perjantai 25. syyskuuta 2026

Elämän antaja

 

Leivän pyhyys

 

Predag Matvejević, Meidän leipämme. Muinaisesta Mesopotamiasta nykypäivän Eurooppaan. Suomentanut Kari Klemelä. Mansarda 2014, 159 s.

 

    Kirjoittaja on venäläisen isän ja kroatialaisen äidin poika, joka on kirjoittanut muun muassa teoksen ”Välimeren breviaario”, jonka Kari Klemelä on myös suomentanut.

       Tämä teos muistuttaa aiheeltaan monia muita viime vuosikymmeninä ilmestyneitä historioita, jotka ovat käsitelleet erilaisia ravinto- ja nautintoaineita, suolasta ja teestä alkoholijuomiin. Leipää käsitteleviäkin on olemassa useita, minkä tekijä mainitseekin.

      Tämän kirjan ominaispiirteisiin kuuluu erityinen kiinnostus leivän sakraaliseen rooliin, vaikka sen arkinen rooli toki on myös laajasti mukana.

      Leivällä on tietty pyhyyden hohde, minkä monet minun sukupolveni suomalaiset ovat vielä saaneet kokea. Isovanhemmat suhtautuivat Jumalan viljaan hartaan kunnioittavasti ja muuta olisikin pidetty rienauksena. Leipä oli meille ylhäältä annettu ja sitä voitiin myös olla antamatta.

       Jokapäiväistä leipää ei sopinut pitää itsestäänselvyytenä, vaan taivaallisen armon osoituksena, lahjana, josta oli aina kiitettävä. Lukemattomat sukupolvet olivat sen asian oppineet kovimman kautta ja ymmärsivät, että leivän saaminen pöytään ei ollut mikään luonnollinen ja luovuttamaton oikeus.

       Jossakin Ranskassa oli tapana, että mikäli lapsi pudotti leivän lattialle, hänen oli suudeltava sitä nostaessaan sen ylös. Kyseessä oli korvaamaton aarre, jolle oli muistettava osoittaa kunnioitusta.

       Leipää ei tietysti ole kuitenkaan aina ollut, eikä edes viljalajeja nykyisessä muodossaan. Vaeltavat paimentolaisheimot eivät maata viljelleet ja saivat leipänsä korkeintaan ryöstämällä tai kaupankäynnillä. Sen sijaan ne söivät esimerkiksi taateleita ja lihaa.

     Koraanissakin leipä mainitaan vain kerran, haditheissa sentään useammin. Myös paimentolaiset oppivat syömään leipää, joka aluksi ilmeisesti syntyi sattumalta, kuumien kivien päälle kaadetusta puurosta. Hapattaminen tai hiivan käyttö tuli kuvaan mukaan myöhemmin ja erilaisia leipiä ilmaantui maailmaan lukemattomina versioina.

      Kirjoittaja keskittyy kertomaan leivästä ja sen roolista, erityisesti sakraalisesta, nimenomaan Lähi-idässä ja Välimeren piirissä, vaikka menee kyllä ohimennen pohjoiseenkin.

      Hieman yllättävää on, että venäläisistä juuristaan huolimatta kirjoittaja ei laajemmin käsittele leivän asemaa Venäjällä. Suomalaisen leipäkulttuurin sivuuttaminen on toki ymmärrettävää, niin omalaatuinen kuin sekin on.

      Koska leipä oli pyhä, siitä tuli myös ankarien teologisten kiistojen kohde ja esimerkiksi ehtoollisleivän oikea laatu oli elämää suurempi kysymys, joka jakoi kristikuntaa. Pitikö leivän olla happamatonta, kuten juutalaisten pääsisäisleipä, vai hapatettua?

      Hapatettu leipä pääsiäisenä oli juutalaisille kauhistus ja mitä ankarimpien kieltojen kohde, vaikka sen takana kerrotaankin olleen käytännön syy: lähtö Egyptistä oli tehtävä niin nopealla aikataululla, ettei leipää ehditty hapattaa.

       Kristillisestä ehtoollisleivästä, Jumalan ruumiista on tullut nyttemmin myös lännessä happamatonta, vaikka klassisissa maalauksissa näkyy selvästi, että taiteilijat ovat kuvanneet pulleaa, hapatettua leipää, mikä itse asiassa oli aikoinaan rienaavaa. Itäinen kirkko nimitti katolisia veljiään ”hiivansyöjiksi” ja hiiva -tai hapatus- oli ehtoollisleivässä epäpyhää.

       Itse asiassa leivän kuohkeus syntyy alkoholikäymisestä, joka tuottaa hiilidioksidia kaikkialla taikinaan. Alkoholi toki kyllä kuului ehtoolliseen, viinin muodossa. Mainittakoon, että jossakin päin muovailtiin ehtoollisleipiä jopa ihmisen muotoisiksi, mikä katolinen kirkko kielsi.

       Leipään liitettiin eri seuduilla lukematon määrä kieltoja ja käskyjä. Babylonialaisen Talmudin mukaan raakaa lihaa ei saanut panna leivän päälle, täysinäistä lasia ei saanut ojentaa leivän yli, leipää ei saanut heittää, vatia ei saanut panna kallelleen leipää vasten ja niin edelleen.

       Leivän leikkaamienkin saattoi olla kiellettyä, sen sijaan sitä piti murtaa. Talmudin mukaan murtamisen sai tehdä vasta sen jälkeen, kun jokaisen eteen oli asetettu suolaa ja purtavaa.

     Suola leivän kera oli normaali särvin ja niiden tarjoaminen yhdessä oli ja on monin seuduin yhä perinteinen tervetulotoivotus vieraalle. Suolan sijasta tai sen ohella leipää saatettiin kastaa viiniin tai viinietikkaan. Leipä ja viini symbolisoivat Ranskassa maan antimia yleensä. Kun niitä oli riittävästi, voitiin tulla toimeen.

       Kirjassa on lähes loputtomasti erilaisia leipään liittyviä sananparsia ja tapoja eri seuduilta, erityisesti etelästä. Venäjän tarinat jäävät kuitenkin vähälle, mukaan lukien Golodomor (Holodomor) eli miljoonien talonpoikien, leivän tuottajien nälkäkuolema sen jälkeen, kun valtio oli ryöstänyt heiltä leivän.

       Leipä oli talonpojan perusravinto vielä 1900-luvun alkupuolen Suomessa (ks. Vihavainen: Haun suomen ruokahistoria tulokset) ja Venäjällä vieläkin yksinomaisemmin.

       Perunaa oli valtiovalta eri tavoin pakottanut talonpojat Suomessa panemaan peltoonsa jo 1800-luvun alusta lähtien ja Venäjällä oli jopa kaartijoukkoja jouduttu lähettämään perunan viljelyä vastustavia talonpoikia vastaan.

     Tuloksia oli tullutkin, mutta leipä oli yhä se ehdoton perusravinto, jonka varassa venäläinen talonpoika eli ja leipäannoksen määrä oli vielä 1900-luvulla miljoonille elämän ja kuoleman kysymys.

      Kyseessä oli ruisleipä, jota maailmassa syödään verrattain vähän vehnäleipään verrattuna. Jälkimmäinen oli kuitenkin Suomessa vielä sata vuotta sitten harvinaista ylellisyyttä, joka kuului juhliin.

       Suomelaisesa leipäkulttuurissa oli ja on paljon muutakin omalaatuista. Nykyään syömme erittäin paljon ohraleipää, johon tyytyminen aikanaan oli kurjuuden tunnusmerkkki (nyt otti…). Myös kaura kelpaa meille, vaikka se monessa muussa maassa annetaan ainoastaan ja vain hevosille. Meillähän on siitä kehitetty myös kiinnostava maidon korvike.

       Mitä leivän olomuotoihin tulee, olutta on aina pidetty nestemäisenä leipänä ja jokainen sahtia tehnyt ymmärtää, että vierre vahvimmillaan juotavaa ruokaa tuhdimmasta päästä. Jos sen antaa käydä, se säilyy paremmin ja myös menee päähän. Aikoinaan nimenomaan säilyvyys oli se suuri ongelma, joka pakotti sotajoukot juomaan olutta tai viiniä ja karttamaan vettä kuin ruttoa.

       Leivän merkitys nälänhätien aikana nousee kaiken muun yläpuolelle. Leningradin piirityksen kokeneet kauhistuivat alihintaisten leipien syöttämistä sioille 1970-luvun  alussa, kun huono sato taas kerran pysäytti Neuvostoliiton komealta näyttävän talouskasvun ja pakotti lopettamaan ilmaisen leivän jakelun esimerkiksi opiskelijaruokaloissa. Tämä toki vain pienenä esimerkkinä. Leningradin piirityksestä oli silloin aikaa vain alle 30 vuotta…

     Viljakysymys (viljaa ja leipää kuvataan venäjässä samalla sanalla, hleb) oli lopulta jopa ratkaisevassa roolissa, kun koko suuri ja mahtava Neuvostoliitto romahti. Sitä ennen se oli joutunut nöyrtymään ja ostamaan osan leivästään kapitalistisista maista.

      Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen viljan tuotanto Venäjällä ja Ukrainassa suorastaan räjähti ja ne ottivat jälleen paikkansa maailman vilja-aittoina.

       Mutta maailman leipäongelma ei sillä ole ratkaistu, eikä se ratkeaisi edes siinä tapauksessa, että noiden kahden valtion välit saataisiin normaaleiksi. Maailman väestö kasvaa yhä tavatonta vauhtia päiväntasaajan eteläpuolisessa Afrikassa ja tuottaa estottomasti miljardeja uusia leivän syöjiä ilman että asiaa edes vaivauduttaisiin sanallakaan paheksumaan.

      Mikäli maapallon ilmastonmuutos tosiaan on koko ajan kiihtyvällä uralla, tämä merkitsee ehkä jopa ratkaisevaa työntövoiman lisäystä kohti katastrofia. Viittaan Eero Paloheimon artikkeliin uudessa Kanava-lehdessä.

”Ihmiskunta syntyi ilman leipää ja saattaa kuollakin ilman sitä” lopettaa Matvejević kirjansa.

Se näyttäisi olevan pirullinen tapa kuolla.

 

9 kommenttia:

  1. Suomessakin ainakin säilyneen lähdeaineiston perusteella kaura näyttää 1500- ja 1600-luvuilla olleen lähinnä hevosten apetta. Milloin lienee tämä yhä nouseva suuri kaurahurahdus alkanut?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mikä ihmeen hurahdin, kauraleipä on mahdottoman hyvää!

      Poista
  2. "Mikäli maapallon ilmastonmuutos tosiaan on koko ajan kiihtyvällä uralla, tämä merkitsee ehkä jopa ratkaisevaa työntövoiman lisäystä kohti katastrofia. Viittaan Eero Paloheimon artikkeliin uudessa Kanava-lehdessä."

    Yksi pelottavimpia visioita viime aikoina. Onneksi puutteelliset matemaattiset kyvyt estävät perustellun käsityksen sen oikeellisuudesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Paloheimo esitteli kepinkaatumisteoriaansa jo vuosia sitten. Se alkaa jo kuulostaa hassahtaneelta, kuten esittäjänsäkin.

      Mualimanlopulla pelottelu on ikivanha pisnes.

      Poista
  3. "Koska leipä oli pyhä..."

    Noin olisi kyllä hyvä ajatella vieläkin!

    VastaaPoista
  4. Tähän minun olisi oikeastaan pitänyt panna tekstissä linkki, mutta teen sen edes nyt: https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=jokap%C3%A4iv%C3%A4inen+leip%C3%A4mme

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo linkki kuuluu kyllä ehdottomasti tähän blogiin ja on hyvä hetkeksi hiljentyä sen ääreen miettimään miten tähän asti on päästy, selvän leivän aikaan.

      Poista
  5. "Kristillisestä ehtoollisleivästä, Jumalan ruumiista on tullut nyttemmin myös lännessä happamatonta, vaikka klassisissa maalauksissa näkyy selvästi, että taiteilijat ovat kuvanneet pulleaa, hapatettua leipää, mikä itse asiassa oli aikoinaan rienaavaa. Itäinen kirkko nimitti katolisia veljiään ”hiivansyöjiksi” ja hiiva -tai hapatus- oli ehtoollisleivässä epäpyhää."

    Läntisessä perinteessä siirryttiin käyttämään yksinomaan happamatonta leipää arviolta 700–800-luvuilla.Teologinen perustelu: Läntinen kirkko katsoo, että Jeesus asetti ehtoollisen juutalaisen pääsiäisaterian (seder) yhteydessä. Juutalaisen lain mukaan pääsiäisenä sai syödä vain happamatonta leipää (matsa). Siksi ehtoollisleivän on oltava happamatonta vastatakseen historiallisesti sitä leipää, jota Jeesus mursi opetuslapsilleen.Symboliikka: Hapamattomuus symboloi puhtautta, synnittömyyttä ja uutta alkua (vrt. Paavalin opetus "vanhan hapatteen" poistamisesta). Se viittaa myös autiomaassa taivaasta tulleeseen mannaan.

    Itäisessä kirkossa ehtoollisleipänä käytetään aina kohotettua, hapatettua vehnäleipää eli prosforaa.Teologinen perustelu: Ortodoksisessa teologiassa katsotaan, että evankeliumien aikajanan mukaan viimeinen ehtoollinen nautittiin ennen varsinaista juutalaisen pääsiäisen alkua, jolloin käytössä oli vielä tavallinen hapatettu leipä (artos kreikankielisessä Uudessa testamentissa).Symboliikka: Hiiva ja taikinan kohoaminen symboloivat elämää ja ylösnousemusta. Hapatettu leipä edustaa elävää Kristusta. Itäinen kirkko syytti aikoinaan länttä siitä, että happamattoman leivän käyttö oli "kuolleen leivän" tarjoamista ja muistutti liikaa juutalaisia tapoja (niin kutsuttu atsyymi-kiista, joka tuli kreikan sanasta azymos, happamaton).

    Kuvaaminen kuvataiteessa:
    Keskiajan lopun ja renessanssin taiteilijat eivät pyrkineet kuvaamaan historiallista Lähi-itää vaan halusivat tehdä Raamatun tapahtumista ajankohtaisia ja helposti lähestyttäviä oman aikansa ihmisille.Pöydälle maalattiin sellaista leipää, jota maalausajankohdan tavalliset ihmiset söivät arkena.Pyöreä, hapatettu limppu oli 1300–1500-lukujen Euroopassa kaikkein tunnistettavin leivän muoto. Jos taiteilija olisi maalannut pöydälle ohuen ja paperisen ehtoollisvohvelin (öylätin), kohtaus olisi näyttänyt aikalaiskatsojasta oudolta "kirkkotoimitukselta" aidon illallisen sijaan.

    Katolinen kirkko teki selvän eron historian (mitä pöydässä tapahtui) ja liturgian (miten sitä kirkossa muistetaan) välille.Kirkko opetti, että ehtoollisen asettamisen hetkellä Jeesus ja opetuslapset söivät oikeaa ruokaa eli aterioivat. Siksi taiteessa haluttiin kuvata ateriaa.

    VastaaPoista
  6. Niin, "katolisia veljiään Kristuksessa he nimittivät azimisteiksi, oikeauskoisia prozimisteiksi tai latinaksi fermentaareiksi("hiivansyöjiksi"). Luin kohdan hieman huolimattomasti.
    Asiassa toki oleellista on, että tämäkin osaltaan osoittaa, miten jonninjoutavista asioista saatettiin kehittää kiistoja, joiden nimissä saattoi vaikka tappaa toisella tavalla tulkitsevan lähimmäisessä, tai, mikä pahempaa, jopa lähettää hänet ikuiseen piinaan.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.