Kehitysmaasta maailman huipulle

 

Pohjalta pinnalle

 

Antti Karisto, Jussi Simpura, Hyvinvoinnin historiaa. Ajankuvia Suomesta. Gaudeamus 2026, 432 s.

 

      ”Suomalaisten tulotaso oli 1800-luvun viimeisinä vuosina sama kuin briteillä 1700-luvun puolivälissä. Oltiin siis 150 vuotta jäljessä. Mutta 1960-luvulle tullessa tämä toivottoman tuntuinen takamatka oli kurottu miltei kiinni, vajaat 20 vuotta oltiin enää Isoa-Britanniaa jäljessä. Ei Suomea vieläkään voinut pitää rikkaana maana, mutta ei sitä köyhäksikään kehdannut kutsua.”

      Näin kiteytetään tässä kirjassa muuan niistä keskeisitä kehityskuluista, jotka maamme on läpikäynyt. Nousimme takapajuisten maiden joukosta rikkaiden kastiin tavattoman nopeasti. Kehitys, joka jossakin muualla oli vienyt jopa vuosisatoja, tapahtui meillä muutamassa vuosikymmenessä, näin esimerkiksi kaupungistuminen ja elinkeinoelämän rakennemuutos.

      Kiinniottava kehitys on monessa suhteessa edullisempaa ja nopeampaa kuin niiden pioneerien taivallus vaivojen ja vastusten kautta, jotka ovat kulkeneet edellä ja luoneet edellytykset nykyaikaiselle hyvälle elämälle, jonka välttämätön ehto on korkea aineellinen elintaso, vaikka se sinänsä onkin aivan liian primitiivinen asia tullakseen yhteiskuntien hyvinvoinnin ainoaksi mittariksi.

     Itse asiassa olen odotellut, milloin nuo nykyään jo maailmatalouden kärkeen päässeet entisen kehitysmaat tunnustavat velkansa niille pioneerivaltiolle, jotka joutuivat kulkemaan paljon vaikeamman tien ja toivat sitten keksintönsä, osaamisensa ja innovaationsa myös siirtomaihin, jotka muuten olisivat jääneet köyhyyteen jopa vuosisadoiksi ja ehkä ikuisiksi ajoiksi.

      Tämä kirja ei lähde yksiselitteisesti määrittelemään sitä, mistä se kertoo, vaan tutkii viisaasti sitä, mitä on milloinkin pidetty hyvinvointina ja miten siihen on pyritty, eritoten Suomen itsenäisyyden aikana ja hiukan pitemmässäkin perspektiivissä. Kulunut kielikuva siirtymisestä ryysyrannasta hyvinvointivaltioon on totta, mutta se ei tarkoita vain tulojen ja kulutuksen kasvua.

       Hyvinvointia on mitattu monella tavalla ja Erik Allardtin klassisen käsityksen mukaan siihen voidaan sanoa kuuluvan ulottuvuuksia, joita englanniksi kuvataan sanoilla having, loving ja being. Omistamisen lisäksi kyse on ihmissuhteista ja itsensä toteuttamisesta.  Arvostamani Erich Fromm puhui samoihin aikoihin viimeksi mainitun asian keskeisyydestä

     Suomessa on valtion harjoittama sosiaalipolitiikka ollut ehkä poikkeuksellisenkin määrätietoista pyrkimystä antaa koko kansalle hyvän elämän edellytykset, mitä tuolla asialla kulloinkin sitten on ymmärretty. Turva erilaisia elämän riskejä vastaan on rakennettu meillä hukan uranuurtajamaiden jälkeen, mutta hyvin toimivaksi sitten, kun siihen on ollut varaa.

      Tasa-arvo ymmärrettynä sekä sukupuolten, maalaisten ja kaupunkilaisten, rikkaiden ja köyhien ja parempia tai huonompia elämän valmiuksia omaavien välillä on meillä onnistuttu viemään niin pitkälle, että olemme mitä erilaisimmilla mittareilla mitatussa hyvinvoinnissa päässeet maailman kärkeen.

      Tämähän on taas näkynyt tunnetussa ”onnellisuustutkimuksessa”, jossa suomalaiset ovat taas päässeet ykkösiksi jo yhdeksättä kertaa peräkkäin.

     Tämä tulos ei vielä sellaisenaan välttämättä ole kaikkia vakuuttava ja voidaan huomauttaa, että eri kielissä ”onnellisuus” ilmaistaan ja ymmärretään eri tavoin. Tässä tutkimuksessa on itse asiassa kuvattu henkilöiden itsensä kuvaamaa tyytyväisyyttä oloihinsa (vrt. happy with something), mikä on toinen asia kuin suomen kielen tarkoittama ”onnellisuus”, joka on vaativampi ja syvällisempi asia.

      Joka tapauksessa sosiaalipolitiikka on ollut suomalaisen yhteiskunnan rakentajien pyhä asia erityisesti toisen maailmansodan jälkeen. Heikki Waris ja Pekka Kuusi ovat kuuluneet sen alkuaikojen suuriin profeettoihin, sen jälkeen ovat seuranneet Erik Allardt, Olavi Riihinen ja monet muut, joiden tutkimukset ja näkemykset on tässä kirjassa huomioitu.

     Täytyy heti todeta, että tämä kirja ei ole mikään tylsä tai edes kuiva selostus tapahtuneesta kehityksestä aikasarjoineen ja käyrineen. Niitä siellä ei edes ole. Pikemmin kyseessä on oivaltava sukellus syvemmälle aikakusien maailmankuvaan ja tavoitteisiin. Kyseessä eivät ole löysät puheet ja mutu, lähdeviitteitä ja kirjallisuutta täällä on kuin väitöskirjassa.

       Paljonhan on noin sadassa vuodessa ehtinyt tapahtua. Pekka Kuusi hyvin vaikutusvaltaisessa kirjassaan ”60-luvun sosiaalipolitiikka” lähti siitä, että tuon vuosikymmen lopulla olisivat kansalaisen kulutusmahdollisuudet Neuvostoliitossa huomattavasi paremmat kuin Suomessa. Suuri kommunistisen yhteiskunnan rakentamisen ohjelmahan oli juuri laukaistu mahtavine lupauksineen.

      Sosiaalipoliittiset ennusteet ovat matkan varrella yleensä osoittautuneet vääriksi jopa niin yksinkertaiselta tuntuvassa asiassa kuin väestökehityksessä. Selitys on, että usein nuo ennusteet nimenomaan toimivatkin varoituksina, jotka päättäjät sitten toiminnassaan ottavat huomioon.

      Sosiaalivaltion väitetään nyt usein tulleen tiensä päähän, ainakin siinä mielessä kuin se tämän vuosituhannen alussa ymmärrettiin. Syynä ei ole jonkin tietyn hallituksen pirullisuus, vaan se, ettei raha riitä enää kaikkeen samaan kuin vielä hetki sitten.

      Minusta näyttää siltä, että nyt on pakko priorisoida hyvinvoinnin tekijöitä ja pohtia, millaiset asiat on ehdottomasti hoidettava nimenomaan valtion toimesta ja mitä voidaan jättää ns. kansalaisyhteiskunnalle. Laskeutuminen huipulta on henkisesti vaikeaa ja edellyttäisi kansalaisilta entistä enemmän henkistä kypsyyttä. Valitettavasti olemme juuri samamaan aikaan siirtyneet yhä syvemmälle taaperokulttuuriin.

     Itse näkisin kehityksen suren kuvan siten, että se uskomaton pikajuoksu maailman huipulle, jonka maamme suoritti, perustui sen suhteellisesti edulliseen asemaan maailmantaloudessa. Kärjessä kulkijat saavutettiin suurelta osin kiinniottavan kehityksen kautta ja kehittyneimpien maiden saavutuksia hyödyntäen ja niiden kysyntään vastaten.

      Kun suomalaista, jo valmiiksi sangen tasapäistä yhteiskuntaa ymmärrettiin kehittää poikkeuksellisen tasa-arvoiseksi, pystyttiin pääsemään sellaiseen yleiseen ja yhtäläiseen hyvinvointiin, joka oli tuntematon monille edelläkävijävaltioille. Kulttuurisesti läheiset protestanttiset pohjoismaat olivat tärkein esikuva.

     Tekijät puhuvat myös maahanmuutosta ja mainitsevat, että vielä 2010-luvun alussa suurin osa suomalaisista odotti sen vaikuttavan myönteisesti maahamme.

      Tuohon aikaan elettiin kuitenkin vielä monikulttuurisuutta edeltävää aikaa. Sen jälkeen maamme on muuttunut ja taas kerran muutos on ollut uskomattoman rajua. Mikä tärkeintä, muutos on hyvin todennäköisesti myös peruuntumaton ja vaikuttaa maamme kohtaloon ikuisiksi ajoiksi.

      Tässä on turha taas kerran selittää, mitä merkitsee, jos yhteiskunta hajoaa jyrkästi kahtia toisiaan kyräileviin rinnakkaisyhteiskuntiin, jotka riitelevät yhteiskunnan rakentamisen perusarvoista, kun rahaa on yhä vähemmän.

      Se solidaarisuus, joka on ollut suotuisan yhteiskuntakehityksemme ehkä tärkein yksittäinen mahdollistaja, saattaa pian kuulua menneisyyteen.

     En moiti tätä kirjaa, joka on mitä hauskin ja opettavaisin ja välttää kaikkea ideologisuutta. Totean vain, että olohuoneessamme on virtahepo, jonka näkeminen on yhä liian vaikeaa suurelle osalle kansaa, jopa monille intellektuelleille ja ehkä erityisesti heille.