitä kirjoja Lehtinen ja Volanen eivät
ole jostakin syystä merkinneet kirjallisuusluetteloonsa Polvista lukuun
ottamatta. Sieltä puuttuvat myös Risto Alapuro, Turo Manninen ja Manfred
Menger, mutta sen sijaan Irina Novikova on ilahduttavasti mukana.
Ei nyt tässä kuitenkaan vaadita
kohtuuttomia kirjalta, joka pyrkii pureutumaan nimenomaan yhteen asiaan,
siihen, joka otsikossa mainitaan. Se kyllä onnistuu tehtävässään, vaikka
joitakin asioita voi pitää kyseenalaisina.
Sellainen on esimerkiksi väite, että
mikäli Brest-Litovskissa olisi saatu aikaan rauha jo ensi kierroksella, ei
Saksa olisi tehnyt interventiota Suomeen.
Menger ja häneen viitaten Holodkovski ovat
toista mieltä tästä asiasta. Mitä taas tulee Brest-Litovskin sopimuksen
merkitykseen Venäjän Suomen punaisille antamalle avulle, on syytä noteerata
myös Leninin sanat, joiden mukaan Saksan kanssa tehtyjä sopimuksia on rikottu
jo kolmekymmentä-neljäkymmentä kertaa ja rikotaan edelleenkin. Bolševikit
tekivät parhaansa sopimuksista piittaamatta, mutta kun sitä voimaa puuttui.
Mutta eipä tartuta näihin. Kyllä
kirjoittajat esittävät hyvin ja jäntevästi sen niin usein pimentoon jätetyn
perusasian, että kumouksen aloittamisessa kyseessä oli pitkälti katurahvaan (mob,
roskaväki) painostamana tehty äärimmäisen edesvastuuton päätös. Se oli
päätös demokratian hylkäämisestä ja väkivaltaan turvautumisesta, jota itärajan
takaa mahdollisuuksien mukaan vaadittiin ja tuettiin.
Syksyn dramaattinen suurlakko liittyi jo
olennaisesti Lokakuun kaappaukseen, kuten jo Eino Ketola on ansiokkaasti
selvittänyt. Suomen bolševikit tarvittiin silloin Pietarissa ja vallankumous
peruttiin.
Mutta toki Pietarilla oli aseiden,
yllytyksen, esimerkin ja viljan lisäksi lahjoittaa suomalaisille tovereille
myös pari asiansa osaavaa bolševikkia, erityisesti jo Viaporin kapinan aikana
täällä puuhannut Adolf Taimi sekä Rahjan veljekset.
Kummallista kyllä kirjallisuusluettelossa
ei ole enempää Kuusisen myöhempää tilitystä kuin Alkion päiväkirjaa, vaikka
molempia on selvästi käytetty. Niistä olisi kyllä irronnut mehevää
aikalaistekstiä hieman lisääkin.
Tärkeästä elintarvikekysymyksestä olisi
ollut Heikki Rantatuvan väitöskirjakin, mutta toki asian polttavuus näyttää
muutenkin selvinneen. Se oli todella tärkeä ja USA:lla oli tässä asiassa meidän
kannaltamme ikävä rooli.
On sanottu, että yli yhdeksänkymmentä
prosenttia historioitsijan tarvitsemasta aineistosta löytyy New York
Timesistä. Suomen historiaa tämä ei toki koske, mutta runsasta lehdistön
käyttöä voi mielestäni pitää kirjan ansiona. Nythän se onkin aika vaivatonta.
Aseeseen tarttuminen oman kansan toista
puoliskoa vastaan, kansalaissota, on hirmuinen asia. Suurempaa törkeyttä on
vaikea kuvitella ja luulen, että asian kauhistuttavuus aikalaisille jää
jälkipolvilta helposti ymmärtämättä.
Nimenomaan 1960-luvulla meilläkin syntyi
vallankumousromantiikka. Silloin levisi tännekin usko maailmahistorian
etenemiseen dialektisin hyppäyksin. Vallankumous oli sitten se historian
kohokohta ja kansan juhla…
Sen syntyminen omista, kotoperäisistä
syistä oli erityisen tärkeää teorian kannalta, vaikka jo vuoden 1918 venäläinen
lehdistö piti selvänä, että ”tuli” oli levinnyt Suomeen Venäjältä. Selvähään se
olikin.
Kirjoittajien tähtäimessä on ollut
erityisesti Väinö Linnan trilogia, jolla on ollut valtava merkitys vuoden 1918
kuvan synnylle. Kirja on omassa sarjassaan sekä hyvä että tärkeä, mutta
historiallisena selityksenä kehno, kuten jo vanhasta Rasilan tutkimuksesta
lähtien on tiedetty.
Se avasi kyllä erittäin tärkeän näkökulman
”alhaalta” punaiselta puolelta ja antoi tutkimukselle uutta potkua, mutta eihän
se tutkimuksia korvannut eikä korvaa.
Meilläkin olisi syytä julkaista enemmän
historian dokumentteja, vanha Soikkasen kirjakin on jo bibliofiilinen
harvinaisuus.
Venäjällä Jevgeni Balašov on julkaissut
talvisodasta dokumenttikokoelman, joka olisi syytä kääntää suomeksikin.
Vastaava kokoelma, jossa vuoden 1918 perusdokumentit olisivat mukana, on
tarpeen sanelema. Muuten riittää netissä toinen toistaan hullumpia näkemyksiä
tästäkin aiheesta.
Lehtisen ja Volasen kirjassa on, tosin
lyhennettynä, punaisen puolen vallankumousjulistus. Se oli juuri yhtä
valheellinen kuin se julistus, jolla bolševikit aloittivat oman kaappauksensa.
Kaikkien taiteen sääntöjen mukaan asia piti saada rahvaan silmissä näyttämään
sekä puolustukselliselta että lailliselta (valtiopetosta vastaan) ja tulevien
sukupolvien siunaus julistettiin asialle jo etukäteen.
Siunausta ei sittemmin ole kuulunut eikä
vähään aikaan enää kiroustakaan.
Teot itse syyttävät tekijöitään sekä
punaisella että valkoisella puolella. Eipä tässä enää totuuskomissioita eikä
anteeksipyyntöjä kaivata, sillä sosialidemokraattien järkevän siiven toiminta
on jo iät ja ajat ollut sitä tehokasta katumusta, jota tällaisessa tapauksessa
tarvitaan. Noita järkeviä oli jo aikanaan, mutta he eivät onnistuneet
yrityksissään.
Onnittelut vain tarpeellisesta kirjasta!
Eikö vuoden 1918 sodan syistä olla siinä onnellisessa asemassa, että asiasta päätettiin kokouksissa kollektiivisesti ja osa päättäjistä jäi henkiin ja vapaiksi kirjoittamaan toimistaan ja niiden syistä. Eikö noiden muistelmien perusteella voida päätellä, että sisällissotaan oli sisäisiä syitä, ennen muuta elintarvikepula, sekä ulkoisia syitä Venäjän bolshevikkien yllytys ja avunanto ja Kuusisen ja tämän kumppanien halu seurata bolshevikkien esimerkkiä maailmanvallankumouksen hengessä.
VastaaPoistaMaailma muuttuu. Entisaikaan oli olemassa " sosiaalidemokraattien järkevä siipi" .
VastaaPoistaTotta. Kaukana on Tannerin aika.
PoistaKokoomuskin on jo pari piirua Tannerista vasemmalla.