Keisarin
amiraali
(Heikki Tiilikainen, Tsaarin amiraali, suomalainen
Oscar von Kraemer. Atlasart, Porvoo 2008, 224 s.)
Kuten tunnettua, suomalaisia, etupäässä suomenruotsalaista
aatelistoa, palveli runsaasti Venäjän sotavoimissa. Kenraalikuntaan kohosi yli
neljäsataa henkeä ja amiraaleiksi puolen sataa. Venäjän armeijan ja laivaston
mittasuhteet huomioiden tämä ei ollut erityisen paljon, mutta
suomenruotsalaisten määrään verrattuna kyllä.
Nämä herrat, joihin ajan lehdistössä viitattiin
termillä ”våra landsmän”, säilyttivät usein varsin läheisetkin siteet Suomeen,
vaikka osa tietenkin venäläistyi täysin.
Oscar von Kraemerin ura oli tavallista
onnekkaampi. Hänestä ei ainoastaan tullut eläköityessään täysi amiraali, vaan
hän pääsi myös keisarin seurueeseen, keisarin sivusadjutantiksi ja sittemmin
kenraaliadjutantiksi ja lippukapteeniksi. Hänet nimitettiin myös valtakunnanneuvostoon.
Yksinvaltiaan armonosoitukset ja nuuskarasiat
tulivat uskollisen amiraalin osaksi monista todellisista ansioista. Hän palveli
kolmea keisaria ja sai omaan ja perheensä tuttavapiiriin runsaasti
kuninkaallisia ja muita potentaatteja. Hänen tehtäviinsä kuului myös suuriruhtinas
Aleksei Aleksandrovitšin, tulevan laivaston komentajan saattaminen pitkälle
vierailulle Amerikkaan ja sitten maapallon ympäri. Tästä sinänsä kiinnostavasta
tehtävästä, joka vei muun muassa keisari Mutsuhiton vieraaksi, ei miehistö eikä
päällystö lainkaan pitänyt. Veihän se vuosiksi eroon perheestä.
Yllättävää kyllä, von Kraemer säilytti varsin läheiset
yhteydet Suomeen, vaikka oli lähtenyt sieltä jo lapsena. Hänen identiteettinsä
oli nimenomaan suomenruotsalainen. Keisarille hän oli lojaali upseeri, jolle
kysymyksen suuriruhtinaskunnan asemasta eivät kuuluneet. Kummallista kyllä,
tekijä kertoo von Kraemerin kirjeessä ärähtäneen ”fennomaaneille”, jotka hänen
mielestään vaaransivat Suomen asemaa. Asia lienee ymmärrettävä niin, että hän paheksui
sitä, että nämä nostivat metelin ns. dagbladilaisten liberaalien varomattomasta
typeryydestä kun nämä Venäjän ja Englannin sodan uhatessa vuonna 1885 esittivät
ajatuksen suuriruhtinaskunnan puolueettomuudesta, jotta sen laivoja ei
kaapattaisi.
Niin tai näin, kyllä vastuu ikkunoiden rikkomisesta
oli tuolloin ennen muuta muilla kuon fennomaaneilla, ennen muuta se oli
Moskovskije Vedomostin ja Novoje Vremjan kiukkuisilla toimittajilla,
jälkimmäisiä von Kraemerkin joutui harmikseen kestittämään.
Von Kraemerin merkitys Venäjän laivastossa kasvoi
huomattavan suureksi, sillä hän ei ainoastaan ollut keisarin luottomies ja
huvijahtienkin päällikkö, vaan toimi aikanaan myös laivaston teknisen komitean
puheenjohtajana. Kuten tunnettua, Tsushiman taistelussa koettu katastrofi
liittyi pitkälti Venäjän laivaston tekniseen heikkouteen, joten suomalaista
voidaan haluttaessa hakea syntipukiksi. Myös laivastoministeri Kristian Avellan
sattui tuhon aikaan olemaan suomalainen, samoin kuin risteilijäeskaaderia
komentanut kontra-amiraali Oskar Enqvist (eskaaderissa oli mukana mm. kaikkien
Pietarin-kävijöiden tuntema Aurora).
Tiilikainen ainakin vapauttaa von Kraemerin
epäilyksistä ja selittää tappion liittyneen johtamiseen. Tuossa vaiheessa von Kraemer
olikin ollut jo vuosia haudassa.
Niin tai näin, von Ktaemerin ura, joka alkoi jo
pikkupoikana sotilasoppilaitoksessa, käsitti peräti viisikymmentä vuotta ja
siihen liittyi niin haavoittuminen Sevastopolia puolustettaessa kuin
haaksirikko Jyllannin rannikolla, Thyborönin luona. Tuo tapahtuma olisi voinut
käydä kohtalokkaaksi von Kraemerin uralle, mutta keisari ymmärsi, että voimakas
merivirta, joka vei laivan kohti rannikkoa, oli ennalta arvaamattoman kova.
Sivumennen sanoen, tuo paikka on tässä suhteessa hyvin pahamaineinen ja näiden
rivien kirjoittajakin kaikessa vaatimattomuudessaan oli siellä vähällä päästä
hengestään kolmisenkymmentä vuotta sitten.
Tiilikaisen kirja on täynnä mitä mielenkiintoisimpia
välähdyksiä aikakauden ilmiöistä ja tapahtumista niin laivastossa kuin hovissa
ja sen liepeillä. Siinä kerrotaan myös laajasti päähenkilön vaikutelmista
monissa maissa ja monilla merillä. Kirjan ulkoasu ja kuvitus on lyhyesti
sanottuna loistava ja lukuiset tietoiskut antavat välttämätöntä taustaa ajan
ilmiöille.
Venäläiset sanat on kirjassa valitettavasti hyvin
usein kirjoitettu väärin. Tämä vitsaus on suomalaisissa kirjoissa aivan liian
yleinen, koska sen välttäminen ei paljon vaivaa vaatisi. Kaiken kaikkiaan kirja
joka tapauksessa on mitä suurimmassa määrin lukemisen väärtti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoita nimellä.