Itä-Karjala nyt

 

Peilin toisella puolella

 

Anna Jarovaja, Rajantakaiset. Matkapäiväkirja nyky-Venäjältä. Käännös ja toimitus Kerttu Matinpuro. Kuvitus Lilya Matveeva. Rosebud 2026, 185 s.

 

     Venäjän niin sanottu sosialistinen yhteiskunta oli itse asiassa totaalisesti sotaan valjastettu yhteiskunta, jonka malli oli alun perin syntynytkin ensimmäisen maailmansodan vuosina ja viety silloin ehkä pisimmälle Saksassa. Muut noudattivat sen esimerkkiä parhaansa mukaan.

      Nykyinen Venäjä ei ole sosialistinen eikä edes totalitaarinen sen puhtaassa muodossa, mutta ilmeisesti se pyrkii sitä mahdollisimman paljon muistuttamaan. Sota tarjoaa siihen syyn ja keinot.

      Sodan palvelukseen mobilisoitu yhteiskunta, kuten armeijakin, ovat aina epätäydellisiä. Jokainen armeijan käynyt tietää, että siellä syntyy jokseenkin varmasti alakulttuuri, jonka kunnianhimona on lintsata mahdollisimman paljon ja jättää rykmentin murheet niille, joille ne kuuluvat.

       Systeemiin syntyy ikään kuin taskuja, joissa suuren koneiston vaikutus häviää olemattomaksi ja joissa saatetaan elää aivan toisenlaisten periaatteiden mukaan kuin ne, joita virallisesti kaikkien edellytetään noudattavan. Koneisto ei voi kaikkea valvoa eikä ole siitä edes kiinnostunut. Se ymmärtää myös, ettei ole järkevää tuhlata energiaa aivan toissijaiseen ja samalla mahdollisesti nostaa vastarintaa laajemminkin.

      Tämä idea valkeni aikoinaan 1970-luvun alussa amerikkalaiselle Hedrick Smithille, jonka kirjaa The Russians (suom. Venäläiset amerikkalaisen silmin; Vihavainen: Haun historiansa vangit tulokset) on tälläkin palstalla usein arvostaen mainittu.

       Smith kertoo myös siitä, että joku asioita tunteva kehotti katsomaan, miten USA:n armeija toimii ymmärtääkseen, miten Neuvostoliitto toimi. Halua toimia rationaalisesti ja käskyjen mukaan ei vastannut tosiasiallinen kyky niin tehdä. Todellisuus, joka ei noudattanut kuviteltua käskyjen logiikkaa, oli aina jossakin määrin niiden ulottumattomissa.

       No, Venäjä ei siis todellakaan ole Neuvostoliitto enempää kuin Suomikaan on vielä se kvasitotalitaarinen ideologinen kuritusyhteiskunta, jollaiseksi suuren byrokratiamme aivottomat hanslankarit yrittävät sitä tehdä. Totalitaarisuus on vaativa asia, johon todellisuutta ei koskaan saada täysin mahtumaan. Neuvostoliitossa kaikki ymmärsivät tämän ja elivät sen mukaisesti.

      Anna Jarovaja on syntyperäinen venäläinen, joka on asunut vuosia Suomessa. Hänen suomalainen ystävänsä, joka oli asunut vuosia Venäjällä, löytyi matkaseuraksi ja naiset lähtivät katsomaan, miten entinen kotimaa ja tarkemmin sanoen Itä-Karjala nykyään jaksaa.

       Taloudellisesti tilanteessa ei ole valittamista ja ilmeisesti asiat ovat suunnilleen ennallaan esimerkiksi Petroskoissa, jonka keskustasta löytyi jo ennen sotaa tavaratalo, jonka herkut hyvinkin vetävät vertoja Stockmannin vastaavalle osastolle. Pakotteiden merkitys lienee ollut lähinnä kotimaisen tuotannon tukemisessa, kuten asioita ymmärtävät jo aikoinaan arvioivat.

     Uutuutena on internetin kautta tapahtuvan ostamisen valtava määrä, mikä toteutuu myös Karjalan syrjäkylissä. Sielläkin on Wildberriesin asemia, jonne tilaukset tulevat hyvin nopeasti. Tilanne ostosten suhteen on ilmeisesti paljon helpompi kuin ennen tätä systeemiä.

       Rahasta toki saattaa olla ihmisillä puutetta, mutta syrjäkyliin sitä ovat tuoneet ”erikoisoperaation” sotilaat, etenkin invalidit ja kaatuneet. Invalidien eläkkeet ovat sen verran runsaat, että pikku aputalouttaan pitävä ja kalasteleva perhe tulee sellaisella hyvin toimeen.

       Toki sankarihautojen rivitkin ovat pitkiä, sadoista hautapaasista pikkukylien muutamiin tai kymmeniin. Rintamalle on usein lähdetty rahasta, mutta myös tosimiehen kunnianhimosta ja sotainvalidin prestiisi on samaa luokkaa kuin ns. ”Suuren isänmaallisen” jälkeen. Silloin tosin siihen usein liittyi köyhyys ja jopa kurjuus.

       Sota on lähinnä luonnonvoimana pidetty asia eikä ryhtyminen sitä vastustamaan olisi sen kummempaa. Jos pakkaset ovat kovia ja lunta tulee, on niihinkin vain sopeuduttava. Ei niiden takia kotia jätetä.

      Väärinkäsitysten välttämiseksi totean, että kerron tässä ihan omin sanoin omista vaikutelmistani, jotka ovat syntyneet kirjan johdosta. Kirjassa kuvataan konkreettisia kohtaloita, nimiä ja detaljeja riittävästi muutellen, etteivät santarmit tai siis heidän nykyiset seuraajansa pääsisi jäljille.

       Mutta niitä systeemin ulottumattomissa olevia taskuja riittää. Asia perustuu ilmeisesti systeemin tehottomuuteen, kuten neuvostoaikanakin. Toisaalta kohtalo on oikullinen ja joku saatetaan jollakin perusteella siepata, kun taas monia muita ei.

      Esimerkiksi jotkut opettajat eivät heille määrätyissä ”tärkeissä keskusteluissa” oppilaiden kanssa käsittele Ukrainan sotaa uutena ”suurena isänmaallisena”, vaan saattavat puhua ihan muista aiheista. Riski saada asiasta seurauksia on olemassa, mutta jotkut ottavat sen.

       Myös yhteiskunnallista aktivismia riittää. Itse asiassa jotkut aktivistit nimenomaan vetäytyvät Karjalan korpiin, jotka ovat syrjäisyydeltään verrattavissa Siperiaan tai Altaihin.

       Yhteisöt ovat pieniä ja saattavat niissä harrastaa esimerkiksi ympäristönsuojelua, minkä puolesta mielenosoituksetkin ovat yhä sallittuja tai vaikkapa alkuperäiskansan kielen ja tapojen vaalimista.

      Jälkimmäisten kannalta tilanne on sama, kuin se on ollut jo vuosikymmenet. Karjalan kieli/kielet ovat häviämässä, eikä asialle mitään voi, kun puhujien määrä supistuu koko ajan. Karjala kirjakielenä, mistä on tiettyjä historiallisia kokemuksia (vrt. Vihavainen: Haun bubrich tulokset ), ei pystyisi pärjäämään nykyisessä maailmassa, eikä pystynyt ennenkään.

      On mahdollista, ettei siihen ajan oloon pysty suomi tai edes ruotsikaan.

       Karjalan Sanomien lukijana olen yhä uudelleen törmännyt karjalan, suomen ja muiden vähemmistökielten harrastajien toimintaa koskevin uutisiin. Tämä kaiketi antaa kuitenkin vinoutuneen kuvan asioista, koska tuo foorumi nimenomaan keskittyy erään vähemmistökielen asioihin. Vilkasta toimintaa joka tapauksessa tällä alalla on yhä olemassa, eikä sen vainoamisesta ole tietoja.

       Tässä suhteessa tulee mieleen pari suurta entusiastia 1990-luvun lopulta: erityisesti inkeroisten historiaan perehtynyt, nyt jo tuonilmaisiin siirtynyt Olga Konkova ja muuan nuori mies nimeltä Kirsanov, joka teki ja esitti nuorisomusiikkia vatjaksi. Minulle hän kielsi sen olevan rockia ja lienee tiennyt asian paremmin.

       Rajan sulkemisen takia turismi Karjalaan ei ole vähentynyt, vaan ilmeisesti paljonkin lisääntynyt. Kun lännemmäksi ei enää pääse, saapuu Karjalan erämaihin nyt miljoonia turisteja ja majoituspaikoista on suuri puute. Kirjan havainnot vastaavat Karjalan Sanomien esittämiä tietoja.

       Kun nyt jonkinlaiseen sotatilaan on rajan takanakin taas taannuttu, seurattiin parivaljakon matkoja Karjalassa tietenkin myös santarmiston taholta. Kun Anna vielä uudelleen matkusti isiensä maille, ottivat raskaasti aseistautuneet alan rambot hänet äkkiylläköllä kiinni.

       Koska todisteita Supon agentin roolista ei löytynyt, pääsi kirjoittaja vapaaksi, mikäli poistui maasta mahdollisimman nopeasti. Se tarkoitti ajamista henki kurkussa liki tuhannen kilometrin päähän, Norjan rajalle. Onneksi Muurmannin ”trassa” ei valtatie on erinomainen, toisin kuin kylätiet. Sotiin varautumistahan sekin palvelee.

      Kirjan melankolisen naivistinen kuvitus leikkii usein venäjän kielellä, mikä saattaa suomalaiselta lukijalta jäädä ymmärtämättä. Niinpä esimerkiksi jossakin kuvassa koivujen takaa näkyy vain osittain teksti, jonka ymmärrämme kokonaisudessaan kuukuvan: ”kaikki rintaman hyväksi, kaikki voiton hyväksi” (все для фронта, все для победы!)  Koivut kuitenkin peittävät sanan ”pobedy” kaksi alkukirjainta ja niinpä tekstiksi tulee «для беды» -onnettomuuden aikaansaamiseksi….

Historiansa vangit?

 

Se vanha venäläisyys ja uudet paketit

 

Hedrick Smith, Venäläiset amerikkalaisen silmin. WSOY 1976, 569 s.

 

Kekkosen aikana Suomessa julkaistiin hyvin niukasti sellaista Neuvostoliittoa koskevaa kirjallisuutta, jota ei ollut kirjoitettu, painettu tai hyväksytty Moskovassa. Mutta silti sitä ilmestyi, ensin 1950-luvun lopun suojasään aikana, jolloin Poika Tuomisen muistelmien ohella saatiin suomeksi muun muassa Klaus Mehnertin Neuvostoihminen, joka oli alansa valioita (ks. Vihavainen: Haun mehnert tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

 The New York Timesin toimittajan Hedrick Smithin laaja reportaasi Neuvostoliitosta, sen ihmisistä, arkipäivästä ja juhlasta oli 1970-luvulla tapaus paitsi Suomessa myös laajemmin. Smith sai seuraajia lähes välittömästi, kun hänen kollegansa Washington Postista Robert Kaiser kirjoitti oman kirjansa. Muitakin tuli.

Joka tapauksessa nuo kirjat lukeneena pidän Smithin kirjaa edelleen lajissaan parhaana ja se myös tavallaan aloitti uuden aikakauden suhtautumisessa Neuvostoliittoon. Sitähän oli yleisesti totuttu ajattelemaan hyvin kurinalaisena ja tehokkaana valtiona, jossa kaikki tehdään suunnitelman mukaan ja joka on vääjäämättömästi tavoittamassa ja sitten ohittamassa johtavia länsivaltoja aineellisen tuotannon alalla ja samalla tietenkin myös hyvinvoinnissa -kuinkas muuten.

Tutkijoille ei ollut salaisuus, että neuvostosysteemi oli itse asiassa hyvinkin tehoton ja että jopa modernisaatio siellä oli länsimaisittain ajatellen jäänyt toteutumatta laajalla maaseudulla, jossa elettiin yhä maahan kiinnitettyinä ja lähinnä oman pienen yksityispalstan turvin. Koneiden sijasta käytettiin käsiä ja kuokkaa.

Smith maalasi leveällä pensselillä kuvan koko neuvostoyhteiskunnasta, joka oli paljossa toisenlainen kuin amerikkalainen tai muutkaan läntiset yhteiskunnat. Neuvostoihminen oli toisaalta tottelevainen eikä yrittänyt taistella valtaa vastaan, käytännössä hän kuitenkin eli kuin anarkisti ja kiersi ja rikkoi virallisia normeja aina, kun se oli tarpeen ja turvallista.

Mitä valtaan tulee, arvioi Smith, että se oli maailma, jonka tavalliset kansalaiset kokivat olevan kokonaan heistä erillään. Se ei ollut millään tavalla ”oma”, joten siihen ei myöskään kohdistunut mitään erityisiä tunteita. Sitä vain oli syytä pelätä ja kunnioittaa kujin luonnonvoimaa.

Tosin myös Smith panee merkille vahvojen johtajien ihailun ja ottaa jopa lukunsa motoksi Nikolai Karamzinin sanat 1800-luvun alusta, joissa kerrotaan, että venäläiset ovat ylpeilleet juuri siitä, mistä ulkomaaliaset ovat heitä arvostelleet, nimittäin sokeasta ja rajattomasta alistumisesta hallitsijan tahtoon silloinkin, kun hän kaikkein sairaimmissa päähänpistoissaan on polkenut jalkoihinsa kaikki oikeudenmukaisuuden ja inhimillisyyden lait.

Venäläisten kuuliaisuus on kuitenkin pakkokuria, arvelee Smith. He eivät ole sisäistäneet herruutta kuten saksalaiset, sielunsa syvyyksissä venäläinen uhmaa lakia, hän on sisäinen anarkisti ja pelkää sitä itsekin.

1970-luvulla tuli myös tutkijoiden pirissä tavaksi selittää Neuvostoliittoa Venäjän historialla. Näin tekee myös Smith, joka kuitenkin samalla toteaa, että olisi naurettavaa selittää, etteivät sosialistisen totalitaarisen hallinnon vuosikymmenet ja yhteiskunnan perusteelliset mullistukset olisi mitään vaikuttaneet.

Siitä huolimatta Smith, joka perehtyi Venäjän historiaan, alkoi päivä päivältä tuntea yhä useammin, että hän näki ympärillään ennen muuta Venäjän. Loppuluvussa Smith pohtii paljon puhuttua ajatusta systeemien konvergenssista eli lähenemisestä. Tulisiko venäläisistä yhä enemmän amerikkalaisten kaltaisia (ja päinvastoin)?

Smith epäilee tätä. Neuvostoliitossa eli Venäjällä oli jälleen syntynyt uusi luokkajako entisen tasapäistämisen jälkeen. Valtion rituaalit muistuttivat yhä enemmän tsaarinaikaisia, vanha Venäjä tuli yhä enemmän takaisin: Kenties olennaisempaa kuin nämä julkisen elämän järjestelyt ja rituaalit on historian syvälle juurtunut vaikutus venäläiseen luonteeseen ja instituutioihin: vallan luja keskitys, arvoastefetisismi, yksinkertaisten ihmisten vieraanpelko, vieraantuneen älymystön turha nalkutus, venäläisten intohimoinen kiintyminen äiti-Venäjään, massojen tavaksi tullut alistuminen Korkeimman johtajan edessä sekä tapa, jolla ne sokeasti hyväksyvät hallitsijan ja hallittujen välillä ammottavan kuilun.

Useimmat intellektuellitkaan eivät halunneet Venäjälle demokratiaa, arveli Smith: jopa nekin intellektuellit, jotka kaipasivat sitä, sanoivat, ettei heidän yhteiskuntansa ollut valmis demokratian edellyttämään molemminpuolisiin myönnytyksiin, poliittiseen suvaitsevaisuuteen, kompromisseihin ja itsehillintään. Hekin vetäytyvät siitä irti tai sanovat, että sen kehittyminen vie sukupolvien ajan.

Myös Smith luettelee Venäjän historiallisen erityistien omalaatuisuuksia: siellä ei ollut ollut renessanssia, uskonpuhdistusta ja perustuslaillisen liberalismin kautta.  Toistaiseksi ei ollutkaan mitään syytä odottaa, että Venäjän kulttuurin ikivanhoissa kaavoissa tapahtuisi perustavaa laatua oleva muutos.

Ajatus Neuvostoliiton venäläisyydestä tuli 1970-luvulla yhä suositummaksi ja sitä perustelivat tutkijoista etenkin Richard Pipes ja Tibor Szamuely. Etenkin Nikolai I:n ajan Venäjän ja Brežnevin Venäjän havaittiin muistuttavan aivan tavattomasti toisiaan. Markiisi de Custinen Venäjä-kirja vuodelta 1839 ja Nikolai Karamzinin muistio vanhasta ja uudesta Venäjästä vuodelta 1811 julkaistiin uudelleen (ks. Vihavainen: Haun vanha venäjä tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

On turha sanoakaan, että vanhan Venäjän paluu erityisesti Putinin Venäjää selittämään on nyt suurinta muotia.

Ei tuo näkökulma turha olekaan. Siitä huolimatta ei tunne tarvetta antaa paljoakaan pisteitä ampujalle, joka ensin ampuu nuolensa ja sitten piirtää sen ympärille maalitaulun. Se on hieman liian helppoa.

Venäläiseen psyykeen vaikutti Smithin aikana vielä hyvin voimakkaasti ns. Suuri isänmaallinen sota. Hän kirjoittaa siitä otsikolla: Toinen maailmansota oli vasta eilen.

Niinhän se olikin. Kun olin tuohon aikaan Moskovassa, oli siellä valtava määrä yksikätisiä ja yksijalkaisia, noin viisissäkymmenissä olevia miehiä. Eihän sodasta ollut kulunut kuin neljännesvuosisata ja on pikemmin kummallista, että se lännessä oli niin tyystin unohdettu.

Venäjällä sodan unohtaminen ei ollut mahdollista monestakaan syystä ja koko kulttuurinen ilmapiiri oli paksuna verenkarvaisista filmeistä ja kirjoista. Sankarikultti, joka lännessä oli tuhottu jo 1950-luvulla, oli Neuvostoliitossa täysissä voimissaan.

Smithin ja Mehnertin kirjat olivat aikoinaan erinomaisia kurkistuksia Venäjään ja ne ovat lukemisen arvoisia tänäkin päivänä. Tuodessaan esille Venäjän historian merkityksen nykypäivälle ne olivat vastapaino tuon ajan sosiologiselle uskolle, joka ei historiasta paljoa perustanut.

Nykyään on usko historian kaikkivoipaisuuteen Venäjän selittämisessä sen sijaan usein mennyt kohtuuttomuuksiin. Historiallinen determinismi olisi kuitenkin naiivia. Kyllä Venäjäkin on koko aina kehittynyt ja tulee kehittymään. Toivokaamme, että sen historian ne piirteet, joita voi arvostaa, nousisivat taas voimakkaasti esille.

Waltari

Kirjailija

 

Mika Waltari,. Kirjailijan muistelmia Toimittanut Ritva Haavio. WSOY 1980, 486 s.

 

Waltari on maamme merkittävimpiä kirjailijoita ja tykkään hänestä kovasti. Jostakin syystä ei tästä kirjasta kuitenkaan tuntunut heruvan juuri minulle paljon mitään uutta ja mieleen jäävää.

Olen kai jo lukenut useimmat asiat joko hänen tuotannostaan, muiden muistelmista ja vaikkapa näistä Ihmisen ääni ja Legenda jo eläessään -kirjoista. Tämäkin sisältää pätkiä aiemmista. Voi olla, että olen tämänkin opuksen jo joskus lukenut.

Waltarikin oli monena eläessään ja leimautui aikanaan myös niin sanotusti edistyksellisen puolen vastapooliksi, vaikkapa siksi, että kirioitti toisenlaisen kirjan asevelvollisuusarmeijasta kuin Haanpää. Mutta kyllähän sitäkin instituutiota ihmiset joutuivat kovin monesta perspektiivistä katsomaan, eikä Waltarin opus ole lainkaan vähemmän kiinnostava.

Sellainenkin aika sitten tuli, että Neuvostoliitto romahti ja muuankin lappilainen kommunistiuskovainen joutui julkisesti kyselemään, että kun hän on koko ikänsä Lappia kierrellyt aatetta ylistämässä ja sen toteuttamista kehumassa, niin pitääkö hänen nyt lähteä uudelle kierrokselle perumaan puheitaan.

Juuri noinhan se logiikka olisi vaatinut hänen tekevän ja jonkinlaisia, usein irvokkaita kääntymyksiä todella myös tapahtui paljon.

Niihin aikoihin joku ja muistaakseni jopa itse Hannu Salama jollakin palstalla kyseli, että kuka nyt sitten, tämän uuden tietomme valossa oikeastaan palveli sodan aikana oikealla puolella rintamaa: Armas Äikiä puna-armeijan uniformussaan vai Mika Waltari Suomen armeijan juustoveitset kauluksessaan iskemässä kynällään kiväärin sijasta.

Eiväthän nämäkään asiat niin yksioikoisia ole, mutta kyllä Mika teki oman osansa ja varmasti myös omantuntonsa mukaan sodankin aikana. Sellaisestakin talvisodan aikana syntyneestä kirjasta kuin Antero ei enää palaa, olisi tehnyt mieli kuulla edes jotakin, vaikkapa nyt ihan se, milloin se annettiin painettavaksi. Veikkaan, että ennen Moskovan rauhaa.

Vastapuolella vasemmiston suomeksi kirjoittaneet ”kapinalliset kynät” oli juuri sodan kynnyksellä ensin tuomittu fasismin vähintäänkin objektiivisiksi kätyreiksi ja sitten tapettu. Eipä kumma, että Raoul Palmgren jätti mieluummin kirjoittamatta suuren työväenkirjallisuuden historiansa ne sivut, jotka koskivat tätä joukkoa.

Sen on sittemmin tehnyt Mikko Ylikangas, jonka kirja kannattaa ehdottomasti kaivaa kirjastojen kätköistä ja lukea, jos on tästä aihepiiristä kiinnostunut.

No, tästä puolesta tämä kirja ei puhu mitään ja koko sota-ajastakin hyvin vähän. Osallistuminen Saksassa pidettyyn kirjallisuuskokoukseen selostetaan aiemmin julkaistun tekstin avulla. Eipä Waltari tainnut tätä osaa työstään niin erityisesti arvostaa sellaisenaan, mutta korostaa ainakin tuon ajan merkitystä Sinuhelle.

Erikoista on, että impulsiivinen ja herkkä Waltari työskenteli kuin kello. Muutamia tunteja päivässä hän kirjoitti ja kun päivän urakka oli ohi, hän jätti jopa lauseen kesken. Se auttoi jatkamaan sittemmin samasta ajatuksesta ja tunnelmasta.

Päivän urakka ei ollut ihan mahdoton ja 10-15 liuskaa päivässä ei ole kovin paljon. Pikalukija Waltari kuitenkin oli ja oli opiskeluaikana oppinut lukemaan tenttiin 400 sivua saksankielistä tekstiä päivässä.

Tietenkin asiaa auttoi, että kyseessä olli asiateksti. Siitä oli vain intuitiivisesti löydettävä ne avainsanat, jotka saksan kielessä aina sijaitsivat ainakin lauseen lopussa.

Kävin itsekin joskus pikaluvun kurssin ja luulen saaneeni ainakin joitakin  hyviä vihjeitä sitä, miten luetaan kursorisesti ja miten ainakin pitäisi lukea tehokkaasti.

Kun aikoinaan koetti samaan aikaan lukea ja nukkua tai ajatella niitä näitä tenttikirjojen äärellä, olli teho tietenkin surkea ja muistelen, että satakin sivua päivässä tuntui joskus jo hyvältä saavutukselta, vaikka varsinaiseksi saaliiksi olisi tullut vain muutamia kymmeniä alleviivauksia ja epämääräisiä muistoja jostakin Haukion kala-firmasta tai vastaavasta.

Mutta kyllä myös Waltari sittemmin oppi ja opetteli hidastakin lukemista, nautiskelua.

Mitä tulee käytettyihin kieliin, hän oli pitkän linjan latinisti, mikä auttoi kommunikoimaan vaikkapa Italiassa ja tietenkin myös oppimaan ajan kansainvälistä kieltä, ranskaa. Teologinplanttuna tuli opittua vähän kreikkaa ja hepreaa, ruotsia tietenkin osasi jokainen ja saksakin näyttää sujuneen.

Waltari kuitenkin inhosi Saksaa, mutta oli sen sijaan ihastunut gallialaiseen henkeen. Valitettavasti ranskan taito oli heikonlainen, kuten useimmilla muillakin tuon ajan Pariisissa viihtyneillä merkittävillä suomalaisilla. Merkityksettömillä se varmasti oli usein jopa erinomainen.

Kommunikaatio joka tapauksessa sujui ja se tietty ulkopuolisuuden tunne, joka kuultaa kaikista Waltarin tämän aihepiirin kirjoista, on mielestäni pikemmin niiden avu kuin puute.

Nykyäänhän ymmärtääkseni suomalaiset yleensä puhuvat Ranskassakin engelskaansa ja tarpeen tullen käyttävät käännöskonetta, joka mankeloi jokaisen kielen aina englannin kautta. Siinähän sitä sitten ymmärrellään toinen toisensa tylsyyksiä tasolla, joka varmasti kyetään tavoittamaan puolin ja toisin.

Muistelmissa on paljon kiinnostavaa sille, joka haluaa tietää, miten kirjat ovat syntyneet, mutta viime kädessä ne tietenkin ovat syntyneet kirjailijan päässä, joka ei ollut minkäänlaisten eurostandardien mukaan rakennettu.

Waltari korostaa olleensa noin periaatteessa aina hyvin tervejärkinen, mikä lienee ollut jonkin verran enemmän toiveajattelua kuin totta. Nuoruuden uskonnolliset kokemukset eivät muistelmien mukaan olleet erityisen syvällisiä, mutta aikuisiän mystiset kokemuksen sen sijaan kyllä.

Waltari vieroksuu sitä, että mystistä kokemusta etsittäisiin ja yritettäisiin keinolla jos toisellakin saada aikaan, mutta tosiasia lienee, että muussa tapauksessa se jää useimmiten löytymättä. Saattaa olla hyvä niin.

Ne psykedeelisten rohtojen vangit, joita tapaamme näilläkin leveysasteilla napaansa tuijottamassa, eivät juuri vastaa ihannekuvaa ainakaan länsimaisesta ihmisestä. Mutta ehkäpä tämän ajan synkretistinen uskonsekoitus vaatii juuri sellaista. Emme me tätäkään asiaa enää voi tyhjäksi tehdä. Kai ne kohta ovat kirkoissa.

Waltari nautti ainakin kerran psykedelistä myrkkyä eli kärpässientä, jonka vaikutuksia hän on selostanut Neljä päivänlaskua- teoksessaan. Vahvimmat elämykset taitavat kuitenkin kuulua muualle. Dipsomaanin hallusinaatioiden ohella näyttää tulleen vakavia skitsofreenisia kohtauksia.

Mystisen elämyksen ominaisuuksiin kuulunee, ettei sitä voi kuvata. Yrittää voi, mutta samaahan se on kuin kuvailisi sokealle jotakin renessanssin maalausta. Jollakin tasolla viesti kai silloinkin menee perille, mutta olennaista ei missään tapauksessa voi välittää.

Oliko Waltari mahdollisesti mystikko? Vaikuttaa siltä, että oli kyllä siinä hedelmällisessä mielessä, että hän tunsi mystisen kokemuksen todellisuuden ja voiman, mutta ei jäänyt sen vangiksi, saati yrittänyt kaupitella sitä torilla.

Se oli viisautta. En tiedä, mitä mieltä Waltari olisi ollut ns. pössyttelyn vapauttamisesta, mutta luulen, että kansalaisena ja poroporvarina hän olisi ymmärtänyt velvollisuudekseen ainakin rajoittaa sitä, vaikka taiteilijana varmasti ymmärsi asiaa laajemminkin.

 

Se tuli pikkuhiljaa

 

Kun historiaa alettiin vääntää uuteen uskoon

 

Kuten tunnettua, jokaisella kansalla on oma tapansa kokea historiansa ja asiat, joista toinen ylpeilee, saattavat toiselle olla kiusallinen häpeäpilkku. Oma maa on aina oma, vaikka se eksyisi vääryyksiinkin. Noiden vääryyksien kieltämistä, saati ylistämistä ei kuitenkaan enää pidetä säädyllisenä käytöksenä.

Vain diktatuurimaissa ja toisaalta myös noissa 11-vuotiaan tasolle viritetyssä hollywood-versioissa kirjoitetaan yleensä lapsellista hagiografiaa, jossa sankarit ovat yhtä erehtymättömän sankarillisia kuin konnat ovat pahoja ja pelkästään pahoja.

Aikuisille tarkoitettua sankarihistoriaa voimme halutessamme lukea niistä Neuvostoliiton menneisyyttä kuvaavista kirjoista, joita tuossa maassa aikoinaan tehtiin myös ulkomaiseen levitykseen. Näin jälkikäteen voi vain ihmetellä sitä, että niihin saatettiin suhtautua aivan vakavasti myös meillä Suomessa.

Mutta koko maan luonne oli sellainen. Itse asiassa Neuvostoliitto oli pyhä valtio, jota ohjasi erehtymätön kommunistinen puolue. Koska se oli historiallisen edistyksen asialla, se oli aina oikeassa, käyttipä se mitä keinoja tahansa.

Totean vielä varmuuden vuoksi, että jokainen kansakunta, silloin kun se kokee eksistentiaalista uhkaa, nousee myös pyhäksi omille kansalaisilleen, jotka osaltaan toimivat tämän pyhyyden veritodistajina. Niin, ettei tässä kannata yrittää pitää Neuvostoliitossa tapahtuneita asioita joinakin toisen planeetan ilmiöinä, jollaisista meillä ei ole eikä voikaan olla mitään käsitystä.

Neuvostoliiton erikoisuuksiin kuului, että asiat vietiin siellä äärimmäisyyteen. Sen historiasta tuli nimenomaan pyhää ja pelkästään pyhää, eikä sitä sallittu millään tavalla arvostella tai kaivaa siitä esille sopimattomia asioita. Niin sanottu NKP(b):n historian lyhyt oppikurssi, kuuluisa vuonna 1938 ilmestynyt Kratkij kurs oli Stalinin loppuaikoina lähes samassa asemassa kuin Maon Punainen kirja Kiinassa. Se ei ollut tutkimusta, vaan ilmestystä.

Venäjällä purettiin Neuvostoliiton romahdettua sitten ansiokkaasti neuvostoajan historiankirjoitusta, jonka todettiin pitkälti nojaavan juuri tuon Lyhyen kurssin ilmoitettuun auktoriteettiin. Arkistoja avattiin, valtavasti dokumentteja julkaistiin mm. Aleksandr Jakovlevin, politbyroon jäsenen suosiollisella myötävaikutuksella. Kriittinen historiantutkimus tuhosi koko vanhan liturgian ja armoton totuus tuli selväksi yhä useammille.

Mutta eivät ihmiset yleensä ole totuudesta sellaisenaan kiinnostuneita. Mahtivaltion kansalaiset halusivat tukea identiteetilleen ihmisinä, joiden esi-isät olivat palvelleet oikeaa asiaa ja jotka myös itse istuivat voiman oikealla puolella vääryyttä vastustaen ja sankaritekojen kunniasta osansa saaden.

Johan tsaarinhymnikin kehotti: Tsarsvuj na slavu nam, tsarstvuj na strah vragam… Hallitse meidän kunniaksemme ja vihollisten kauhuksi. Ei isänmaallisuus ollut sosialistisesta ideologiasta kiinni ja sen kanssahan se itse asiassa oli ristiriidassakin.

Samaan aikaan, kun Venäjän tiedeakatemian laitoksilla ja yliopistoissa tahtiin runsaasti hyvää ja kriittistä tutkimusta, kasvoivat myös ne markkinat, joilla myytiin isänmaallista tarustoa. Itse asiassa muuri ne saavuttivat aivan valtavan suosion, alkaen historiallisesta kaunokirjallisuudesta ja päätyen runsain lähdeviittein varustettuihin ja tutkimuksina markkinoituihin sepustuksiin.

Jälkimmäisten merkittävin anti oli se, että ne todistivat siitä, miten isänmaa oli aina oikeassa ja alivoimaisenakin saavutti loistavia voittoja. Se ei myöskään alentunut koskaan halpamaiseen kostoon, vaan kunnioitti suurisieluisesti myös ritarillisuuden vaatimuksia.

Mitäpä sanoakaan olihan historiassa kaikenlaista, myös juuri tuollaista, mistä todisti vaikkapa venäläisen sotaväen käytös Pariisissa vuonna 1814, jossa he erosivat edukseen Ranskan suuresta armeijasta, joka oli riehunut Venäjällä pari vuotta aiemmin.

Joka tapauksessa, tätä tavaraa ilmestyi markkinoille itse asiassa jo perestroikan aikoihin ja erityisesti se alkoi täyttää kirjakauppoja 2000-luvulla.

Seuraavassa pari huomiota muutaman vuoden takaa:

 

 

perjantai 14. joulukuuta 2018

Hirmuisia asioita

 

Kauhistuksia

 

Николай Стариков Ненависть. Хроники русофобии. «Питер» 2019, 351 с. (Viha. Russofobian kronikka).

 

Nikolai Starikov on omituinen kirjailija. Hän on yksi niistä, jotka Venäjällä ovat viime aikoina aina vuorollaan syytäneet maailmaan historiallisia kirjoja yhtenä putkena, kuin konekivääristä.

Muita vastaavia ovat olleet muuan herra Širokorad ja myös nykyinen kulttuuriministeri Medinski. Yhteistä heille on historian reipas vääntäminen uuteen uomaan. Kyseessä olevasta kirjallisuudesta ei yleensä voi käyttää nimikettä tutkimus (issledovanije), vaan kuuluu sen sijaan Venäjällä myös sangen suosittuun sarjaan versioita (versii). Kyseessä ovat siis ns. vaihtoehtoiset totuudet.

Starikovin tuotantoon voi tutustua wikipediasta, jossa myös kerrotaan Starikovin itse kuvaavan genreään historialllis-poliittiseksi salapoliisityöksi.

Täytyykin sanoa, että tämä nykyisen ajan Scherlock Holmes onnistuu yhä uudelleen löytämään historiasta tukuttain asioita, jotka muuttavat kokonaan perinteisen käsityksemme. Tai muuttaisivat, ellemme ymmärtäisi jo alusta lähtien, että kyseessä ei ole historiallinen, vaan nimenomaan historiallis-poliittinen työ, jolla on yhtä selvät tavoitteet kuin metoditkin.

Ennen vanhaan, eli siis ennen sitä, kun kaikki piti ruveta sanomaan ja ajattelemaan englanniksi, olisi tässä kohden heti sanottu: Man merkt die Absicht und wird verstimmt.

Wikipedian venäläinen versio tarjoaa taulukon muodossa katsauksen Starikovin teoksiin, joista Nenavist on numero 18. Muutama hänen julkaisemansa kirjan otsikko kuvannee tuotannon luonnetta: Kuka tappoi Venäjän? Venäjän pahin vihollinen. Kaikki paha tulee lännestä. Kuka pani Hitlerin hyökkäämään Stalinin kimppuun? Kriisi, miten sellainen tehdään? Stalin. Muistellaan yhdessä. Sota toisten käsillä. Ja niin edelleen…

Luettelosta puuttuu ns. antifasistisen komitean suomeksi julkaisema vihkonen Stalin ja Suomi. Jos joku kaipaa huumorihetkeä vakavien asioiden parissa, voi julkaisua suositella. Kirjoittaja väittää siinä muun muassa, että vuoden 1944 suurpommituksissa varottiin tarkoin osumasta Helsinkiin…

Olisi väärin väittää, että tämän kirjoittajan tuotanto likimainkaan vastaisi sitä, mitä vakavat tutkijat Venäjällä julkaisevat. Siitä huolimatta sillä on tiettyä oirearvoa ja suurissa kirjakaupoissa Starikovin keltakantiset kirjat ovat aina näkyvästi esillä.

Kannattaa myös huomata, että kirjoittaja on ns. Izborskin klubin jäsen. Tämän think tankin tunnetuin edustajahan on muuan herra Dugin, jota ei tässä tarvinne enää lähemmin esitellä.

Tämän nyt käsillä olevan kirjan sanoma on mahdollisimman selvä ja muutenkin koko kirja on kirjoitettu eräänlaisella selkokielellä, joka muistuttaa Stalinin tyyliä. Retoriset kysymykset ja vastaukset katekismuksen tyyliin osoittavat, millaista lukijakuntaa tavoitellaan.

Russofobiaa sinänsä pidän vakavasti otettavana käsitteenä. Mikäli joku ei ole huomannut, totean, että olen itsekin kirjoittanut aiheesta kirjan.

Venäläisten on kuitenkin yhtä paljon syytä etsiä syitä russofobiaan Venäjästä ja sen poliittisesta roolista kuin amerikkalaisten on syytä ottaa huomioon kotimaansa roolit ihmetellessään sitä jenkkivihaa, joka monessa maailman kolkassa vallitsee.

Usein on molemmissa tapauksissa kyse irrationaalisesta ja huonosti perustellusta asenteesta, mutta itse asia ja sen taustat ovat aivan todellisia. Niiden ymmärtämiseksi ei tarvita mitään rakettitiedettä.

Starikovin tavoitteena on joka tapauksessa osoittaa, ettei tämä missään tapauksessa pidä paikkaansa ja että Venäjään kohdistuvan vihan päämääränä on tuhota se vaihtoehto länsimaiselle elämänmuodolle, jonka venäläisyys tarjoaa.

Tämä länsimainen asenne nojaa uskoon länsimaisen ihmisen poikkeuksellisuudesta ja oikeudesta valjastaa koko maailman resurssit itsensä -kultaisen miljardin- käyttöön.

Venäjä tarjoaa tälle hirviömäiselle ideologialle vastavoiman ja siksi sen tehtävä lännen ja länsimaisuuden vastustajana on maailmanhistoriallinen. Sen toteuttamiseksi on sitten itäslaavilaisten kansojen yhdistyminen samaan valtioon välttämätöntä…

En pidä tarpeellisena näiden houreiden enempää selostamista, koska siitä saattaisi syntyä mielikuva, jonka mukaan tämä heijastaa laajojenkin piirien ajattelua. Lunatic fringehän tässä on kysymyksessä, kuten asia nykysuomeksi ilmaistaan.

Starikovin teksti on hyppelehtivää purkausta, jossa yhtäkkiä saatetaan siirtyä kaukaa menneisyydestä nykypäivään ja päin vastoin. Tavoitteena on voimakas journalistinen vaikutus, joka tukee omaksuttuja näkemyksiä.

Tämä ei tarkoita sitä, että kirjoittaja olisi itse keksinyt ne historialliset esimerkit, joita hän sirottelee asiaansa tukeakseen. Kyllä kirjassa on myös tosiasioita ja sellaisethan ovat historiassa usein tulkinnanvaraisia, ellei kyse oli aivan triviaalista tasosta.

Muuan itseäni aina vaivannut kysymys on ns. Fraustadtin verilöyly ja sen syyt.

Kyseessä on siis Fraustadtin taistelu nykyisessä Puolassa vuonna 1706, jossa suuresti alivoimainen karoliiniarmeija tuotti rökäletappion saksilaisille, joita avusti 6000 venäläisen muodostama apujoukko.

Taistelua lienee pidettävä ruotsalaisten kannalta niin sanotusti kunniakkaana, mutta sen jälkiselvittelyä ei.

Tapahtui näet niin, että ruotsalaisten komentaja Rehnskiöld määräsi tapettavaksi antautuneet venäläiset vangit/venäläisiä vankeja, mikä on kiistatonta.

Miten paljon vankeja oli ja miksi suoritettiin tällainen kansainvälisen oikeuden vastainen joukkomurha, on sen sijaan kiistanalaista.

Itselleni on jäänyt jostakin suomalaisesta esityksestä mieleen luku 6000 henkeä, mikä merkitsisi ennenkuulumatonta verilöylyä ja yhtä historian suurimmista sotarikoksista. Koko ajatus tuollaisesta teurastuksesta sen ajan käsityönä on vertahyytävä.

Tämä luku perustuu kuitenkin ilmeiseen virhearvioon, vaikka lähes yhtä suuren (4000) esittää myös neuvostoaikana sangen arvostettu akateemikko Tarle. Siinä on otettu kirjaimellisesti erään todistajan lause, jonka mukaan venäläiset määrättiin tapettaviksi ilman armoa. Heidän määränsähän oli se 6000

Nyt kuitenkin tiedetään, että tuhannet venäläiset eivät olleet tilaisuudessa tulla teurastetuiksi, vaan olivat silloin jo siirtyneet muualle ja tämän toteaa myös Starikov omassa esityksessään.

Tosiasiallisesti tapettujen määristä esitetään vakavasti otettavia erilaisia lukuja 200-500. Wikipedian kansalliset versiot tekevät mahdolliseksi asian nopean tarkistamisen. Yllätys ei liene, että ruotsalaisilla on pienimmät luvut ja koko tapaustakin epäillään.

Tämähän on jo hirmuista. Ilkityö on joka tapauksessa samaa suuruusluokkaa kuin Viipurin verilöyly vuonna 1918 ja murhaamisen perusteena oli nimenomaan venäläisyys, muita kansallisuuksia se ei koskenut.

Mutta mistä moinen viha nimenomaan venäläisiä kohtaan? Erilaisia selityksiä on tarjolla. Eräs niistä viittaa venäläisten raakuuksiin, jotka olisivat tapahtuneet jonkin verran aiemmin ja toisessa taas esitetään, että armoa (quarter) ei tarvinnut antaa niille, jotka tekeytyivät joksikin muuksi, kuin mitä itse asiassa olivat.

Vangiksi saadut venäläiset taas olivat kääntäneet takkinsa, jotta heitä sen punaisen vuorin takia olisi luultu saksilaisiksi. Tämä ei kutenkaan selitä sitä, miksei saksilaisia sitten tapettu. Sitä paitsi aseensa pois heittäneen vihollisen armahtamiseen ei tarvittu mitään erityistä syytä. Se kuului hänen oikeuksiinsa.

Oli miten oli, sankarikuningas itse hyväksyi Rehnskiöldin teot. Kun Ruotsin armeija sitten Poltavan ja Pervolotšnan jälkeen jäi venäläisten armoille, eivät he kohdistaneet mitään kostotoimia edes niihin ruotsalaisiin, kuten Rehnskiöld, jotka olivat tuon ilkityön suorittajia.

Tämä on totta ja antaa venäläisistä moraalisesti kiitettävän kuvan. Mitä taas tulee Starikovin väitteeseen siitä, etteivät venäläiset sotilaat koskaan tappaneet käsiinsä joutuneita sotavankeja, riittää sen kumoamiseen yksi ainoa sana. Katyn.

Kaiken kaikkiaan Starikovin kirjaa ei kannata lukea, mikäli tavoitteena on hankkia tietoa ja ymmärrystä sen teemasta, mutta ei se sitä merkitse, että kirja koostuisi pelkästä humpuukista.

Sivumennen sanoen, kirjassa mainitaan Fraustadtissa antautuneen saksilaisen joukon erään päällikön nimen olleen von der Golz.

Vuonna 1918, mainitsee kirjoittaja, samanniminen kenraali toi Suomeen apujoukon, jota ilman Venäjä ja Suomi olisivat yhdistyneet muutaman kuukauden sisällä.

Ainakin tätä johtopäätöstä voi pitää perusteltuna.

Mitä taas tulee russofobiaan nykymaailmassa vaikuttavana voimana, olisi sen olemassaoloa turha kiistää. Mutta vain syystä tai toisesta sokea ihminen voi jättää sen syitä etsiessään pois laskuista sen kielteisen rooli, joka Neuvostoliitolla ja Venäjällä on viime vuosikymmeninä tässä maailmassa ollut.

Tosiasia kuitenkin on, että myös Venäjällä ja sen politiikalla on ollut myönteisetkin vaikutuksensa. Tämän unohtaminen ja systemaattinen vääristely johtaa sellaiseen mentaliteettiin, jota nimitämme russofobiaksi, kuten erilaisten starikovien ja šarikovien yksisilmäiset historiantulkinnat johtavat etumerkeiltään vastakkaiseen fobiaan.

Onneksi itärajamme molemmin puolin täysipäiset ihmiset ainakin vielä sanelevat normaalin historiankirjoituksen sävyn ja sisällön.