Menneisyys hahmottuu uudelleen

 

Muuttuva historia

 

     Etenkin sellaisissa piireissä, jotka eivät asioita ymmärrä, naureskellaan usein ajatukselle ”Historian muuttumisesta” ja ”ennustamattomasta menneisyydesrä”.

     Sellaiseen voi olla syytä paljonkin tietyissä tapauksissa, joissa valtiovalta on mahtikäskyllä vääntänyt tulkinnan mieleisekseen faktoista piittaamatta.

     Venäjällähän muuan räikeä tapaus on ollut talvisodan historia, jossa sekä koko sodan synty ja tarkoitus, kuin myös sen virallinen aikalaisskenaario irrotettiin ajan faktoista ja muokattiin aivan totuudenvastaiseksi propagandatarinaksi.

      Koska sen takana oli supervallan arvovalta ja sen loukkaamattomuus oli kunkin henkilön ns. ”hyvien idänsuhteiden” ehtona, asia hyväksyttiin hiljaa ja tyydyttiin vain omalla puolella kirjoittamaan omaa tarinaa, joka aluksi tyystin poikkesi venäläisstä, mutta pikku hiljaa alkoi yhä enemmän muuttua sen kanssa yhteensopivaksi.

      Ihmiskunta sai nähdäkseen vielä sellaisenkin ilmiön kuin suomalaisten itsesyytökset hyökkäyksen kohteeksi joutumisen takia. Nyt asia alkaa jo painua unhoon, mutta Hannu Rautkallio on kirjoittanut asiasta kirjankin.

     Vuonna 1981 pidettiin Petroskoissa venäläis-suomalainen historiasymposiumi, jonka yhtenä teemana oli jatkosodan rauhan viivästyminen, missä syyllisiä kymmenien tuhansien ihmisten kuolemaan olivat neuvostotulkinnan mukaan tietenkin suomalaiset päättäjät.

     Jatkosotahan oli tuolloin jo kansallisessa tarinassa ehditty tekemään vain Suomen aloittamaksi rikolliseksi hyökkäyssodaksi ilman lieventäviä asianhaaroja.

     Niinpä oli todellinen sensaatio, kun talvisota, Neuvostoliiton hyökkäyssodaksi nimitettynä tuossa tapahtumassa nostettiinkin eräässä puheenvuorossa koko jatkosodan välttämättömäksi ehdoksi, jota ilman se oli mahdoton ymmärtää.

     Tämän keskeisen tärkeän tosiasian esitti moskovalainen Viktor Holodkovski, järkyttäen silminnähtävästi niin symposiumin venäläisiä kuin suomalaisiakin osanottajia.

     Eihän kukaan järkevä ihminen olisi voinut uhrata kaikkia suhteitaan kaikkivoipaan supervaltaan, ei venäläisellä eikä suomalaisella puolella, mikäli vähänkin ajatteli omia etujaan.

     Holodkovski uhrasi omat etunsa totuuden puolesta ja sai tietenkin jatkossa runsaasti henkilökohtaisia vaikeuksia. Matkustaminen ulkomaille oli nyt ehdottomasti pois laskuista ja myös työpaikka meni, eikä Neuvostoliitossa jo valmiiksi kirjoitettu laaja ”Suomen historia” koskaan ilmestynyt, kun Holodkovski ei suostunut kirjoittamaan siihen omaa osuuttaan vasten omaatuntoaan eikä muita päteviä voimia ollut.

     Olisihan tuokin kirja ollut kiinnostava lukea. Ehkäpä se vielä ilmestyykin sopivasti muunneltuna ja joku serviili skribentti löytyy nyt kirjoittamaan sen osuuden, jossa kerrotaan Suomen historiasta itsenäistymisestä nykypäiviin.

     Tämä tuli vain mieleeni, kun ajattelin sitä historian muuttumista, joka on tapahtunut itsenäistymisvaiheemme kohdalla niin meillä kuin Venäjällä. Holodkovski onnistui siitäkin omassa, myös suomeksi ilmestyneessä kirjassa tuomaan esille totuutta, joka oli vastoin ”marxilaisia” sapluunoita, joita siellä oli pidetty pyhinä.

     Suomessa bolševikkien suorittama itsenäisyytemme tunnustaminen on jo 1960-luvulta saakka osoitettu taktiseksi operaatioksi. Tuomo Polvisen jälkeen ei tulkintaa ole tarvinnut korjailla, eikkä Polvinen antanut periksi, kun Kekkonen bulvaaninsa kautta yritti sitä vastaan hyökätä.

     Nyt Venäjällä on kaivettu esiin aiemmin lähes vaietut ns. heimosodat ja selitetty ne suuriäänisesti Suomen hyökkäyssodiksi aina Karjalan kansannousua 1921-1922 myöten. Ystävällinen ja aina rauhanomainen Venäjä siis sai jo tuolloin ilkeältä naapuriltaan palkaksi vain puukonpistoja.

     Kun Neuvostoliitolla ja Venäjällä oli Suomeen hyvät suhteet, jätettiin ikävät asiat kaivelematta, kuten siellä on avoimesti todettu. Nyt sitten luodaan uusia tulkintoja kostoksi nykyisten suhteiden kireydestä.

      Onhan se historiankirjoitusta tämäkin ja selvää kyllä on, että tutkimuksen ulkopuoliset seikat ovat aina enemmän tai vähemmän vaikuttaneet siihen, miten menneisyyttä on haluttu katsoa.

     Muuan vääristymä oman maamme historiassa on ollut vuoden 1918 sodan kohdalla. Se pyrittiin tietyssä vaiheessa näkemään ennen muuta kotimaisena, sisäsyntyisenä vallankumouksena, jolle oli omat pätevät marxilaiset syynsä ja selityksensä ja jonka kanssa naapurilla ei ollut varsinaisesti mitään tekemistä.

     Se Neuvosto-Venäjän ratkaiseva rooli tuon asian välttämättömänä ehtona, joka on aina ollut jokaisen nähtävissä, jäi silloin enemmän tai vähemmän varjoon tai ignoroitiin kokonaan. Suomen historiaahan tässä oltiin kirjoittamassa…

     Nyt viime aikoina tuokin asia on taas kaivettu esiin ja jo oli aikakin, voisi sanoa. Hieman kummalliselta ja hyvin merkitykselliseltä tuntuu, ettei tämän johdosta syntynyt oikeastaan mitään polemiikkia.

     Mitäpä sitä selviä faktoja vastaan tappelemaan. Niistä vaikenemiselle sen sijaan on aikoinaan ollut sitäkin enemmän syitä.

       Näin se historia muuttuu:

 

perjantai 26. tammikuuta 2018

Vallankumous levisi

 

Vallankumous levisi Suomeenkin

 

Lasse Lehtinen, Risto Volanen, 1918. Kuinka vallankumous levisi Suomeen. Otava 2018, 191 s.

 

     Harva meillä näyttää muistavan, mitä SKP:n julistuksessa Suomen kansalle 30.11.1939 sanottiin. Siinähän pohdiskeltiin muun muassa myös sitä, miksi vallanotto epäonnistui vuonna 1918.

       Syyksi todettiin, että neuvostovaltio oli silloin vielä liian heikko estämään imperialistien sekaantumista Suomen asioihin.

      Nyt Neuvostoliitto sen sijaan oli maailman voimakkain valtio ja pystyisi estämään moiset asiat. Se olisi vilpittömän ystävällinen ja herkästi suomalaisten kansalliset tarpeet huomioon ottava liittolainen, selittivät taannoisesta NKVD:n verilöylystä hengissä selvinneet SKP:n johtohenkilöt veitsi yhä kurkulla, noin kuvaannollisesti

     Voitto olisi siis varma, oli jokaisen järjissään olevan pakko päätellä. Vastaavanlaisen pakottavan argumentin voimasuhteista ja tulevaisuuden näkymistä esitti sitten myös Ryti puolentoista vuoden kuluttua. Voimahan se on, joka jyllää, ne divisioonat.

     Kun olen venäläisten kollegojen kanssa ollut valmistelemassa yhteistä esitystä Suomen ja Venäjän välisten sotien historiankirjoituksen kehityksestä molemmin puolin rajaa (taisi jäädä ilmestymättä, huomautus v. 2026), olen joutunut hämmästymään sitä seikkaa, että Venäjän vaikutus Suomen kansalaissodan syttymiseen, jota täytyy pitää sen välttämättömänä edellytyksenä, on jo kymmenien vuosien ajan jäänyt meillä aivan vaille huomiota.

     Kun meillä on keskitytty omien raakuuksien sinänsä ymmärrettävään penkomiseen, on kokonaiskuvan annettu samaan aikaan hämärtyä.

     Kuitenkin meillä on vuosien mittaan ilmestynyt suuri määrä teoksia, joista tuon suuren kokonaiskuvan on voinut lukea, se nyt vain on jotenkin jätetty tekemättä.

      Ajattelen ennen muuta Anthony Uptonin erinomaista ja seikkaperäistä kirjaa, joka meillä lähes täydellisesti vaiettiin. Tekijä lienee sen johdosta masentunut ja syystäkin.

      Toki Tuomo Polvisen uranuurtavat teokset aikoinaan noteerattiin asianmukaisesti, mutta harvalla lienee ollut kylliksi harrastusta uppoutua noiden sinänsä erinomaisesti kirjoitettujen teosten seikkaperäisyyteen.

      Monesta voi olla yllättävää, että myös Viktor Holodkovskin yksityiskohtaiset teokset lisäävät paljon olennaista asioihin ja niistä voi lukea myös totuuden, vaikka aikanaan pakollinen kumartelu Leninille ja ideologialle toki hämääkin yksinkertaista politrukkia ja muutakin lukijaa.

     Näitä kirjoja Lehtinen ja Volanen eivät ole jostakin syystä merkinneet kirjallisuusluetteloonsa Polvista lukuun ottamatta. Sieltä puuttuvat myös Risto Alapuro, Turo Manninen ja Manfred Menger, mutta sen sijaan Irina Novikova on ilahduttavasti mukana.

     Ei nyt tässä kuitenkaan vaadita kohtuuttomia kirjalta, joka pyrkii pureutumaan nimenomaan yhteen asiaan, siihen, joka otsikossa mainitaan. Se kyllä onnistuu tehtävässään, vaikka joitakin asioita voi pitää kyseenalaisina.

     Sellainen on esimerkiksi väite, että mikäli Brest-Litovskissa olisi saatu aikaan rauha jo ensi kierroksella, ei Saksa olisi tehnyt interventiota Suomeen.

     Menger ja häneen viitaten Holodkovski ovat toista mieltä tästä asiasta. Mitä taas tulee Brest-Litovskin sopimuksen merkitykseen Venäjän Suomen punaisille antamalle avulle, on syytä noteerata myös Leninin sanat, joiden mukaan Saksan kanssa tehtyjä sopimuksia on rikottu jo kolmekymmentä-neljäkymmentä kertaa ja rikotaan edelleenkin. Bolševikit tekivät parhaansa sopimuksista piittaamatta, mutta kun sitä voimaa puuttui.

     Mutta eipä tartuta näihin. Kyllä kirjoittajat esittävät hyvin ja jäntevästi sen niin usein pimentoon jätetyn perusasian, että kumouksen aloittamisessa kyseessä oli pitkälti katurahvaan (mob, roskaväki) painostamana tehty äärimmäisen edesvastuuton päätös. Se oli päätös demokratian hylkäämisestä ja väkivaltaan turvautumisesta, jota itärajan takaa mahdollisuuksien mukaan vaadittiin ja tuettiin.

     Syksyn dramaattinen suurlakko liittyi jo olennaisesti Lokakuun kaappaukseen, kuten jo Eino Ketola on ansiokkaasti selvittänyt. Suomen bolševikit tarvittiin silloin Pietarissa ja vallankumous peruttiin.

     Mutta toki Pietarilla oli aseiden, yllytyksen, esimerkin ja viljan lisäksi lahjoittaa suomalaisille tovereille myös pari asiansa osaavaa bolševikkia, erityisesti jo Viaporin kapinan aikana täällä puuhannut Adolf Taimi sekä Rahjan veljekset.

     Kummallista kyllä kirjallisuusluettelossa ei ole enempää Kuusisen myöhempää tilitystä kuin Alkion päiväkirjaa, vaikka molempia on selvästi käytetty. Niistä olisi kyllä irronnut mehevää aikalaistekstiä hieman lisääkin.

     Tärkeästä elintarvikekysymyksestä olisi ollut Heikki Rantatuvan väitöskirjakin, mutta toki asian polttavuus näyttää muutenkin selvinneen. Se oli todella tärkeä ja USA:lla oli tässä asiassa meidän kannaltamme ikävä rooli.

     On sanottu, että yli yhdeksänkymmentä prosenttia historioitsijan tarvitsemasta aineistosta löytyy New York Timesistä. Suomen historiaa tämä ei toki koske, mutta runsasta lehdistön käyttöä voi mielestäni pitää kirjan ansiona. Nythän se onkin aika vaivatonta.

     Aseeseen tarttuminen oman kansan toista puoliskoa vastaan, kansalaissota, on hirmuinen asia. Suurempaa törkeyttä on vaikea kuvitella ja luulen, että asian kauhistuttavuus aikalaisille jää jälkipolvilta helposti ymmärtämättä.

     Nimenomaan 1960-luvulla meilläkin syntyi vallankumousromantiikka. Silloin levisi tännekin usko maailmahistorian etenemiseen dialektisin hyppäyksin. Vallankumous oli sitten se historian kohokohta ja kansan juhla…

     Sen syntyminen omista, kotoperäisistä syistä oli erityisen tärkeää teorian kannalta, vaikka jo vuoden 1918 venäläinen lehdistö piti selvänä, että ”tuli” oli levinnyt Suomeen Venäjältä. Selvähään se olikin.

     Kirjoittajien tähtäimessä on ollut erityisesti Väinö Linnan trilogia, jolla on ollut valtava merkitys vuoden 1918 kuvan synnylle. Kirja on omassa sarjassaan sekä hyvä että tärkeä, mutta historiallisena selityksenä kehno, kuten jo vanhasta Rasilan tutkimuksesta lähtien on tiedetty.

     Se avasi kyllä erittäin tärkeän näkökulman ”alhaalta” punaiselta puolelta ja antoi tutkimukselle uutta potkua, mutta eihän se tutkimuksia korvannut eikä korvaa.

     Meilläkin olisi syytä julkaista enemmän historian dokumentteja, vanha Soikkasen kirjakin on jo bibliofiilinen harvinaisuus.

     Venäjällä Jevgeni Balašov on julkaissut talvisodasta dokumenttikokoelman, joka olisi syytä kääntää suomeksikin. Vastaava kokoelma, jossa vuoden 1918 perusdokumentit olisivat mukana, on tarpeen sanelema. Muuten riittää netissä toinen toistaan hullumpia näkemyksiä tästäkin aiheesta.

     Lehtisen ja Volasen kirjassa on, tosin lyhennettynä, punaisen puolen vallankumousjulistus. Se oli juuri yhtä valheellinen kuin se julistus, jolla bolševikit aloittivat oman kaappauksensa. Kaikkien taiteen sääntöjen mukaan asia piti saada rahvaan silmissä näyttämään sekä puolustukselliselta että lailliselta (valtiopetosta vastaan) ja tulevien sukupolvien siunaus julistettiin asialle jo etukäteen.

     Siunausta ei sittemmin ole kuulunut eikä vähään aikaan enää kiroustakaan.

     Teot itse syyttävät tekijöitään sekä punaisella että valkoisella puolella. Eipä tässä enää totuuskomissioita eikä anteeksipyyntöjä kaivata, sillä sosialidemokraattien järkevän siiven toiminta on jo iät ja ajat ollut sitä tehokasta katumusta, jota tällaisessa tapauksessa tarvitaan. Noita järkeviä oli jo aikanaan, mutta he eivät onnistuneet yrityksissään.

   Onnittelut vain tarpeellisesta kirjasta!