sunnuntai 31. joulukuuta 2023

Ylpeä rooli

 

Venäläisen erityisyyden juuria

 

Nykyään on muotia selittää Venäjää ja venäläisyyttä kovin kaukaisilla asioilla. Keskiaika on mainio varasto kaikenlaista omituisuutta ja sieltä löytyy aina jotakin tarvitseville. Tiivistäen voidaan sanoa, että Venäjä on aina ollut sitä ja sitä eikä koskaan tätä tai tuota. Tämä näyttää tyydyttävän monien tiedolliset tarpeet.

Itse en suinkaan sulje pois enempää tataarilais-mongolisen despotian kuin hesykastisen mystiikan merkitystä Venäjän kehitykselle. Jotakin mahtanee merkitä jopa suomalainen verenperintökin, mutta vaikeudet tulevat silloin, kun pitäisi sanoa, mikä nimenomainen merkitys niillä kullakin on ollut.

Historiassa on valitettavasti niin paljon erilaisia vaikuttavia voimia, että on tuskin koskaan mahdollista tislata niistä esille jonkun nimenomaisen tekijän vaikutusta, sitä paitsi aina löytyy myös sellaista ainesta, joka on kauniille teorialle vastakkaista. Ei sitäkään oikein ole sallittua pyyhkäistä noin vain syrjään, jos halutaan olla vakavasti otettavia.

Aikoinaan pohdiskeltiin paljon saksalaisuuden erikoislaatua, sen poikkeavaa kehitystietä (Deutsche Sonderweg), joka selittäisi alttiuden natsismille ja vastakohtaisuuden demokraattiseen mielenlaatuun nähden.

Kuitenkin Saksa oli Euroopan sydämessä ja koostui hyvinkin erilaatuisista osista, joilla oli kullakin oma historiansa. Kaikki eurooppalaisen yhteiskunta- ja aatehistorian merkittävämmät murrokset kuuluivat myös saksalaisten maiden historiaan.

Luulen, että Saksan erikoisuuksien pohdiskelijat saivat aikoinaan älyllisen tyydytyksen työstään ja mielestään ymmärsivät, miksi natsismin täytyi tulla maailmaan. Sitä en tiedä, miten heidän päättelynsä edesauttaa nykyisen nyhverö-Saksan ymmärtämistä, jonka symboliksi hyvin sopii Der Deutsche Michel, tuo flegmaattinen lallus (ks. Vihavainen: Haun deutsche michel tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Historialliset selitykset ovat usein hyvin houkuttelevia, mutta niissäkin on syytä pysyä kohtuudessa ja pitää ainakin silmällä myös lähimenneisyyttä, vaikka satojen vuosien päässä häämöttävä muinaisuus tuntuisikin aivan erityisen hyvältä selittäjältä.

Lähimenneisyyden voi nimittäin ainakin katsoa vaikuttaneen varmasti nykyisyyteen aivan suorallakin vaikutussuhteella: Hitlerin ajan saksalaiset muistivat hyvin sen sodanjälkeisen rankaisupolitiikan, joka kohdistui viattomaan siviiliväestöön ja jota perustetiin selittämällä oikein virallisesti saksalaiset yksin sotaan syyllisiksi.

Venäjä, Neuvostoliiton hahmossa, nousi supervallaksi nimenomaan kommunismin tunnusten alla. Jo tsaarin aikana se oli ollut suurvalta, mutta supervallan käsite oli jotakin uutta auringon alla. Ideologian todistelut siitä, että se olisi koko maailman todellinen johtaja ja koko historian korkein saavutus, eivät tuntuneet ainakaan kaukaa haetuilta.

Supervallan status oli hankittu käsittämättömän suurin ihmisuhrein, jotka olivat hyvin todellisia ja kaikkien tuntemia. Neuvostosysteemin romahdus merkitsi siten äkillistä pudotusta hyvin korkealta. Itsekehun alalla Neuvostoliitto oli saavuttanut luultavasti uuden maailmanennätyksen ja päässyt ainakin natsien rinnalle, ellei ohikin. Nyt kupla puhkesi.

Romahdukseen liittyi taloudellinen ahdinko, joka on verrattavissa Saksan 1920-luvun alkuun. Kuten mielipidetutkimukset osoittavat, kommunismi oli äkillisesti menettänyt maineensa, mutta eihän tämä tehnyt tyhjäksi sitä maailmanhistoriallista urotyötä, jonka Venäjä oli tehnyt miljoonauhrein voittaessaan Saksan. Myös supervaltaisuuden gloorian menetys jäi kaihertamaan.

Vielä 2000-luvun alkupuolella enemmistö venäläisistä suhtautui mielipidemittausten mukaan skeptisesti Venäjän mahdollisuuksiin palata jälleen suurvallaksi. Usko tähän mahdollisuuteen lisääntyi merkittävästi vasta Krimin kaappauksen jälkeen. Sitten alkoikin vanha suola janottaa.

Kun Venäjä nyt on joutunut vanhaan, klassiseen asemaansa, jossa koko läntinen Eurooppa on asettunut sitä uhkaamaan, on sen reaktio varsin ymmärrettävästi ollut samanlainen kuin 1800-luvulla vuosien 1830-1831 ja 1863-1864 Puolan kapinoiden aikana. (ks. Vihavainen: Haun meidän ja teidän vapautenne tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Suurvaltaisen imperialismin haamusärkyyn on liittynyt pahastuminen siitä, että ”sivulliset” julkenevat puuttua ”slaavien perheriitoihin”. Puolan kapinoiden kukistamiseen liittyi törkeä yritys koko puolalaisuuden tuhoamiseen, mikä oli rikollista politiikkaa millä tahansa mittarilla. Silti asia vetosi venäläiseen isänmaallisuuteen, kun siihen liittyi Euroopan esittämä uhkaus.

Kommunistivallan kausi kesti Venäjällä pari kertaa kauemmin kuin Itä-Euroopan ns. kansandemokratioissa. Se merkitsi sitä, ettei sen romahtaessa Venäjällä ollut enää elävää muistoa siitä, mitä oli olut ennen vallankumousta.

Ideologian tasolla tämä senioriteetti merkitsi sitä, että Neuvostoliiton status oli laadullisesti ylempänä kuin Itä-Euroopan maiden. Neuvostoliitossa kerrottiin rakennetun kehittynyt eli kypsä sosialismi (razvitoj l. zrelyj sotsializm), jollaista Itä-Euroopassa vasta rakennettiin. Venäjällä sen sijaan rakennettiin täyttä häkää jo kommunistista yhteiskuntaa.

Tämä johtoasema koko maailmanhistorian kehityksessä oli tietenkin ylpeä rooli ja siitä myös seurasi, että pidemmälle ehtineenä Neuvostoliitto antoi normin koko muulle maailmalle, joka lainomaisesti oli ennemmin tai myöhemmin siirtyvä sosialismiin ja sitten kommunismiin.

Myös Itä-Euroopan kansandemokratiat olivat tietenkin sidottuja neuvostoliittolaisen mallin toteuttamiseen ja olivat omaksuneet tavoitteekseen tuon kehittyneen eli kypsän sosialismi rakentamisen. Kun se olisi saavutettu, tulisi niiden vuoro alkaa rakentaa kommunismia, jonka Neuvostoliitto silloin olisi jo kaiketi saavuttanut.

Toisaalta mikään toinen maa ei voinut antaa normejaan uranuurtajamaalle, koska ei ollut vielä ehtinyt yhteiskunnallisessa kehityksessään niin pitkälle. Itse asiassa mistään ei löytynyt kriteereitä, joiden mukaan Neuvostoliiton reaalisosialismia olisi voinut arvostella. Sen työväenluokan kollektiivista viisautta edustava puoluekin teki aina päätöksensä yksimielisesti.

Jälkikäteen ajatellen tuntuu uskomattomalta, että niin monet myös ns. älymystön piiriin itsensä lukevat henkilöt ottivat tämän anti-intellektualismin aivan vakavasti jopa -ja erityisesti- ulkomailla.

Venäjällä oli tietenkin pakko olla ainakin hyväksyvinään tämä ajatus puoluevaltion erehtymättömyydestä ja pyhyydestä. Jos nyt ei kuitenkaan uskonut kommunismiin, olivat reaalisia asioita ainakin suurvaltaisuus ja isänmaallisuus, sekä tietenkin kaikkea valvovan ison veljen ”kaikkinäkevät silmät ja kaikki kuulevat korvat”, joista runoilija Lermontov jo 1830-luvulla puhui.

Samanlaiset asiathan ne pitivät myös Hitlerin hallintoa pystyssä, mutta tässä tapauksessa ne oli ymmärrettävä toistensa vastakohdiksi.

Venäläinen nykytodellisuus ammentaa nyt suurvaltaisuuttaan ja chauvinismiaan ennen muuta1900-luvun runsaista varastoista. Niillä oli suoranaiset edeltäjänsä 1800-luvulla, eikä mikään estä etenemästä aina keskiajalle asti, kun nykytilanteen historiallisia juuria haetaan.

Lähimenneisyyden laiminlyöminen olisi tässä kuitenkin suuri virhe, kuten monet Venäjä-spesialistit ovat todenneetkin (ks. Vihavainen: Haun graziosi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Venäjän nykyinen nousu maailman häiriköksi ja sen asettuminen Euroopan vastapooliksi on sangen valitettava asia, jota ei voi pitää ennalta määrättynä. Mitään periaatteellista uutta tässä asetelmassa ei kuitenkaan ole ja sen ymmärtämiseksi on syytä ensin katsoa lähelle ja vasta sitten kauemmas.

 

28 kommenttia:

  1. Vaikuttava yhteenveto surkeasta "kehityksestä", varsin vaikean vuoden viimeisenä päivänä. Kiitos siitä! Suurvaltaisen imperialismin haamusäryn kautta maailman häiriköksi. Siinä se on, ytimekäs toteamus...käännös venäjäksi voisi olla paikallaan?

    VastaaPoista
  2. Koska Venäjä on iso maa ja heitä on paljon, venäläiset haluavat uskoa, että se riittää tekemään myös maasta imperiumin ja toimimaan imperiumin ehdoilla. Amerikkakin on aika iso maa ja heitä on melkoisesti, mutta koska he ovat saaneet myös taloudellisesti enemmän aikaan kuin muut, niin he eivät ole välttyneet tulemasta, kuin sivutuotteena, imperialistiseksi suurvallaksi ja maailman poliisiksi. Kahdesti he joutuivat pelastamaan Euroopan itseltään, joten ei ole ihme, jos he pikkuisen innostuivat itsekin voimistaan tekmällä muutamia vähemmän fiksuja "auttamisoperaatioita".

    Venäjän on siis kuin ison talon öykkäröivä poika, joka kännipäissään uhoilee kylällä ja Amerikka sen toisen ison talon ahkera ja urheileva poika, jonka kaveri useimmat haluavat olla, koska he tietävät, että hän on oikeasti vahvempi kuin se öykkäripoika.

    VastaaPoista
  3. "miten heidän päättelynsä edesauttaa nykyisen nyhverö-Saksan ymmärtämistä, jonka symboliksi hyvin sopii Der Deutsche Michel, tuo flegmaattinen lallus"

    Olisiko merkki (liiankin) onnistuneesta denatsifikaatiosta. Sitä olen miettinyt, onko jossain amerikkalaisessa ajatushautomossa hiljaa manattu tuota liiankin hyvää menestystä Saksassa ja Japanissa, kun kummastakaan ei ole kumppaniksi puolustushankkeissa.

    VastaaPoista
  4. Saksalaisilla on voimakas viehtymys äärimmäisiin ratkaisuihin, kuten toisen maailmansodan aikana nähtiin. Nyt se koettaa pyristellä irti natsismin ajasta kynsin hampain, ja taas ollaan lähellä äärimmäisiä ratkaisuja. Pertti Rönkön uusin kirja kertoo lähes puistattavia asioita, kuinka saksalaisia nyt opetetaan ajattelemaan oikein, joko opit tai itket ja opit! Sisäisen turvallisuuden virastolla on käytössään samanlaiset metodit kuin Stasilla tai Gestapolla, lukekaapa kirja niin hämmästytte! Ainakakin Suomessa näistä asioista ollaan oltu hiljaa, kuin se entinen neste sukassa.
    Kun Saksa on EU:n johtava maa, niin en pidä ihmeenä, että Saksan metodit saattavat levitä koko EU:iin, ja jos näin käy, piru on merrassa! Turha siinä kohtaa on heristellä sormea Valko-Venäjälle, Unkarille tai Puolalle, tai millekään muulle maalle oikeusvaltion periaatteista!

    Venäläisiä näyttää ohjaavan pelkästään valtava herkkähipiäisyys ja loukkaantuminen, eivätkä he näe siinä mitään outoa. Puistattavin esimerkki on tämä uusin laivan upottaminen, jonka ukrainalaiset tekivät Sevastopolissa. Venäläisten mielestä se oli vastenmielinen rikos joka ei jää rankaisematta. Ukrainan rikostovereiksi Venäjä katsoo Englannin, koska isku tehtiin Storm shadow-ohjuksella. On heillä otsaa! Venäjä saa Iranilta aseapua, ja myös Pohjois-Korealta, joka lähetti taannoin Venäjälle tuhat konttia tykistön ammyksia...Taisi olla Ilmari Susiluoto, joka totesi, että Venäjää ei voi tavallisella järjellä ymmärtää?

    Venäläisillä on toinenkin outo piirre, eli valtava riskinotto. Netti on pullollaan venäläisten autoilijoiden toilailuja, joita ei voi muuta kuin ihmetellä. 90-luvun alussa ilmiötä selitettiin sillä, että he ovat villiintyneet länsimaisista autoista ja vapaudesta, ja ilmiön piti mennä ohi aika pian, mutta sama ilmiö vain jatkuu ja jatkuu ja peltikorjaamot ja ruumishuoneet saavat töitä!

    Jos ja kun venäläiset tekevät arpapelillä suurvaltapolitiikkaa, ihan mitä tahansa voi tapahtua. Jos pahin tapahtuu, niin nitsevoo, sehän olikin vain kohtalon määräämää...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Rönkön kirjasta tulikin blogattua. Tärkeä puheenvuoro, jota en huomaa valtamedian kommentoineen.

      Poista
    2. Jorma Melleri kirjoitti tänään Uuden Suomen blogistanissa Rönkön kirjasta kiinnostavan arvostelun: https://vapaavuoro.uusisuomi.fi/jormamelleri/natsikortti-heilahtaa-helposti-saksassa/

      Poista
    3. Tilasin Rönkön kirjan kirjastosta, saas nähdä koska tulee. Mielenkiintoista luettavaa odoteltavassa. Nykyään kirjan varaus ei maksa mitään, mikä on tietysti hieno asia. Tai, joopa joo, ainahan sen joku maksaa.

      Poista
  5. "Jälkikäteen ajatellen tuntuu uskomattomalta, että niin monet myös ns. älymystön piiriin itsensä lukevat henkilöt ottivat tämän anti-intellektualismin aivan vakavasti jopa -ja erityisesti- ulkomailla."

    Ei se niin uskomattomalta kuulosta kun ymmärtää sen vedonneen lännessä kahteen trendiin, tieteellisesti yhteiskuntatieteiden avulla suunniteltavaan yhteiskuntaan ( esim Pekka Kuusi 1960-luvun sosiaalipolitiikka) sekä älymystön omahyväisyyteen näiden toivoessa pääsevänsä sen avulla ohjamaan yhteiskuntaa rahavallan tai politikkojen sijasta.

    VastaaPoista
  6. Jos yleistäisi erikoistapausta koskevan nimikkeen kautta,... niin impivaaralaista tuntuu pukkaavan helposti, vähän kaikkialla. Sitä on se kiivastelu, lähi-idässäkin.

    Ollaan ns sidottuja, ottamatta kantaa, millä tavoin kussakin tilanteessa.

    *

    Toisaalta b-kirjoitus tuo mieleen idän ja lännen maailmaan liittymistavan.

    Idässä on paljon, tai ainakin enemmän sitä suuntausta, jossa priorisoidaan suoraa havaintoa, selittelevämmän ja kaukaistetumman kuvauspainotuksen sijaan, mikä taas lännessä rulettaa enemmän.

    Kun mennään suoratodellisuudesta kauemmas... painotetuksi tulee sitä mukaa enemmän se, mikä on jo piirtynyt mahdollisiin maailmakytkeytyviin, mutta ottavat kytkeytymistään enemmän siitä, mikä piirtynyt rakenteeksi.

    Todellisuuteen voi kiintyä, se voi painottua, ja vähän kuin introvertin omaisesti, tai extrovertisminä, jotka käsitteenä mielestäni käy tähän yhteyteen.

    On toisaalta sitä a-priorityypistä puolta arveltuna, siinä missä on todellisuutta, joka järjestää jotain a-priorityyppiä heikempiä rakenteita, enemmän suoratodellisuuden / välittömyyden painolla.

    Todellisuudessa, eliöiden hermostorakenne on hyvin kiikkerää, ja plastista. Parempi olisi kysyä, mitä ovat ne tuet, jotka pitävät yllä sitä hermostoperäisestikin otettavaa jähmeyttä, joka voi päätyä olemaan jumetuksellista, jos nyt arkikieltä käyttäisi, tällaisen kuvaamiseen.

    Kun ihminen toimissaan pyrkii edistämään omaa pärjäämistään, sisäiset rakenteet ja elämisen edellytyksi koetut asiat vaikuttavat, tai näiden on syytä vaikuttaa.

    Vaikka ihmisrakenne ei ole ympäristöön nähden aina tosi vahvan oloista, vakuuttavaa ja kestävää,... että rakentelussa tämä puoli painottuu, ei ole sillä tavalla niin ihmeteltävän arvoista, mitä tästä on tapana ajatella, kun poiketaan ns tolkun toimijoista, ja tehdään vertailua tavalla, joka itselle suosiollisempaa.

    Impivaaralaisuutta on, ja tämä ohjaa myös todellisuutta suoraotteisemmalta näyttävien toimia. Miksi tämäkin voi yllättää. Voiko näin kysyä, ja onko kysymys täysin uusi?

    Tarkoitus tuoda esiin kolikon toista puolta, ja tosiaan jumettumisen riskejä, joihin helposti kytkeydymme.

    VastaaPoista
  7. Kuinkahan paljon venäläisyyttä selittää huono autoritäärinen hallinto. Ja mahtaako se selittää paljolta myös sen slaavilaisen melankolian. Kun ihminen on tiukan alisteisessa suhteessa hallintovaltaan, jäljelle jäävät toiveet ja haaveet, joista niistäkin tiedetään, että eivät ne voi toteutua, mutta aina voi helliä kauniita haaveita. Kun yksilöllisyys ja omaehtoinen yrittäjyys ovat poissuljettuja, lukuun ottamatta ehkä niitä kapinallisia, jotka ryhtyvät harjoittamaan liiketoimintaa, joka on rikollista tai jota ainakin pidetään vähintään paheksuttavana, korvikkeeksi voidaan tarjota erilaisia kuvitelmia vaikkapa suuruudesta ja mahtavuudesta, johon rahvaalla toki ei ole muuta osallisuutta, kuin kituuttaminen johtajien hyväksi ja osallistuminen joukkokokouksiin silloin kun käsketään. Kun katsoo puolalaisia, tsekkejä tai slovenialaisia, eipä siellä juuri löydy jälkeäkään siitä slaavilaisesta melankoliasta tai suuruusfantasioista, tietynlaista näyttämisenhalua sitäkin enemmän. Ettei vain olisi niin, että se myytti slaavilaisuudesta on sittenkin suurelta osin myytti. Ne samat piirteet, joita nyt pidetään slaavilaisina, taisivat löytyä esimerkiksi ranskalaisesta tai italialaisesta rahvaasta vielä 1600-luvulla ja jopa 1700-luvullakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jo 1800-luvun slavofiilit ymmärsivät länsislaavien erilaisuuden. Puolaa peräti nimitettiin slaavilaisten kansojen juudakseksi.

      Poista
  8. "ymmärtämiseksi on syytä ensin katsoa lähelle ja vasta sitten kauemmas."

    Hyväksyn kyllä ajatuksen, että tiettyjen konkreettisten politikkkaratkaisujen selittämisessä lähimenneisyys on parasta (=lyhin selitysketju), mutta siitä ei päästä mihinkään, että yhteiskunnan syvärakenteiden ja -mentaliteetin selittämisessä joudutaan menemään kauaskin. Esimerkki: miksi demokratia ei ole juurtunut Venäjälle? Selitys: sen historiasta puuttuvat ne historialliset tapahtumankulut (esim Magna Charta, parlamentin ja kuninkaan välinen valtataistelu, Ranskan vallankumoukset), jotka ovat synnyttäneet sen länsi-Eurooppaan. Lisäselitys voisi olla uskonnollis-ideologinen malli, jossa on vain yksi totuus, jonka kyseenalaistaminen on harhaoppisuutta ja kapinaa. Venäjällä ei ole ollut myöskään Paavin ja maallisen vallan valtakamppailua, uskonpuhdistusta eikä valistusta. Vaikka nämä selitysketjut ovat pitkiä, se ei tee niitä olemattomiksi. Sen sijaan ne selittävät hyvin miksi Aleksanteri II ja Jeltsin epäonnistuivat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tätä nyt on hoettu niin paljon, että se vaikuttaa vähän väsyneeltä. Pipes toi sen takaisin keskusteluun 1970-luvulla ja onhan sillä tiettyä heuristista arvoa, mutta kohtuus kaikessa.

      Poista
    2. "onhan sillä tiettyä heuristista arvoa, mutta kohtuus kaikessa."

      En minä enempää vaadikaan, mutten toisaalta vähempään tyydykään.

      Poista
  9. Nythän venäjällä kirjoitetaan historiaa uusiksi monista tapahtumista. Esim. Stalinin tapattamat suomalaiset karjalassa hautuumaalla ovatkin muka meidän tappamia venäläisiä siviilejä.
    Venäjällä on oikeasti puolustusvoimat, mutta se käyttäää niitä hyökkäysvoimina. Eihän siitä mitään tule. Siksi kai Putin jatkaa kulutussotaa vaikka vuosia Ihme miten siellä siellä siedetään sodan valtavat kulut ja uhrit. Ja nyt vielä näytösvaalit. Kai sielläkin vielä tajutaan, ettei tämä hölmöily voi jatkua vuodesta toiseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuli vielä mieleen venäläisen rajavartijan sanat kauan sitten: "tätä paskaako te haluatte sinne", tarkoittaen neuvostoliittoa.

      Poista
    2. Venäläiset soveltavat aina ja joka paikassa. Se on taito, siunaus tai kirous, ihan miten tahansa. Serkkupoika seilaa norjalaisella aika isolla kalastusaluksella, ja siinä on totta kai kansallisuuksiltaan varsin kirjava miehistö. Venäläisiä on varsinkin teknillisellä puolella, koska he osaavat soveltaa teknillisissä kysymyksissä, se on todella suuri apu, kun ollaan jossakin Etelämantereen vesillä kaukana kaikesta.

      Venäläiset soveltavat kaikkia sopimuksia parhaaksi katsomallaan tavalla, se ei liene enää kenellekään epäselvää. Urheilu, kansainväliset sopimukset tai -politiikka, aina sovelletaan ja länsi vain ymmärtää ja suvaitsee loputtomiin. Se loputon ymmärtäminen lienee ajanut kansainväliset sihteet siihen, missä ne nyt ovat ja venäläiset nauravat matkalla Välimerelle.

      Mitenkö niin Välimerelle? No, venäläiset ovat aina haaveilleet lämpimän meren saavuttamisesta, ja se tällä menolla voi olla lähempänä kuin arvaammekaan? Jos Ukraina luhistuu, tai länsi sen luhistaa, Unkari putoaa Putinin syliin kuin kypsä omena, ja sitten ei ole enää muuta kuin Serbia, joka slaavi-kansana on luonnollinen Venäjän ystävä, ja kas sitten ollaankin jo Välimerellä. Näin sitä sovelletaan ja pystytään soveltamaan, ja länsi vain haukottelee ihmisoikeuksien suurvaltana!

      Poista
    3. "Kai sielläkin vielä tajutaan, ettei tämä hölmöily voi jatkua vuodesta toiseen."

      Tajutaan, mutta avainkysymys kuuluu milloin (ts monenko ruumiin jälkeen).

      Poista
  10. Venäjän ymmärtämiseksi on varmaan syytä ensin katsoa lähelle ja vasta sitten kauemmas, kuten Timo kirjoittaa. Jos nyt kuitenkin katsotaan oikein kauas, niin minua on ihmetyttänyt, enkä ole kirjallisuudesta löytänyt kelvollista selitystä sille, miksi ortodoksiset venäläiset saivat aikoinaan ylivallan Venäjänmaalla. Ymmärtääkseni siellä olisi ollut tarjolla muitakin väestömäärältään likimain yhtä voimakkaita vaihtoehtoja. Miksi emme näe naapurissa islamilaisten tataarien johtamaa suurvaltaa, tai katolista liettualais-puolalaista tai jopa suomalais-ugrilaista valtakuntaa. Mikä teki Moskovan ruhtinaiden johtamista venäläisistä naapuriensa valtiaita?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sama mikä teki aluksi lähinnä Pariisia ja sen ympäristöä hallinnoivista Ranskan kuninkaista sen itsevaltiaita: ison kaupungin mahdollistamat riittävät resurssit sekä hallitsijoiden sukupolvesta toiseen jatkunut tahto laajentaa omaa valtapiiriä alue alueelta ja kilpaileva valtapiiri valtapiiriltä.

      Poista
  11. "Venäjän nykyinen nousu maailman häiriköksi ja sen asettuminen Euroopan vastapooliksi on sangen valitettava asia, jota ei voi pitää ennalta määrättynä."

    Tästä olen samaa ja eri mieltä. Putinin Venäjän rikollinen sota Ukrainaa vastaan ja rikollinen hallintomalli- ja tapa omia kansalaisiaan kohtaan on paha asia. Ja sitä pitää vastustaa kaikin voimin.

    Sen sijaan perusajatus moninapaisesta maailmasta on hyvä asia.
    En voi nähdä että ainoa-vaihtoehto-ja- totuus-kaikesta olisi EU ja USA ja se mitä ne edustavat.

    Jos saisi unelmoida niin demokraattinen, ei-putinistinen ja kansalaisyhteiskunnalle avoin Venäjä joka olisi vaihtoehto länsinapaiselle maailmalle, olisi kyllä meidän kaikkien etu.
    Vaikka kaikki tuo em. olisi tehty nimenomaan venäläiseen malliin ja arvoihin.
    Enemmän (vaihtoehtoja) olisi enemmän.

    Nykyinen Venäjä on kyllä tästä valitettavasti kaukana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Unelmoi vapaasti, katsotaan yhdessä kuinka pitkälle sillä reaalimaailmassa päästään.

      (Huom en kiistä unelman kauneutta, kuten kommunistisen yhteiskunnan.)

      Poista
  12. ”Venäjän nykyinen nousu maailman häiriköksi ja sen asettuminen Euroopan vastapooliksi on sangen valitettava asia, jota ei voi pitää ennalta määrättynä.”

    Venäjä, venäläiset ja varsinkin ryssät ovat ylpeitä siitä, että Venäjä on tuhatvuotinen sivilisaatio, joka nykyään on ”kastettu” erikoiseksi sivilisaatioksi.

    Novgorodin kaupungissa (lähellä Pietaria/Leningradia) on mahtava muistomerkki nimeltään Tysjatshiletnjaja Rossija (Tuhatvuotinen Venäjä). Se, että mainittu muistomerkki ei pystytetty Moskovaan (Pietarista/Leningradista puhumattakaan) merkitsee sitä, että Novgorodilla oli historiallinen supermerkitys.

    Meriyhteydet Länteen antoivat Novgorodille mahdollisuuden kehittyä Venäjän suurimmaksi kaupungiksi vuosisatojen myötä. Ruhtinas Rurik ja hänen jälkeläisensä olivat tämän kulttuurin kehittäjiä. Historiaan kuuluu myös se, että Iivan IV eli Iivana Julma tuhosi Novgorodin ja sen kaikki asukkaat.

    Venäjä sai vaikutusta myös etelästä eli Bysantista. Kun Bysantti ja sen pääkaupunki (maailman suurin ja rikkain kaupunki) Konstantinopol, luhistui vuosisatojen sodassa orjaheimojen tahdosta, niin latinankielisiä bysanttilaisia pakeni sekä Länteen että Venäjälle, jossa he asettuivat luostareihin. He ihailivat Venäjän laajuutta ja mahdollisuuksia.

    Venäjällä heistä, monen alan sivistyneistä tuli herroja, jotka juonittelivat omaa politiikkaa luostareista käsin. He hallitsivat myös diplomatiaa, koska diplomatian kielenä silloin oli latina.

    Venäjän pääkaupungiksi he perustivat Moskovan, koska Kiova, joka toi kristinuskon Venäjään ei heille kelvannut, kilpailijana. Ei mennyt montakaan vuosisataa, kun Moskovan sotajoukot valloittivat valtavia alueita aina Amerikkaan asti.

    Ei ole mikään ihme, että bysänttilainen Neuvostoliitto luhistui kommunistiseen typeryyteensä. Putinin mielestä mainittu tapahtuma oli pelkkä geopoliittinen katastrofi, joka voi korjata ihan tuota pikaa.

    Putin luuli Länttä typeryydeksi, koska G-8 kokouksessa hän lausui: ”Älkää sitten kiinnittäkö huomiota siihen, mitä tulee tapahtumaan entisen Neuvostoliiton alueella.”




    VastaaPoista
  13. Siperian
    lakeus on käsittämättömän suuri. Vähintään yhtä suuri kiitos
    Vihavaiselle ahkerasta ja harmaita soluja ravistelevasta kirjoit-
    telusta v. 2023. Hyvää Uutta Vuotta (kommentoijillekin)!
    topor

    VastaaPoista
  14. Hjuvaa Uutta Vuotta! Ceterum censeo: Kreml pommitettava soraläjäksi. Otsen harasoo!

    VastaaPoista
  15. Yksi näistä selittäjistä taitaa olla Mihain Siskin. Hänen esseekokoelmaansa Sota vai rauha, kirjoituksia Venäjästä ja lännestä, voin suositella. Siinähän kyllä haetaan pitkää linjaa, mutta jo tyylilajista johtuen se ei ole ollenkaan häiritsevää: esseiden, joita ei ole ajateltu varsinaiseksi tutkimuksksi, ei ole tarkoituskaan olla kuin yksittäinen puheenvuoro, jotain, joka on tarkoitettu luettavaksi laajempaa taustaa vasten. Eikä venäläiselle intellektuellille ole tietenkään kyse viime kädessä menneisyyden ymmärtämisestä, vaan oman maan, kielen ja kulttuurin tulevaisuudesta: minne tästä, mistä täsmälleen ottaen pitäisi päästä eroon, jos halutaan toisenlainen Venäjä. Siskin on kyllä poleeminen, mutta ei yksipuolinen ja ennen kaikkea kiinnostava pohdinnoissaan.

    Mutta oikeastaan halusin nostaa Siskinin kirjan esille sen tähden, että se herätti minussa kokonaan uudenlaisen ajatuksen. Ajatus saattaa toki olla vanha, vaikka olisi minulle uusi. Kun puhutaan katkoksista Venäjän todellisesta tai kuvitellusta pitkästä linjasta, niin suuren katkoksen paikka vaikuttaisi olevan vuosien 1760 ja 1917 välissä: siitä, kun, Siskinin sanoin, aatelisto vapautettiin orjuudesta ja ensimmäistä kertaa Venäjällä oli vapaita ihmisiä, päättyen siihen, kun bolshevikit tekivät siitä lopun katsomalla, että valtion vallalla ei ole mitään periaatteellisia tai käytännöllisiä rajoja ihmisten suhteen.

    Jos ajattelee Putinin projektia tehdä Venäjästä taas aasialainen despotia, niin meitä on ehkä hämännyt se, että Putin aloitti viemällä ensin "aateliston", eliitin vapauden ja jätti tavan ihmiset ja intellektuellit pitkäksi aikaa rauhaan. Ei tietenkään mikään toisarvoinen asia heille! Ja voihan se myös olla asia, johon Putinin projekti myös kaatuu aikanaan: se "toinen Venäjä" tai kansalaisyhteiskunta sai aikaa toipua neuvostoajasta, joka ei kuitenkaan koskaan onnistunut kokonaan kukistamaan sitä. Kaipa voi sanoa, että pelkän toipumisen lisäksi se myös ehti kukoistaakin kokonaisen sukupolven. Kun Putinin valta loppuu, viimeistään luonnolliseen kuolemaan, joka sekään ei ole kuin vuosikymmenen asia, on Venäjällä paljon ihmisiä, jotka muistavat, että voi olla paljon elämää valtion ja oman kodin ulkopuolella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Shishkinistä bloggasinkin: https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=%C5%A0i%C5%A1kin

      Poista
    2. Niin... kaipa se on niin, että Shishkinin teos menee meillä ja varmaan muissakin rajamaissa vaivatta perinteisen vanhan viholliskuvan jatkeeksi: ryssä on aina ryssä ja Venäjä ikuinen vihollinen. Ken haluaa lukea uudestaan tämän ennalta tiedetyn totuuden, niin hänelle Shishkinin kirja varmaan sopii: siinähän tulee huomaamatta lukeneeksi kaikenlaisesta muutakin, mikä viittoo laajempiin näkymiin: tarina Batustanista on mielestäni tässä lopultakin vain kirjan kantava rakenne, ei suinkaan sen koko sisältö.

      Kirja kait on ajateltu ennen kaikkea saksalaiselle yleisölle, jolle ennen sotaa tämä on varmaan ollut varsin tervettä muistuttelua tietyistä asioista, joita siellä ei ole haluttu nähdä. Käsittääksenihän Saksassa suhtatuminen Venäjään on ollut aika romanttista ja suorastaan naivia. Venäläisen lukijan osalta tämä menee minulta jo turhan lähelle arvuuttelelua, mutta kuitenkin: lukisikohan hän kertomuksen Batustaniasta ivamukaelmana virallisesta myytistä: Moskovasta kolmantena Roomana, tarinasta oikeauskoisesta Venäjästä?

      (Keskustelu on jo kylmä, en silti malttanut olla vielä kommentoimatta.)

      Poista

Kirjoita nimellä.