"Työn, Revon tai sairauden takia..."

 

Kulissimiehen osa

 

Eino S. Repo. Pihlajanmarjat. Muistelua vuosilta 1939-1969. Weilin+Göös 1975, 261 s.

 

     Eino S. Repo kuului siihen sukupolveen, joka suoritti asevelvollisuuden hieman ennen talvisotaa ja saikin sen jälkeen olla rivissä aina jatkosodan päättymiseen saakka.

     Mikäli ajatellaan älymystön sukupolvia, kuuluivat sodan jälkeen pinnalle nousset kulttuuriradikaalit, eli ns. vihaiset nuoret miehet yleensä toiseen sukupolveen, siihen, joka ei ihan ehtinyt sotaan.

     Muutaman vuoden ero näyttää useinkin olleen hyvin merkittävä asia, Jouko Tyyri, Pekka Lounela, Arvo Salo, Paavo Rintala ja monet muut olivat nähneet sodan vain kotirintamalta ja heillä näyttää olleen jonkinlainen kompleksi niihin nähden, jotka olivat olleet rintamalla.

     Radikaali irtautuminen koko vanhan maailman arvoista ja jopa niiden totaalinen kieltäminen sopi tämän sukupolven maailmankuvaan niin Suomessa kuin monessa muussakin maassa. Sodan mielettömyydessä tiivistyi kaikki se, mikä maailmassa oli absurdia ja vihattavaa.

     Uusi aika oli aloitettava puhtaalta pöydältä ja se merkitsi vanhan ja aikansa eläneen hylkäämistä, sen korkeimmiksi julistettuja arvoja myöten. Kirjallisuudessa tapahtunut kumous oli hyvä esimerkki.

     Edes ikuisten arvojen nimeen vannonutta ja sodan aikana saksalaisystävällisyydellään erottunutta elävää klassikkoa, V.A. Koskenniemeä ei säästelty, eikä viimemainittu puolestaan häikäillyt tehdessään vastahyökkäyksiä kaikkea muuta kuin puhtain asein. Koko vanha runouskin julistettiin aikansa eläneeksi ja jopa ”käsittämättömäksi”.

     Kulttuuriradikaalit karttoivat aluksi kuitenkin poliittista sitoutumista, mutta lähenivät pian Kekkosta, joka monessa symbolisoi nousemista juoksuhaudoista ja uutta, humaanien arvojen nimiin vannovaa ystävyyspolitiikkaa Neuvostoliittoon nähden. Sille oli tilausta.

     Suomen kehitys liittyi maailmanlaajuiseen vasemmistoaaltoon, mutta sillä oli omat sävynsä ja meillä Kekkonen yhdisti äärivasemmiston keskustaan, vaikka aluksi sai myös vastaansa niin oikeiston kuin osan vasemmistoa. Kekkosen kannattaminen sopi radikaaleille erinomaisesti.

     Eino S. Repo oli sikäli poikkeus kulttuuriväen radikaalilla puolella, että hän oli sodan käynyt mies, jota voi nimittää perustellusti sotasankariksikin.

Talvisodassa Repo oli palvellut selustassa, enimmäkseen Suomenlinnassa majailleen kurikomppanian upseerina, mutta jatkosodassa hän oli ollut komppanianpäällikkönä Viipurinlahden saaria vallattaessa ja niillä taisteltaessa.

     Se oli varsin kylmähermoisen miehen puuhaa ja merkitsi suurta vastuuta tuohon aikaan vielä alle täysi-ikäiselle nuorukaiselle.

     Tunnetun tarinan mukaan Repo olisi tuomittu kuolemaan siksi, että hän kieltäytyi ampumasta omaa miestä.

      Tätä pidän mahdottomana, sellaisia tapauksia Suomen armeijassa ei ollut ja kyseessä lienee ollut vain jonkin suuttuneen esimiehen tavallista karkeampi uhkaus. Tässä kirjassa muistelija mainitsee epämääräisesti, että häntä uhattiin kuolemanrangaistuksella, kun hänen oikeudenmukaisuuden tuntonsa ei sallinut panna toimeen erästä hänestä mieletöntä käskyä.

     Vähänkö sitä maailmaan puhetta mahtuu. Sen sijaan Repo kuvailee kyllä, miten hän, ollessaan miestensä kanssa Hankoa tyhjentämässä, ampui takkinsa läpi erästä uhkaavasti käyttäytyvää miestä kohti varoitulaukauksen. Tämä pysähtyi, osoitti rintaansa ja sanoi: ”Ammu, Repo rintaan!”

     Sitähän ei tarvinnut tehdä, kun hillitsijöitä oli tarpeeksi paikalla. Kiinnostavaa joka tapauksessa on, että Revolla oli taskussa ladattu pistooli, jossa oli valmiina panos piipussa, eli se oli koko ajan käyttövalmis, ilman kotelon kopelointia ja liikkuvien vetämistä taakse. Tähän oli kurikomppanian päällikkö, luutnantti Kartano kehottanut.

     Kun nyt tuo tarina ”kuolemantuomiosta” on kovin laajalle levinnyt ja merkittävä, olisi senkin selittämistä muistelmateoksessa toivonut. Ehkäpä joku tietää enemmän?

     Sodan jälkeen kapteeni Repo viimein pääsi ylioppilaaksi ja opiskelemaan kirjallisuutta, josta tuli hänen leipäpuunsa arvotelijana ja kustannusvirkailijana. Politiikkaan hän meni 1950-luvun lopulla ”kulissimieheksi” järjestämään Kekkosen vaaliliittoa.

     Kirjallisuuspainotteisten töidensä ohella Repo kirjoitti myös Helsingin puhelinlaitoksen ja Suomen Siemensin historiat. Hän kuului myös tällä palstalla jo joskus mainittuun ”Kesäyliopistoon”, kuten myös Kustaa Vilkuna ja valittiin Kekkosta käsittelevän kirjan kirjoittajaksi tätä tietä.

     Revon nousu Yleisradion pääjohtajaksi on nähtävä tällaisten verkostojen taustaa vasten. Myös Kekkonen oli kuulunut ”Kesäyliopistoon” jo1930-luvulta lähtien ja kävi yhä joskus sen kokouksissa.

     Tuon mainitun instituution aikaansaannoksiin voidaan lukea myös kuuluisat keskustelukirjat, joiden sarjan aloitti vuonna 1937 ilmestynyt ”Pidot Tornissa”. Repo oli vuonna 1954 ilmestyneen ”Toiset pidot Tornissa” -teoksen toimittaja ja osallistui keskusteluihin nimimerkillä ”Kulissimies”.

    Kekkosen vaaliliiton ”kulissimiehenä” hän joutui myös mukaan politiikkaan, josta hän oli pysytellyt -täysin erossa.  ”Viattomuutensa” hän menetti jo tai vasta vuonna 1950 joutuessaan hirmuiseen myllytykseen sen vuoksi, että oli rohjennut arvostella kriittisesti V.A: Koskenniemen runokirjan.

      Loukkaantunut akateemikko ei kaihtanut epäreilua peliä ja ”keskustelu”, joka Revon arvostelusta syntyi, menetti pian kaiken kosketuksensa varsinaiseen asiaan ”eikä siinä lopulta ollut enää päätä eikä häntää”. Saattoi selvästi havaita, etteivät monet niistä, jotka Revon arvostelua vastaan hyökkäsivät, olleet sitä ikinä nähneet.

     Nyt, somenaikakaudella olemme siinä etuoikeutetussa asemassa, että voimme päivittäin nähdä myös kaikenkarvaisten vihaa ja kiukkua täynnä olevien tolvanoiden esittelevän tyhmyyttään kommentoimalla suuriäänisesti asioita, joista he eivät tiedä yhtään mitään eivätkä halua tietääkään.

    Joka tapauksessa loukattu nero järjesti arvostelijalleen potkut. Sangen matalamielinen ad hominem näyttää muutenkin olleen maan tapana tuon ajan lehdistössä, kun siihen sisäpuolelta tutustui. Ehkäpä se on sitä yhä?

     Revon varsinainen merkitys Suomelle ja suomalaiselle kulttuurille liittyy tietenkin hänen pääjohtajakauteensa Yleisradiossa.

     1960-luvun radikalismi löysi yleisradion kautta kanavan, jonka kautta se tunkeutui joka kotiin erityisesti uuden ja ihmeellisen median, television välityksellä.

      Niin sanottu informatiivinen ohjelmapolitiikka, jonka ideaa kehitettiin laitoksen pitkän tähtäimen suunnittelukunnassa (ks. Vihavainen: Haun pts tulokset ), nojautui vasemmistolaiseen maailmankuvaan, jota suurimmalla osalla kansaa ei ollut.

     Kun yleisradiosta oli, 1940-luvun ”hellaradio”-episodin jälkeen tullut hyvin kuiva ja sovinnaiseen ja värittömään korrektiuteen pyrkivä laitos, muuttui sen ilme kertaheitolla uuden pääjohtajan myötä.

     1960-luvun radikalismissa oli aimo annos tyhjää rääväsuisuutta ja muuta lapsellisuutta, mikä ei ollut vierasta muissakaan länsimaissa. Aivan ainutlaatuista tuskin oli myöskään se hurja yhteiskunnallisen muutoksen nopeus, jonka maamme koki ns. suurten ikäluokkien nuoruuden aikana.

     Muutos kuului joka tapauksessa maailman nopeimpiin ja oli niin suuri, ettei suurta kitkaa voinut välttää. Itse asiassa saattaa ihmetellä sitä, että kaikki sentään sujui niin rauhanomaisesti, vaikka tulikiven katkua riitti ilmassa ja Repokin sai tappouhkauksia. Niistä yksi vihjaileva kappale on kuvattu tähänkin kirjaan.

     Kirjoittajalla olisi varmasti riittänyt vielä monin verroin enemmän kiinnostavaa tarinaa siitä aikakauden vaihtumisesta, minkä todistajana hän oli. Ei tämä tällaisenaankaan ihan turha kirja ole.