Itä-Karjala nyt

 

Peilin toisella puolella

 

Anna Jarovaja, Rajantakaiset. Matkapäiväkirja nyky-Venäjältä. Käännös ja toimitus Kerttu Matinpuro. Kuvitus Lilya Matveeva. Rosebud 2026, 185 s.

 

     Venäjän niin sanottu sosialistinen yhteiskunta oli itse asiassa totaalisesti sotaan valjastettu yhteiskunta, jonka malli oli alun perin syntynytkin ensimmäisen maailmansodan vuosina ja viety silloin ehkä pisimmälle Saksassa. Muut noudattivat sen esimerkkiä parhaansa mukaan.

      Nykyinen Venäjä ei ole sosialistinen eikä edes totalitaarinen sen puhtaassa muodossa, mutta ilmeisesti se pyrkii sitä mahdollisimman paljon muistuttamaan. Sota tarjoaa siihen syyn ja keinot.

      Sodan palvelukseen mobilisoitu yhteiskunta, kuten armeijakin, ovat aina epätäydellisiä. Jokainen armeijan käynyt tietää, että siellä syntyy jokseenkin varmasti alakulttuuri, jonka kunnianhimona on lintsata mahdollisimman paljon ja jättää rykmentin murheet niille, joille ne kuuluvat.

       Systeemiin syntyy ikään kuin taskuja, joissa suuren koneiston vaikutus häviää olemattomaksi ja joissa saatetaan elää aivan toisenlaisten periaatteiden mukaan kuin ne, joita virallisesti kaikkien edellytetään noudattavan. Koneisto ei voi kaikkea valvoa eikä ole siitä edes kiinnostunut. Se ymmärtää myös, ettei ole järkevää tuhlata energiaa aivan toissijaiseen ja samalla mahdollisesti nostaa vastarintaa laajemminkin.

      Tämä idea valkeni aikoinaan 1970-luvun alussa amerikkalaiselle Hedrick Smithille, jonka kirjaa The Russians (suom. Venäläiset amerikkalaisen silmin; Vihavainen: Haun historiansa vangit tulokset) on tälläkin palstalla usein arvostaen mainittu.

       Smith kertoo myös siitä, että joku asioita tunteva kehotti katsomaan, miten USA:n armeija toimii ymmärtääkseen, miten Neuvostoliitto toimi. Halua toimia rationaalisesti ja käskyjen mukaan ei vastannut tosiasiallinen kyky niin tehdä. Todellisuus, joka ei noudattanut kuviteltua käskyjen logiikkaa, oli aina jossakin määrin niiden ulottumattomissa.

       No, Venäjä ei siis todellakaan ole Neuvostoliitto enempää kuin Suomikaan on vielä se kvasitotalitaarinen ideologinen kuritusyhteiskunta, jollaiseksi suuren byrokratiamme aivottomat hanslankarit yrittävät sitä tehdä. Totalitaarisuus on vaativa asia, johon todellisuutta ei koskaan saada täysin mahtumaan. Neuvostoliitossa kaikki ymmärsivät tämän ja elivät sen mukaisesti.

      Anna Jarovaja on syntyperäinen venäläinen, joka on asunut vuosia Suomessa. Hänen suomalainen ystävänsä, joka oli asunut vuosia Venäjällä, löytyi matkaseuraksi ja naiset lähtivät katsomaan, miten entinen kotimaa ja tarkemmin sanoen Itä-Karjala nykyään jaksaa.

       Taloudellisesti tilanteessa ei ole valittamista ja ilmeisesti asiat ovat suunnilleen ennallaan esimerkiksi Petroskoissa, jonka keskustasta löytyi jo ennen sotaa tavaratalo, jonka herkut hyvinkin vetävät vertoja Stockmannin vastaavalle osastolle. Pakotteiden merkitys lienee ollut lähinnä kotimaisen tuotannon tukemisessa, kuten asioita ymmärtävät jo aikoinaan arvioivat.

     Uutuutena on internetin kautta tapahtuvan ostamisen valtava määrä, mikä toteutuu myös Karjalan syrjäkylissä. Sielläkin on Wildberriesin asemia, jonne tilaukset tulevat hyvin nopeasti. Tilanne ostosten suhteen on ilmeisesti paljon helpompi kuin ennen tätä systeemiä.

       Rahasta toki saattaa olla ihmisillä puutetta, mutta syrjäkyliin sitä ovat tuoneet ”erikoisoperaation” sotilaat, etenkin invalidit ja kaatuneet. Invalidien eläkkeet ovat sen verran runsaat, että pikku aputalouttaan pitävä ja kalasteleva perhe tulee sellaisella hyvin toimeen.

       Toki sankarihautojen rivitkin ovat pitkiä, sadoista hautapaasista pikkukylien muutamiin tai kymmeniin. Rintamalle on usein lähdetty rahasta, mutta myös tosimiehen kunnianhimosta ja sotainvalidin prestiisi on samaa luokkaa kuin ns. ”Suuren isänmaallisen” jälkeen. Silloin tosin siihen usein liittyi köyhyys ja jopa kurjuus.

       Sota on lähinnä luonnonvoimana pidetty asia eikä ryhtyminen sitä vastustamaan olisi sen kummempaa. Jos pakkaset ovat kovia ja lunta tulee, on niihinkin vain sopeuduttava. Ei niiden takia kotia jätetä.

      Väärinkäsitysten välttämiseksi totean, että kerron tässä ihan omin sanoin omista vaikutelmistani, jotka ovat syntyneet kirjan johdosta. Kirjassa kuvataan konkreettisia kohtaloita, nimiä ja detaljeja riittävästi muutellen, etteivät santarmit tai siis heidän nykyiset seuraajansa pääsisi jäljille.

       Mutta niitä systeemin ulottumattomissa olevia taskuja riittää. Asia perustuu ilmeisesti systeemin tehottomuuteen, kuten neuvostoaikanakin. Toisaalta kohtalo on oikullinen ja joku saatetaan jollakin perusteella siepata, kun taas monia muita ei.

      Esimerkiksi jotkut opettajat eivät heille määrätyissä ”tärkeissä keskusteluissa” oppilaiden kanssa käsittele Ukrainan sotaa uutena ”suurena isänmaallisena”, vaan saattavat puhua ihan muista aiheista. Riski saada asiasta seurauksia on olemassa, mutta jotkut ottavat sen.

       Myös yhteiskunnallista aktivismia riittää. Itse asiassa jotkut aktivistit nimenomaan vetäytyvät Karjalan korpiin, jotka ovat syrjäisyydeltään verrattavissa Siperiaan tai Altaihin.

       Yhteisöt ovat pieniä ja saattavat niissä harrastaa esimerkiksi ympäristönsuojelua, minkä puolesta mielenosoituksetkin ovat yhä sallittuja tai vaikkapa alkuperäiskansan kielen ja tapojen vaalimista.

      Jälkimmäisten kannalta tilanne on sama, kuin se on ollut jo vuosikymmenet. Karjalan kieli/kielet ovat häviämässä, eikä asialle mitään voi, kun puhujien määrä supistuu koko ajan. Karjala kirjakielenä, mistä on tiettyjä historiallisia kokemuksia (vrt. Vihavainen: Haun bubrich tulokset ), ei pystyisi pärjäämään nykyisessä maailmassa, eikä pystynyt ennenkään.

      On mahdollista, ettei siihen ajan oloon pysty suomi tai edes ruotsikaan.

       Karjalan Sanomien lukijana olen yhä uudelleen törmännyt karjalan, suomen ja muiden vähemmistökielten harrastajien toimintaa koskevin uutisiin. Tämä kaiketi antaa kuitenkin vinoutuneen kuvan asioista, koska tuo foorumi nimenomaan keskittyy erään vähemmistökielen asioihin. Vilkasta toimintaa joka tapauksessa tällä alalla on yhä olemassa, eikä sen vainoamisesta ole tietoja.

       Tässä suhteessa tulee mieleen pari suurta entusiastia 1990-luvun lopulta: erityisesti inkeroisten historiaan perehtynyt, nyt jo tuonilmaisiin siirtynyt Olga Konkova ja muuan nuori mies nimeltä Kirsanov, joka teki ja esitti nuorisomusiikkia vatjaksi. Minulle hän kielsi sen olevan rockia ja lienee tiennyt asian paremmin.

       Rajan sulkemisen takia turismi Karjalaan ei ole vähentynyt, vaan ilmeisesti paljonkin lisääntynyt. Kun lännemmäksi ei enää pääse, saapuu Karjalan erämaihin nyt miljoonia turisteja ja majoituspaikoista on suuri puute. Kirjan havainnot vastaavat Karjalan Sanomien esittämiä tietoja.

       Kun nyt jonkinlaiseen sotatilaan on rajan takanakin taas taannuttu, seurattiin parivaljakon matkoja Karjalassa tietenkin myös santarmiston taholta. Kun Anna vielä uudelleen matkusti isiensä maille, ottivat raskaasti aseistautuneet alan rambot hänet äkkiylläköllä kiinni.

       Koska todisteita Supon agentin roolista ei löytynyt, pääsi kirjoittaja vapaaksi, mikäli poistui maasta mahdollisimman nopeasti. Se tarkoitti ajamista henki kurkussa liki tuhannen kilometrin päähän, Norjan rajalle. Onneksi Muurmannin ”trassa” ei valtatie on erinomainen, toisin kuin kylätiet. Sotiin varautumistahan sekin palvelee.

      Kirjan melankolisen naivistinen kuvitus leikkii usein venäjän kielellä, mikä saattaa suomalaiselta lukijalta jäädä ymmärtämättä. Niinpä esimerkiksi jossakin kuvassa koivujen takaa näkyy vain osittain teksti, jonka ymmärrämme kokonaisudessaan kuukuvan: ”kaikki rintaman hyväksi, kaikki voiton hyväksi” (все для фронта, все для победы!)  Koivut kuitenkin peittävät sanan ”pobedy” kaksi alkukirjainta ja niinpä tekstiksi tulee «для беды» -onnettomuuden aikaansaamiseksi….