Kansakunnan omituiset sankarit

 

Kansa, joka nauraa itselleen

 

      Netistä sattui silmään August Ahlqvistin invektiivi Aleksis Kiven ”Veljeksiä” vastaan. Sen sisällön voisi tiivistää siten, että Kivi oli rienaaja, joka esitti pyhän kansan naurettavana, vailla mitään sellaista ylevyyttä ja jopa tragiikkaa, joka kuului jokaiselle sivistyskansalle ja joka viime kädessä antoi sille sen arvon.

       Veljesten pako Impivaaraan ja lapsellinen eristäytyminen sivistyksestä olikin tietysti lähinnä farssia ja paluu takaisin ihmisten ilmoille ja lukutaidon opettelu ei nyt mitenkään riitä panokseksi maailman kulttuuriin. Moinen kohellus ei sivistyneen arvostelijan mielestä sopinut edes kenenkään luettavaksi, saati, että sitä peräti pidettäisiin merkkiteoksena.

     ”Tuntemattoman” vastaanotossa oli paljon samaa. Sen ”sankareilla” ei ollut mitään aikakauden vaatimia kansalaishyveitä.

     Ryhdikkäiden ja sotilaallisten ”Sturm”-joukkojen sijasta esille nostettiin joukko kiroilevia ja pilkkaavia purnareita, joilla ei ollut mitään aavistustakaan sodan todellisesta merkityksestä ja kansakunnan suurista päämääristä. Kirjan kritiikki oli murskaavaa.

       On kiinnostavaa, että juuri ammattitaitoisen kritiikin erityisen rajusti murskaamat kirjat nousivat kansalliskirjallisuudeksi, todelliseen kulttiasemaan.

       ”Tuntematon” on historiassamme ainutlaatuinen bestseller, jota ennen pitkää oli painettu miljoona kappaletta neljän miljoonan asukkaan maassa. Asian takana ei ollut mikään markkinointi, vaan ihmisten halu saada lukea totuus, jonka kerrottiin sen sivuilla esitetyn.

      Niinhän se olikin. Jussi Talven ”Ystäviä ja vihollisia”, jota soviteltiin suuren sotaromaanin rooliin, oli kyllä hyvä kirja, joka ei kuvia kumarrellut ja joka suhtautui saksalaisiinkin ajanmukaisen nihkeästi. Se ei kuitenkaan ”paljastanut” virallisen sodan kuvan falskiutta. ”Synkkä yksinpuhelu” taas oli elitistinen ja myös selvästi jälkiviisas, ei mikään kansakunnan eepos.

     ”Tuntematon” käännettiin heti monelle kielelle ja Yrjö Varpio on tutkinut sen vastaanottoa eri maissa. Sikäli kuin muistan, kirja ei ole missään varsinaisesti koskettanut yleisön sisintä ja noussut suureksi erään kansakunnan symboliseksi tarinaksi, jota voisi spontaanisti pitää merkkiteoksena.

     Venäjällä muuan Jelena Senjavskaja, joka on tutkinut sodan psykologiaa, tyrmäsi ”Tuntemattomasta” tehdyn filmin mainiten, ettei siinä ole edes mitään juonta eikä muitakaan ansioita (ks. Vihavainen: Haun senjavskaja tulokset ). Sen sijaan se hänen mielestään paljasti suomalaisten poikkeuksellisen raakuuden, kun he herkuttelivat vihollisen kiduttavalla kuolemalla. Luulen, että hän tässä viitttasi Vanhalan hihitykseen tankin tuhoamisen jälkeen ”khihihi, siel palo ukkoloihe perskarvat, khihihi…”. Kontekstihan se tässä on se olennainen olennainen: kuka kenet, кто-кого.

     Itse luulen, ettei tämä tutkija lainkaan ymmärtänyt näkemäänsä ja tuskin ymmärtäisi lukemaansakaan, mikäli tarttuisi ”Tuntemattoman” venäjännökseen. Sen sijaan ainakin suuresti arvostamani Fjodor Abramov ymmärsi Linnaa ja piti häntä alan mestarina.

      Suomalaisille ”Tuntematon” ei ole pelkästään kansakunnan selviytymistarina, vaikka se on sitäkin. Se on myös se tiedostamattomasta tietoiseksi päästetty totuus, joka nousee esille kaiken virallisen totuuden, hypetyksen ja valikoivan katselun alta.

       Totuus ei ollut rintamamiehille tuntematon, vaikka sen artikulointi puheeksi ja sanominen ääneen oli jopa kaikille liikaa. Yhteisö eli toisenlaisessa maailmassa. Kun Linna nyt otti tuon askeleen muidenkin puolesta, hän nousi kansakunnan sankariksi: noin minäkin olisin sanonut, jos olisin osannut, näyttivät rintamamiehet sanovan, ja sanoivatkin.

      Tiedostamattoman nostaminen tietoiseksi on tietyllä tasolla myös aivan jokapäiväistä elämää. Jokaisen vitsin kohdalla kyse on siitä, kuten Freud aikoinaan huomasi. Tiedostamattoman piiriin ahdistettu totuus naurattaa päästessään julki ja sokeeraa rikkoessaan kaikkia korrektiuden sääntöjä.

     On selvää, että ideologinen kuritusvaltio ehdottomasti rankaisee sellaisesta. Näin on meillä nyt ja näin oli Suomessakin ennen kuin sen vanha ideologinen kulttuuri joutui kriisiin sodan jälkeen.

      Ei kaikki rienaaminen, saati itsensä paljastelu suinkaan nouse mihinkään rooliin kansakunnan tai edes yksilön tajunnassa. ”Tuntemattomassa” jätettiin kuvaamatta ne korsupuheet, joissa naisenkipeät nuorukaiset purkivat kiduttavaa ikäväänsä.

       Itse asiassa kirja oli omalla tavallaan ja tietyssä mielessä ”siloiteltu” versio rintaman todellisuudesta, arvioi joku rintamaies, jonka nimeä en nyt muista.

      Mutta eihän taideteos mikään valokuva ole eikä sen pidä ollakaan. Sen sijaan suuri taide on suuressa roolissa joidenkin sellaisten asioiden kannalta, jotka ovat kertaluokkaa tärkeämpiä, kuin joidenkin, usein alaikäisten nuorukaisten puheet ja runkkailut.

       Kansallisen historian kannalta nuo viimemainitut ovat yhtä merkityksettömiä kuin joidenkin sukupuoleltaan poikkeavien tai epämääräisiksi jääneiden marginaalien tapa kokea sota. Valtava merkitys voi sen sijaan olla romaanin vaikutuksella kansalliseen kulttuuriin ja sen tapaan puhua ja ymmärtää asioita.

     Mielestäni on kansainvälisessä vertailussa hyvin merkittävää, että niin ”Veljekset” kuin ”Tuntematon” rakentuvat pitkälti huumorin varaan. Niin traaginen kuin ”Tuntemattoman” nuorukaisten tarina usein onkin, on koko teoksella tiettyjä komedian tunnusmerkkejä ja antiikin luokittelussa siihen riittää jo onnellinen loppu. Yksilöt kuolevat, kansakunta selviää.

      Loppu kannattaa sitä paitsi lukea huolellisesti: He olivat hävinneet. Saaneet rangaistuksen. Mistä se oli tullut, siihen tulisi varmasti monenlaisia vastauksia. Eräs myönteinen seikka siinä asiassa sentään oli. Kohtalo oli vapauttanut heidät kaikesta vastuusta antamalla heille selkäsaunan. Mitä olisikaan merkinnyt voitto. Vastuuta. Vastuuta teoista, jotka kerran olisivat vaatineet hyvityksen.

     Tässä puhutaan historian ironiasta ja kansallisesta tarinasta, joka Suomella on täysin oman laatuisensa.

   Asiaa ei voi missään tapauksessa ymmärtää tunkemalla maatamme ”osaksi länttä” ja yrittämällä tehdä historiastamme muuta, kuin se on ollut.

      Kukaan ”lännettäjä” eikä kukaan ulkomaalainen ei voi asiaa ymmärtää, ellei pysty muuntautumaan suomalaiseksi sanan varsinaisessa merkityksessä eli ymmärtää itsensä tämän kansakunnan menneisyyden ja tulevaisuuden osaksi.

      ”Aika velikultia” nuo kansakuntaa symbolisoivat nuoret miehet joka tapauksessa olivat ja siis ainakin jollakin tavoin ymmärsivät sen humoristisuuden, joka piili kaiken tragiikan takana. Suomen tarina ei ollut hauska, kaukana siitä, mutta siinä piili ironiaa, joka oli ymmärrettävä, jos mieli tuntea kansakunnan syvin olemus.

      No, tuossa oli jo liiallista mahtipontisuutta, mutta sanokoon joku asian paremmin. Joka tapauksessa kansakunnan kyky nauraa itselleen ei ole mikään yleinen, saati itsestään selvä asia eikä suomalasillakaan normaali ja jokapäiväinen ilmiö. Nyt sellaista kyllä taas kaivattaisiin.

   Kiven ”Veljekset”, kaikessa karikatyyrisessä suomalaisuudessaan ja hieman koomisessa totisuudessaankin Tammiston Kyöstin ja veli Juhanin tapaan ovat myös sangen omaleimainen ja pohjimmiltaan aidosti kansallinen symboli ja juuri siksi Ahlqvist ei voinut sitä sulattaa.

       Myös ”Tuntematon” on vain osaksi traaginen tarina ja kaukana kaikesta totisesta mustavalkoisuudesta. Sen ymmärtäminen kansalliseksi sankaritarinaksi edellyttää suomalaiseksi ryhtymistä.

      Eipä siis nyt ihmetellä, ellei joku Senjavskaja saa siitä mitään irti tai ymmärtää sen aivan väärin. Meilläkin sitä on ymmärretty monilla tavoin: se on tekijänsä mielestä ollut ”anti-Runeberg”, vaikka sen vänrikit eittämättä ovat täysipainoisia oman aikansa sankareita, se on joidenkin mielestä ollut sotaa vastaan esitetty paljastuskirja, mutta useimpien mielestä se nykyään lienee ennen muuta sankaritarina.

       Joka tapauksessa kyseessä on kirja, jonka filmatisointeja koko kansa katsoo yhä uudelleen itsenäisyyspäivänä, päivänä, jota näennäisesti vietetään erään riitaisen eduskuntaäänestyksen muistoksi. Jotakin eduskuntariitelyä suurempaa löytyy nimenomaan tuossa tarinassa, joka koetaan ennen muuta aitona menneisyyden kuvauksena ja jopa dokumenttina.