Isän roolia hakemassa

 

Miehenä Virossa

 

Urmas Vadi, Neverland. Suomentanut Petteri Aarnos. Enostone kustannus 2026, 344 s.

 

    Peter Pan, joka ei koskaan halunnut kasvaa mieheksi, asui Mikä-mikä-maassa eli Neverlandissa. Pop-ilmiö Michael Jackson rakennutti isona itselleen samannimisen lasten maailman. Siellä ei kai saanut olla miehiä, ehkäpä ei muitakaan aikuisia.

      Viro on paljon kummallisempi maa, kuin tulemme ajatelleeksi. Juuri nyt siellä näyttää vallitsevan kulttuurin kultakausi, jollainen meillä oli joskus sortokausien aikaan. Esimerkiksi teattereihin on sellaiset jonot, että lippujen hankkiminen on jo samanlainen operaatio kuin aikoinaan Neuvostoliitossa. Myös kirjalllisuus on suuressa kunniassa

     Virolaiset klassikot hallitse tai ainakin tuntee jokainen vakavasti otettava henkilö ja kirjailijoiden ympärille on kehittynyt samanlainen sankarin aura kuin meillä joskus sukupolvia sitten.

      Jokainen pännänpyörittäjä ei pääse pronssiin valettuna istumaan maan parhaalle paikalle, mutta ne paikat on silti varattu nimenomaan kirjailijoille ja jotakin tuosta potentiaalista leijailee jokaisen hyvän kirjailijan ympärillä.

      Viro on moderni valtio ja kiinniottavan kehityksen lakien mukaisesti se on kulkenut pikavauhtia myös sen kulttuurisen taipaleen, joka meiltä vei sata vuotta. Nyt katsomme toisiamme samalta tasolta, eikä muu tulisi mieleenkään, paitsi niille oikofobeille, joiden mielestä kaiken täytyy kaikkialla olla paremmin kuin meillä.

      Kuitenkin virolaisessa kulttuurissa on suuria eroja meikäläiseen verrattuna. Niin sanottu multikulturalismi ei siellä tule kysymykseenkään. Itse asiassa suurta venäläistä vähemmistöä on etenkin viime vuosina simputettu aivan häpeämättömästi ja venäläisyyden nimikin on katsottu tarpeelliseksi poistaa kulttuurilaitosten nimistä.

      Jostakin syystä tällainen on meillä herättänyt korkeintaan myönteistä huomiota, vaikka vastaava kohtelu esimerkiksi johonkin muhamettilaiseen vähemmistöön nähden missä tahansa maassa saisi aikaan hurjistuneen protestin tiedostavissa piireissämme.

      Ei Virossa olekaan muslimeita kuin arviolta 0,5 prosenttia väestöstä, eikä sitä vielä nähdä ongelmana. Venäjä ja venäläisyys sen sijaan ovat kohtalonkysymyksiä ja tuleva venäläismiehitys kummittelee tässäkin kirjassa mahdollisuutena ja tiettyjen piirien keskuudessa jo peräti päätettynä asiana.

     Entäpä sitten perhepolitiikka ja sukupuolten väliset suhteet, seksuaalisuuden asema ja suvaitsevaisuus, joka nostaa marginaalit kaapin päälle kunnioitettaviksi?

      Viron alhainen syntyvyys on jo kauan ollut sen kipeä kohta ja isänmaallisuuden näkökulmasta juuri se on se kirottu kysymys. Naiset ovat Virossakin yhä selvemmin suuntautuneet pois perhekeskeisyydestä ja lasten tuottamisesta tähän maailmaan.

      Myös Virossa naiset korvaavat miehiä jo kaikilla aloilla ja yhä useammin varjelevat narsistista hedonismiaan suurimpana aarteenaan. Ibsenin Nora on muuttunut Medeian kaltaisesta kauhukuvasta arkiseksi normin antajaksi.

      Tässä uudessa ympäristössä miehelle on vaikea löytää tilaa. Itse asiassa koko maa tai ainakin sen naiset haluavat elää jonkinlaisessa neverlandissa, jossa kukaties halutaan kyllä seksiä ja joku lapsikin, mutta ei avioliittoa, jossa miehellä olisi itsestään selvä paikkansa perheensä tukena ja turvana.

     Yksi romaanin päähenkilöistä on naisellisen kylmyyden uhri, joka ei koskaan ole saanut kokea todellista seksuaalista täyttymystä. Vaimo on jäänyt infantiilin torjunnan asteelle ja pelkästään kärsii fyysisestä yhteydestä, mikä tekee siitä yhtä tympeän myös aktiiviselle osapuolelle.

     Erohan siitä tulee ja vaikka se merkitsee miehelle uutta seksuaalista onnea, joka löytyy monien naisten sylistä, jää suurin päämäärä eli perheenisän onni löytymättä. Itse asiassa sukupuolivietti vie isän (lapsen hän on siittänyt) absurdeihin nöyryytyksiin.

      Toinen isäkokelas ja todella myös spermallaan lapsen hedelmöittänyt henkilö joutuu samaan asemaan, kun narsistinen vaimoehdokas halveksii hänen yrityksiään olla huolehtiva ja palveleva isä. Kun mies on vielä venäläistä sukua, myös hänen suhteensa isänmaahan on potentiaalisesti epäilyksenalainen.

      Suojeluskunta tarjoaa tilaisuuden täyttää miehen paikka ja vaikka uhrautua elämää suuremman asian puolesta. Absurdina detaljina putoaa pistooli miehen taskusta vauvajumpassa ja hän joutuu riitaan koko naispuolisten jumppakaveriensa yhteisön kanssa.

      Suku on kaikille henkilöille tärkeä ja sitä hallitsevat naiset. Vanha äiti dementoituu ja alkaa elää omissa maailmoissaan, vanhat sukutarinat heräävät ja tuntuvat hallitsevan nykyisyyttä, kuvitelmissa suvun miehiä vaivaa kirous, joka liittyy sodanaikaiseen murhaan, jossa tosiasiassa oli seksuaalinen tausta.

     Välillä kirjailija vie lukijan uneen, jossa asiat selviävät tai muuttuvat yhä kummallisemmiksi, mutta todellisuus ei tarjoa onnellisia loppuja. Itse asiassa sen suhde uneen jää avoimeksi. Ehkäpä realistisempi ote olisi siinä kohden ollut vaativampi ja lisännyt tämän jo sellaisenaan sangen lukukelpoisen kirjan merkittävyyttä?

    Joka tapauksessa kirja on hyvin virolainen ja nykyaikainen (ilmestynyt alun perin vuonna 2017). Aikansa ja paikkansa kuvana sillä on annettavaa myös suomalaisille.

     Luulen, että meidän kannattaa seurata tarkoin sitä, mitä Viron kulttuurissa tapahtuu. Sen kautta voisimme vaikkapa oppia hiukan enemmän ymmärtämään oman henkisen ympäristömme sairaalloista omituisuutta.

      Viro on Viro ja Suomi on Suomi. Ne ovat paljossa erilaisia, mutta voisivat olla hyvinkin samanlaisia, jos historia olisi joskus mennyt hieman toisin. Nyt virolaisilla on paljon myös sellaisia ongelmia, joita meillä ei ole, mutta ehkä tärkeimmät ovat silti samoja. Samassa maailmanajassahan tässä sentään eletään.