Julmia kansoja

 

Historian käyttömahdollisuuksista

 

     1600-luvulla oli tapana julkaista kuvasarjoja eri maiden ihmisistä. Niissä oli kuvattu heidän kansallinen pukunsa ja lueteltu heidän hyveensä ja paheensa ja muitakin kiinnostavia tietoja. Muistan hieman yllättyneeni, kun ruotsalaisten paheena mainittiin julmuus. En muista, että sitä olisi minkään muun kansan kohdalla mainittukaan.

      Ainahan syitä löytyikin. Tukholman verilöyly, jossa satakunta ylimystä mestattiin, kuului Ruotsin historiaan, mutta oli toki tanskalaisten työtä. Viikinkien veriset retket eivät nekään olleet vain ruotsalaisten tekemiä ja 30-vuotisessa sodassa Ruotsi oli jopa ottanut käyttöön sota-artiklat, jotka kielsivät raakuudet siviiliväestöä kohtaan. Se oli jopa poikkeuksellista.

      Skoonen sodassa epäilemättä pyrittiin masentamaan snapphane- sissiliikkeen sisua seivästämällä kiinni saadut johtajat (ks. Vihavainen: Haun julma ruotsi tulokset), mutta tämä raaka rangaistus ei ollut pelkästään ruotsalaisten käytössä. Kun kysymys oli 1600-luvusta, ei suuresta Pohjan sodasta vielä voinut olla kyse.

       Mutta tosiasia on, että julmuudestaan ruotsalaiset olivat kuuluisia ainakin tämän gallerian maalaajan tietoisuudessa (ks. Vihavainen: Haun hyviä tyyppejä stereotyyppistä tulokset ).

      Englantilaisten raakuudesta, joka purkautui myös sisällissodissa, tiedettiin kuitenkin myös yleisesti ja skotit, jotka olivat koko Euroopassa tunnettuja palkkasotureina, eivät asiaa juuri parantaneet. Saksalaisten karkeus oli käsite ja Alppien eteläpuolella heihin suhtauduttiin alentuvasti.

      Venäjä oli siellä matkailleiden mielestä ”villi ja barbaatinen”, mutta ei vailla hyväkään puolia. Meillä se tunnettiin hyvin (ks. Vihavainen: Haun tarkiainen tulokset). Kaikkialta saattoi löytää sekä hyvää, että pahaa.

      Näyttää siltä, että monet ovat viime vuosina vaivanneet paljon päätään sillä, mikä merkitys on Butšan verilöylyllä venäläisyyden ymmärtämisen kannalta. Jonkinlainen alan ennätys on sillä kynäilijällä, joka on pohtinut, voiko moisen tapahtuman jälkeen enää lukea venäläistä runoutta.

     Mitäpä sanoakaan, maailma n täynnä ongelmia ja historiastahan niitä vastauksia etsitään, mistäpä muualta. Panen tähän uudelleen asiaa koskevan vanhemman blogini, koska huomasin, ettei sen aihe ole vanhentunut, enkä sitä itsekään enää muistanut:

 

 

 

sunnuntai 31. joulukuuta 2023

Ylpeä rooli

 

Venäläisen erityisyyden juuria

 

     Nykyään on muotia selittää Venäjää ja venäläisyyttä kovin kaukaisilla asioilla. Keskiaika on mainio varasto kaikenlaista omituisuutta ja sieltä löytyy aina jotakin tarvitseville. Tiivistäen voidaan sanoa, että Venäjä on aina ollut sitä ja sitä eikä koskaan tätä tai tuota. Tämä näyttää tyydyttävän monien tiedolliset tarpeet.

      Itse en suinkaan sulje pois enempää tataarilais-mongolisen despotian kuin hesykastisen mystiikan merkitystä Venäjän kehitykselle. Jotakin mahtanee merkitä jopa suomalainen verenperintökin, mutta vaikeudet tulevat silloin, kun pitäisi sanoa, mikä nimenomainen merkitys niillä kullakin on ollut.

       Historiassa on valitettavasti niin paljon erilaisia vaikuttavia voimia, että on tuskin koskaan mahdollista tislata niistä esille jonkun nimenomaisen tekijän vaikutusta, sitä paitsi aina löytyy myös sellaista ainesta, joka on kauniille teorialle vastakkaista. Ei sitäkään oikein ole sallittua pyyhkäistä noin vain syrjään, jos halutaan olla vakavasti otettavia.

       Aikoinaan pohdiskeltiin paljon saksalaisuuden erikoislaatua, sen poikkeavaa kehitystietä (Deutsche Sonderweg), joka selittäisi alttiuden natsismille ja vastakohtaisuuden demokraattiseen mielenlaatuun nähden.

        Kuitenkin Saksa oli Euroopan sydämessä ja koostui hyvinkin erilaatuisista osista, joilla oli kullakin oma historiansa. Kaikki eurooppalaisen yhteiskunta- ja aatehistorian merkittävämmät murrokset kuuluivat myös saksalaisten maiden historiaan.

       Luulen, että Saksan erikoisuuksien pohdiskelijat saivat aikoinaan älyllisen tyydytyksen työstään ja mielestään ymmärsivät, miksi natsismin täytyi tulla maailmaan. Sitä en tiedä, miten heidän päättelynsä edesauttaa nykyisen nyhverö-Saksan ymmärtämistä, jonka symboliksi hyvin sopii Der Deutsche Michel, tuo flegmaattinen lallus (ks. Vihavainen: Haun deutsche michel tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

       Historialliset selitykset ovat usein hyvin houkuttelevia, mutta niissäkin on syytä pysyä kohtuudessa ja pitää ainakin silmällä myös lähimenneisyyttä, vaikka satojen vuosien päässä häämöttävä muinaisuus tuntuisikin aivan erityisen hyvältä selittäjältä.

       Lähimenneisyyden voi nimittäin ainakin katsoa vaikuttaneen varmasti nykyisyyteen aivan suorallakin vaikutussuhteella: Hitlerin ajan saksalaiset muistivat hyvin sen sodanjälkeisen rankaisupolitiikan, joka kohdistui viattomaan siviiliväestöön ja jota perustetiin selittämällä oikein virallisesti saksalaiset yksin sotaan syyllisiksi.

        Venäjä, Neuvostoliiton hahmossa, nousi supervallaksi nimenomaan kommunismin tunnusten alla. Jo tsaarin aikana se oli ollut suurvalta, mutta supervallan käsite oli jotakin uutta auringon alla. Ideologian todistelut siitä, että se olisi koko maailman todellinen johtaja ja koko historian korkein saavutus, eivät tuntuneet ainakaan kaukaa haetuilta.

        Supervallan status oli hankittu käsittämättömän suurin ihmisuhrein, jotka olivat hyvin todellisia ja kaikkien tuntemia. Neuvostosysteemin romahdus merkitsi siten äkillistä pudotusta hyvin korkealta. Itsekehun alalla Neuvostoliitto oli saavuttanut luultavasti uuden maailmanennätyksen ja päässyt ainakin natsien rinnalle, ellei ohikin. Nyt kupla puhkesi.

       Romahdukseen liittyi taloudellinen ahdinko, joka on verrattavissa Saksan 1920-luvun alkuun. Kuten mielipidetutkimukset osoittavat, kommunismi oli äkillisesti menettänyt maineensa, mutta eihän tämä tehnyt tyhjäksi sitä maailmanhistoriallista urotyötä, jonka Venäjä oli tehnyt miljoonauhrein voittaessaan Saksan. Myös supervaltaisuuden gloorian menetys jäi kaihertamaan.

        Vielä 2000-luvun alkupuolella enemmistö venäläisistä suhtautui mielipidemittausten mukaan skeptisesti Venäjän mahdollisuuksiin palata jälleen suurvallaksi. Usko tähän mahdollisuuteen lisääntyi merkittävästi vasta Krimin kaappauksen jälkeen. Sitten alkoikin vanha suola janottaa.

        Kun Venäjä nyt on joutunut vanhaan, klassiseen asemaansa, jossa koko läntinen Eurooppa on asettunut sitä uhkaamaan, on sen reaktio varsin ymmärrettävästi ollut samanlainen kuin 1800-luvulla vuosien 1830-1831 ja 1863-1864 Puolan kapinoiden aikana. (ks. Vihavainen: Haun meidän ja teidän vapautenne tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

        Suurvaltaisen imperialismin haamusärkyyn on liittynyt pahastuminen siitä, että ”sivulliset” julkenevat puuttua ”slaavien perheriitoihin”. Puolan kapinoiden kukistamiseen liittyi törkeä yritys koko puolalaisuuden tuhoamiseen, mikä oli rikollista politiikkaa millä tahansa mittarilla. Silti asia vetosi venäläiseen isänmaallisuuteen, kun siihen liittyi Euroopan esittämä uhkaus.

       Kommunistivallan kausi kesti Venäjällä pari kertaa kauemmin kuin Itä-Euroopan ns. kansandemokratioissa. Se merkitsi sitä, ettei sen romahtaessa Venäjällä ollut enää elävää muistoa siitä, mitä oli olut ennen vallankumousta.

        Ideologian tasolla tämä senioriteetti merkitsi sitä, että Neuvostoliiton status oli laadullisesti ylempänä kuin Itä-Euroopan maiden. Neuvostoliitossa kerrottiin rakennetun kehittynyt eli kypsä sosialismi (razvitoj l. zrelyj sotsializm), jollaista Itä-Euroopassa vasta rakennettiin. Venäjällä sen sijaan rakennettiin täyttä häkää jo kommunistista yhteiskuntaa.

        Tämä johtoasema koko maailmanhistorian kehityksessä oli tietenkin ylpeä rooli ja siitä myös seurasi, että pidemmälle ehtineenä Neuvostoliitto antoi normin koko muulle maailmalle, joka lainomaisesti oli ennemmin tai myöhemmin siirtyvä sosialismiin ja sitten kommunismiin.

        Myös Itä-Euroopan kansandemokratiat olivat tietenkin sidottuja neuvostoliittolaisen mallin toteuttamiseen ja olivat omaksuneet tavoitteekseen tuon kehittyneen eli kypsän sosialismi rakentamisen. Kun se olisi saavutettu, tulisi niiden vuoro alkaa rakentaa kommunismia, jonka Neuvostoliitto silloin olisi jo kaiketi saavuttanut.

       Toisaalta mikään toinen maa ei voinut antaa normejaan uranuurtajamaalle, koska ei ollut vielä ehtinyt yhteiskunnallisessa kehityksessään niin pitkälle. Itse asiassa mistään ei löytynyt kriteereitä, joiden mukaan Neuvostoliiton reaalisosialismia olisi voinut arvostella. Sen työväenluokan kollektiivista viisautta edustava puoluekin teki aina päätöksensä yksimielisesti.

     Jälkikäteen ajatellen tuntuu uskomattomalta, että niin monet myös ns. älymystön piiriin itsensä lukevat henkilöt ottivat tämän anti-intellektualismin aivan vakavasti jopa -ja erityisesti- ulkomailla.

       Venäjällä oli tietenkin pakko olla ainakin hyväksyvinään tämä ajatus puoluevaltion erehtymättömyydestä ja pyhyydestä. Jos nyt ei kuitenkaan uskonut kommunismiin, olivat reaalisia asioita ainakin suurvaltaisuus ja isänmaallisuus, sekä tietenkin kaikkea valvovan ison veljen ”kaikkinäkevät silmät ja kaikki kuulevat korvat”, joista runoilija Lermontov jo 1830-luvulla puhui.

      Samanlaiset asiathan ne pitivät myös Hitlerin hallintoa pystyssä, mutta tässä tapauksessa ne oli ymmärrettävä toistensa vastakohdiksi.

       Venäläinen nykytodellisuus ammentaa nyt suurvaltaisuuttaan ja chauvinismiaan ennen muuta1900-luvun runsaista varastoista. Niillä oli suoranaiset edeltäjänsä 1800-luvulla, eikä mikään estä etenemästä aina keskiajalle asti, kun nykytilanteen historiallisia juuria haetaan.

       Lähimenneisyyden laiminlyöminen olisi tässä kuitenkin suuri virhe, kuten monet Venäjä-spesialistit ovat todenneetkin (ks. Vihavainen: Haun graziosi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

       Venäjän nykyinen nousu maailman häiriköksi ja sen asettuminen Euroopan vastapooliksi on sangen valitettava asia, jota ei voi pitää ennalta määrättynä. Mitään periaatteellista uutta tässä asetelmassa ei kuitenkaan ole ja sen ymmärtämiseksi on syytä ensin katsoa lähelle ja vasta sitten kauemmas.