Kolmen keisarin amiraali

Keisarin amiraali

(Heikki Tiilikainen, Tsaarin amiraali, suomalainen Oscar von Kraemer. Atlasart, Porvoo 2008, 224 s.)

Kuten tunnettua, suomalaisia, etupäässä suomenruotsalaista aatelistoa, palveli runsaasti Venäjän sotavoimissa. Kenraalikuntaan kohosi yli neljäsataa henkeä ja amiraaleiksi puolen sataa. Venäjän armeijan ja laivaston mittasuhteet huomioiden tämä ei ollut erityisen paljon, mutta suomenruotsalaisten määrään verrattuna kyllä.

Nämä herrat, joihin ajan lehdistössä viitattiin termillä ”våra landsmän”, säilyttivät usein varsin läheisetkin siteet Suomeen, vaikka osa tietenkin venäläistyi täysin.

Oscar von Kraemerin ura oli tavallista onnekkaampi. Hänestä ei ainoastaan tullut eläköityessään täysi amiraali, vaan hän pääsi myös keisarin seurueeseen, keisarin sivusadjutantiksi ja sittemmin kenraaliadjutantiksi ja lippukapteeniksi. Hänet nimitettiin myös valtakunnanneuvostoon.

Yksinvaltiaan armonosoitukset ja nuuskarasiat tulivat uskollisen amiraalin osaksi monista todellisista ansioista. Hän palveli kolmea keisaria ja sai omaan ja perheensä tuttavapiiriin runsaasti kuninkaallisia ja muita potentaatteja. Hänen tehtäviinsä kuului myös suuriruhtinas Aleksei Aleksandrovitšin, tulevan laivaston komentajan saattaminen pitkälle vierailulle Amerikkaan ja sitten maapallon ympäri. Tästä sinänsä kiinnostavasta tehtävästä, joka vei muun muassa keisari Mutsuhiton vieraaksi, ei miehistö eikä päällystö lainkaan pitänyt. Veihän se vuosiksi eroon perheestä.

Yllättävää kyllä, von Kraemer säilytti varsin läheiset yhteydet Suomeen, vaikka oli lähtenyt sieltä jo lapsena. Hänen identiteettinsä oli nimenomaan suomenruotsalainen. Keisarille hän oli lojaali upseeri, jolle kysymyksen suuriruhtinaskunnan asemasta eivät kuuluneet. Kummallista kyllä, tekijä kertoo von Kraemerin kirjeessä ärähtäneen ”fennomaaneille”, jotka hänen mielestään vaaransivat Suomen asemaa. Asia lienee ymmärrettävä niin, että hän paheksui sitä, että nämä nostivat metelin ns. dagbladilaisten liberaalien varomattomasta typeryydestä kun nämä Venäjän ja Englannin sodan uhatessa vuonna 1885 esittivät ajatuksen suuriruhtinaskunnan puolueettomuudesta, jotta sen laivoja ei kaapattaisi.

Niin tai näin, kyllä vastuu ikkunoiden rikkomisesta oli tuolloin ennen muuta muilla kuon fennomaaneilla, ennen muuta se oli Moskovskije Vedomostin ja Novoje Vremjan kiukkuisilla toimittajilla, jälkimmäisiä von Kraemerkin joutui harmikseen kestittämään.

Von Kraemerin merkitys Venäjän laivastossa kasvoi huomattavan suureksi, sillä hän ei ainoastaan ollut keisarin luottomies ja huvijahtienkin päällikkö, vaan toimi aikanaan myös laivaston teknisen komitean puheenjohtajana. Kuten tunnettua, Tsushiman taistelussa koettu katastrofi liittyi pitkälti Venäjän laivaston tekniseen heikkouteen, joten suomalaista voidaan haluttaessa hakea syntipukiksi. Myös laivastoministeri Kristian Avellan sattui tuhon aikaan olemaan suomalainen, samoin kuin risteilijäeskaaderia komentanut kontra-amiraali Oskar Enqvist (eskaaderissa oli mukana mm. kaikkien Pietarin-kävijöiden tuntema Aurora).

Tiilikainen ainakin vapauttaa von Kraemerin epäilyksistä ja selittää tappion liittyneen johtamiseen. Tuossa vaiheessa von Kraemer olikin ollut jo vuosia haudassa.

Niin tai näin, von Ktaemerin ura, joka alkoi jo pikkupoikana sotilasoppilaitoksessa, käsitti peräti viisikymmentä vuotta ja siihen liittyi niin haavoittuminen Sevastopolia puolustettaessa kuin haaksirikko Jyllannin rannikolla, Thyborönin luona. Tuo tapahtuma olisi voinut käydä kohtalokkaaksi von Kraemerin uralle, mutta keisari ymmärsi, että voimakas merivirta, joka vei laivan kohti rannikkoa, oli ennalta arvaamattoman kova. Sivumennen sanoen, tuo paikka on tässä suhteessa hyvin pahamaineinen ja näiden rivien kirjoittajakin kaikessa vaatimattomuudessaan oli siellä vähällä päästä hengestään kolmisenkymmentä vuotta sitten.

Tiilikaisen kirja on täynnä mitä mielenkiintoisimpia välähdyksiä aikakauden ilmiöistä ja tapahtumista niin laivastossa kuin hovissa ja sen liepeillä. Siinä kerrotaan myös laajasti päähenkilön vaikutelmista monissa maissa ja monilla merillä. Kirjan ulkoasu ja kuvitus on lyhyesti sanottuna loistava ja lukuiset tietoiskut antavat välttämätöntä taustaa ajan ilmiöille.

Venäläiset sanat on kirjassa valitettavasti hyvin usein kirjoitettu väärin. Tämä vitsaus on suomalaisissa kirjoissa aivan liian yleinen, koska sen välttäminen ei paljon vaivaa vaatisi. Kaiken kaikkiaan kirja joka tapauksessa on mitä suurimmassa määrin lukemisen väärtti.