Sopeutumisen aikaa

 

Me ja muut kotoutujat

 

      Joskus, suunnilleen armon vuonna 1999 kävin Pariisissa puhumassa Suomen kulttuuri-instituutissa ns. ”suomettumisesta”. Samassa tilaisuudessa toisena puhujana oli Aleksandr Zinovjev, ”Homo Sovieticuksen” käsitteen kehittäjä. Sali oli ääriään myöten täynnä, mikä johtui varmaan viimemainitusta.

      Siinä salissa kaikki olivat eurooppalaisia ja puhuivat ranskaa, muistaakseni myös Zinovjev. Kun instituutin johtaja vei minut ja pari muuta vierasta ajelulle ympäristöön, näkymät muuttuivat. Faubourg St. Denis oli pelkästään afrikkalaisten asuttama alue, jonka basaariksi muuttunutta katua automme tuskin pääsi etenemään.

       ”Se on Euroopan tulevaisuus, haluatte tai ette”, sanoi autokuskimme, joka muistaakseni oli algerialainen. Hän ei kuulostanut lainkaan innostuneelta, mutta ei myöskään kiihtyneeltä. Näin se nyt vain meni, kun kerran annettiin mennä.

      Suomessa maahanmuuttajia oli tuohon aikaan vielä hyvin vähän ja pohdiskelin, miten paljon heitä ylipäätään olisi syytä ottaa maahamme, kun selvää joka tapauksessa oli, että he ja heidän sukunsa olisivat täällä ikuisesti. Tietyssä vaiheessa heistä tulisi enemmistö ainakin monin paikoin, mikä muuttaisi suuresti koko maatamme, kuten se oli muuttanut Ranskaa.

      Vaimoni törmäsi työssään yhdistykseen nimeltä ”Uuden Somalian rakentajat” ja oli asiasta huvittunut. Minä en osannut naureskella lainkaan, sillä pidin selvänä, että kun tietty kriittinen massa toisen kulttuurin edustajia olisi maassa, he tosiaan rakentaisivat tänne uudelleen pikku kotimaansa, kuten kolonistit aikoinaan Amerikassa.

       Mikä mahtaisi olla sellainen määrä siirtolaisia, jonka valtakulttuuri kestäisi ilman suuria ongelmia? Asiaa tuntevien kirjoittajien näkemyksistä lähtien pääsin siihen tulokseen, että se olisi noin viisi prosenttia, riippuen toki tulijoiden kulttuurista.

        Arvelin, että kristittyjen eurooppalaisten, kuten venäläisten ja virolaisten määrä voisi olla suurempikin, kun taas kulttuurisesti kaikkein etäisimpien ryhmien pitäisi jäädä hyvin pieniksi, jolloin heillä olisi käytännössä pakko integroitua ympäröivään kulttuuriin. Eihän mikään mahti kuitenkaan voisi estää heitä kerääntymästä yhteen, vaikka sitä pitäisi yrittää ehkäistä.

     Vuonna 2009 ilmestyi kirjani ”Länsimaiden tuho”, jossa puutuin tähänkin asiaan, erityisesti sivuilla 193-198. Yhdessä romahtaneen syntyvyyden kanssa massiivinen maahanmuutto oli kansakunnan kohtalonkysymys, mikä oli jokaiselle normaalijärkiselle selvää, jos hän viitsi vilkaista väestöennusteita.

       Kyseessä ei tietenkään pitkällä tähtäimellä ollut enempää eikä vähempää, kuin väestön vaihtaminen: ” Poliittinen konsensus näyttää lähtevän siitä, että kansan on haluttava elintasonsa lineaarista kasvua… Nyt pila tullut todeksi. ’Arvojohtajina’ toimivat presidenttimmekin ajattelevat juuri niin kaavamaisesti kuin oravanpyörän hoitajilta sopii odottaa. Kansaa ollaan vaihtamassa, jotta sen onni voitaisiin toteuttaa”.

       Tuohon aikaan puhuttiin vielä ”huoltosuhteesta”, jonka korjaamiseksi tarvittaisiin ehdottomasti siirtolaisia. Massiivinen työvoimapula oli taas vaanimassa aivan nurkan takana.

       Itse en jaksanut uskoa siihen, että parin sukupolven kuluttua tarvittaisiin sama suhteellinen määrä työntekijöitä kun ennenkin, eikä siihen enää usko kukaan muukaan. Siihen aikaan siirtolaisuuden suurta kasvattamista joka tapauksessa perusteltiin uuden työvoiman tarpeella ja puhuttiin jo valtavista ihmismäristä.

      Maahanmuuttajien määrä nousi rajusti etenkin 2010-luvulla, mutta talous pysytteli paikoillaan. Ehkäpä tulijoita sitten oli liian vähän? Joka tapauksessa tuo viiden prosentin haamuraja ylitettiin lennossa ja maahanmuuttajia on meille saapunut jo kaksi kertaa tuo määrä, eikä loppua ole näkyvissä hallituksen ponnisteluista huolimatta.

       Itse muistan tuohon aikaan korostaneeni sitä, että ne, jotka maahan tulevat, on integroitava ympäristöönsä mahdollisimman tehokkaasti, muuten vaarana ovat slummiutuminen ja rinnakkaisyhteiskunta. Syntyy uusi alaluokka, joka Ranskan lähiöväen tapaan ehkä jopa katsoo olevansa sodassa valtakulttuuria vastaan.

       Yritin aina silloin tällöin peräänkuuluttaa maallemme edes jonkinlaista siirtolaispolitiikkaa, mutta eihän se ketään kiinnostanut. Niinpä poukkoiltiin poliitikkojen kulloistenkin intressien mukaisesti reaktiivisista kampanoista toiseen, milloin ”rasismin” kauheuksia tai taaperon hukkumista pöyristyen, milloin ”paperittomien” oikeuksia hehkuttaen.

      Alkujaan afganistanilainen, pakolaisena maahamme otettu Eva Tawasoli on Ari Helon toimittamassa artikkelikokoelmassa ”Liberaalina Suomessa” kirjoittanut ”kotoutumisesta” ja maahanmuutosta.

      Hän huomauttaa, ettei koko ”kotoutumista” ole edes välitetty määritellä ja sanalla tarkoitetaan milloin integraatiota, milloin assimilaatiota tai akkulturaatiota. ”Monikulttuisuuskin” kuuluu samaan sarjaan.

      Hän vaatii ennen muuta Suomelta maahanmuuttopolitiikan päämäärätietoista muotoilua: Millaisessa yhteiskunnassa haluamme elää vuonna 2050? Tavoitellaanko kasvavaa maahanmuuttoa vai sen rajoittamista: Rakennammeko aitoa integraatiota, vai mallia, jossa korostuu vain yhdenmukaistuminen?

      Toinen tarvittava asia on, että ”tunnistetaan kotoutuminen yksilöllisenä, monipolkuisena prosessina… On naiivia ajatella, että ihminen voisi sisäistää uuden yhteiskunnan kielen, normit, järjestelmän ja toimintalogiikan lyhyessä ajassa -eritysesti silloin, kun lähtökohdat ovat haastavat”.

       Mahdollisimman nopeaa kiinnittymistä yhteiskuntaan ei kirjoittajan mielestä ”edistetä odotuksia kiristämällä, vaan varmistamalla, että maahanmuuttajilla on realistiset ja omaan tilanteeseensa soivat edellytykset kotoutumispolullaan edetä”.

     Kolmanneksi tarvitaan myös politiikan vaikuttavuutta aidosti mittaavat mittarit. Työllisyyden rinnalla tulisi tarkastella esimerkiksi kielen oppimista, koulutuspolkujen toimivuutta ja niin edelleen.

       Neljänneksi pitäisi luoda luottamusta, joka on kotoutumisen kova ydin ja rakentuu ”vain, jos kolme asiaa toimii yhtä aikaa: yhteiset rajat, yhdenvertaisuus ja yhteisöön kuulumisen kokemus”.

      Täyttä asiaahan tämä on. Kumartelu tulijoiden oman kulttuurin edessä, silloinkin kun siihen kuuluviksi katsotaan tähän yhteiskuntaan aivan sopimattomia asioita alkaen naisten hunnuttamisesta ja sukuelinten raatelusta ”kunniamurhiin”, ”uskottomien” halveksuntaan ja loukkaamiseen ja lopulta jihadiin on tuhon tie.

     Itse lisäisin vielä sen, ettei maahanmuuttopolitiikan tähtäin saa ulottua vain vuoteen 2050, vaan sen on otettava huomioon myös se tilanne, joka syntyy ensi vuosisadalla. Kulttuurien kehitys ei ole mitään pikajuoksua.

Kirjoittaja on sitä mieltä, että paitsi maahanmuuttajien, myös täällä jo asuvien on muututtava: molempien on sopeuduttava toisiinsa. Tässä avainasemassa on vuorovaikutus.

      Tätä voi pitää selviönä. Muutos ei voi olla tapahtumatta molempiin suuntiin ja esimerkiksi sadan vuoden kuluttua jälkeläisemme saavat konkreettisesti nähdä, mitä se on merkinnyt.

     Itse kukin näkee helposti, että maahanmuutto on jo muuttanut kulttuuriamme ja yhteiskuntaamme, sekä koko Euroopassa, että Suomessa erityisesti.

       Tässä vuorovaikutuksessa vastaanottavan kulttuurin on syytä osoittaa tervettä itsetuntoa ja jämäkkyyttä, muuten se hajoaa nopeasti ja lopullisesti.

     Kuttuureilla on jokaisessa valtiossa oltava oma hyväksytty paikkansa ja suuren enemmistön on se määrättävä, asianmukaisella kunnioituksella toisten vakaumusta kohtaan.

     Tämä edellinen ei ole Tawasolin, vaan minun kynästäni. Spengleriä soveltaen voisi sanoa, että elämme ratkaisun vuosia. Olemme jo parin sukupolven ajan tottuneet olemaan herroja sekä omassa talossamme, että maailmalla. Alamäki on alkanut, ja se pitää yrittää laskea hallitusti.