Kriittisyys ratkaisee

Kriittisyys ratkaisee kaiken

Suuresti arvostamani opettaja ja tutkija Osmo Jussila sanoi aikoinaan, että poliittinen historia tieteenalana on erikoislaatuinen siinä suhteessa, että jokainen arvelee olevansa sillä alalla asiantuntija.

Itse asiassa tämä on understatement, sillä hyvin usein maallikko arvelee olevansa ehdottomasti pätevämpi kuin ammattitutkija, koska jälkimmäiset hänen mielestään kirjoittavat tendenssimäisesti ja vääristelevät selviäkin asioita, vaikka oikeaa tietoakin on saatavilla.

Tässä tietenkin joutuu kysymään, miksi tällainen kriitikko epäilee, etteivät ammatikseen tutkivat voi olla rehellisiä ja mistä ja miksi hän kuvittelee saaneensa parempaa tietoa?

Selitys saattaa olla aika yksinkertainen ja se liittyy juuri näiden kriitikkojen omaan yksinkertaisuuteen. Kullakin aikakaudella on omat vallitsevat näkemyksensä, paradigmat, jotka muuttuvat hitaasti ja sisältävät monia lausumattomia oletuksia. Sellaisten haastaminen horjuttaa niiden varaan maailmansa rakentaneiden ihmisten mielenrauhaa ja sen mukaisesti myös heitä suututtaa, paljonkin.

Niinpä omiin henkisiin kykyihinsä uskova (kukapa ei uskoisi?) kriittinen henkilö rientää heti hakemaan sellaista tietoa, joka puhuisi tutkijan rienaavia johtopäätöksiä vastaan. Niitä tietenkin löytyy ja luonnollista on, että mitä jyrkemmässä ristiriidassa ne ovat tutkijan näkemyksen kanssa, sitä varmemmin niitä pidetään tosina.

 Paremman puutteessa voidaan käyttää metodia, jota venäläiset kutsuvat nimellä обс –одна баба сказала –muuan akka kertoi. Mutta toki kovempiakin argumentteja aina löytyy. Promiskuiteetti kaiken mahdollisen ”kriittisen” aineksen käytössä ja niiden kasaaminen yhteen saattaa monen mielestä olla mahtavin kritiikin ase, joka omalla painollaan vie aina ja varmasti totuuteen.

Todellinen ongelma on kuitenkin muualla ja se liittyy tehtyihin kysymyksiin. Ne nimittäin määräävät myös, millaisia vastauksia on mahdollista saada ja juuri niiden asettamisessa aikakaudet eroavat toisistaan ja paradigmojen muuttuessa huomaamattomasti ne muuttavat kriittisyyden epäkriittisyydeksi ja vapaan ajattelun konformismiksi.

Muuan esimerkki: Helsingin Sanomien kolumnisti vertasi hiljattain nykyisiä poliitikkojen haastatteluja niihin, joita tehtiin muutama vuosikymmen sitten. Oliko journalismi silloin parempaa? Kriittisempää?

Toimittaja, joka ehkä oli katsellut vanhoja nauhoituksia, teki saman päätelmän, jonka minäkin voisin pettävän muistini perusteella tehdä: olivathan ne haastattelut ”tiukempia”, toimittajat jankkasivat jankkaamasta päästyään vastauksia omiin ”kriittisiin” kysymyksiinsä, jotka usein liittyivät neuvostovastaisuuteen ja YYA-liturgiaan. Ettei vain haastateltavalla tai tämän puolueella olisi ollut jotakin neuvostovastaista mielessään tai jopa tilillään? Entä tunnettiinko YYA-liturgia niin hyvin, ettei voinut syntyä epäluuloja enempää kotimaassa kuin ulkomailla? Kompastuisiko salavihainen antikekkoslainen tiukkaan kysymykseen?

Siinä siis oli aikansa kriittisen journalistin tehtävä. Voidaan kysyä, miksi hän teki niin kuin teki. Pakotettiinko hänet? Pelkäsikö hän jotakin? Oliko hänet lahjottu? Oliko hän ajattelukyvytön älykääpiö?

Mikään näistä selityksistä ei ole riittävä ja tuskin edes uskottava. Kekkosen aikana ja vielä hieman sen jälkeenkin oli maassamme kerta kaikkiaan vallalla tiettyjä oletuksia siitä, mitä totuus idänsuhteistamme on ja mitä sen selvittäminen vaatii. Journalistit milteipä in corpore ymmärsivät, että politiikassa suurin vaara oli neuvostovastaisuus, joka erityisesti kätkettynä ja jopa uinuvana sekä myös pahantahtoisena ”neulanpoistopolitiikkana” vaaransi maamme aseman ja presidenttimme elämäntyön.

 Niinpä kriittinen journalisti kaivoi esille viimeisenkin kätketyn neuvostovastaisuuden ilmentymän.  sellaiset tutkijat, kuten Jussila, joka haastoi koko vallitsevan paradigman, olivat journalisteille käyttökelpoisia vain sensaation aiheina, joiden kohtalolle journalisti saattoi vahingoniloisesti nauraa. Kriittinen maallikko, joka ei osannut purkaa suuttumustaan lehdissä saattoi esimerkiksi lähettää tutkijalle käytettyä vessapaperia.

Mitäpä sitten on kriittisyys nyt? Se kriittisyyden laji, jonka parhaiten tunnemme nykyisestä lehdistöstä ja eritoten iltapäivälehdistä, liittyy suomettumiseen. Perusoletuksena on, että kansalta halutaan taas kätkeä jotakin, jota ei syystä tai toisesta uskalleta sanoa. Siispä sellainen ajattelu ja kirjoittelu, joka on mahdollisimman kaukana tuosta oletetusta kieroilusta, on kaikkein kriittisintä ja siis kaikkein oikeinta ja totuudellisinta ajattelua.

Aivan pieni esimerkki: Eikö Venäjä muka nyt uhkaa Suomea? On havaittavissa, että kriittinen toimittaja kysyy, miksi näin väitetään ja ihmettelee miksi asiaa vältetään tunnustamasta. Koska hänen käsityksensä  mukaan monet tosiasiat puhuvat toista (vrt. obs-metodi), täytyy asialle olla joku kunniaton syy, joka kriittisen ajattelijan on kaivettava esille. Kukaties kyseessä on pelko? Vai onko se sensuuri? Lahjonta? Tyhmyys? Ne eivät ainakaan tule kukoistamaan tämän toimittajan kautta!

Olipa kyseessä mikä näistä asioista tahansa, on näköjään vallitsevan paradigman puitteissa selvää, että totuus löytyy tietyltä suunnalta ja mitä kauemmas sinne mennään, sitä pitemmälle totuudessa päästään. Mikäli joku EU:n tiedustelupäällikkö tai Suomen puolustusvoiman komentaja selittää, ettei ole havaittavissa Venäjän uhkaavan Suomea, on se vain lisäperuste uskoa asian olevan todennäköisesti suorastaan niin, että se valmistautuu hävittämään koko maan ydinsodalla ja on jo tehnyt sitä varten kaikki valmistelut. Asia on vain uskallettava sanoa. Siinähän se kriittisyys punnitaan.

Tiedän, että moni kiiruhtaa heti esittämään sen vastaväitteen, että silloin suomettumisen aikana asioista todella oli vallalla harhaiset käsitykset, kun ne taas nyt ovat realistiset ja todenmukaiset. Tämä ei valitettavasti osoita erityisen suurta ymmärrystä historian luonteesta. Luuleeko joku todellakin, ettei Kekkosen aikana lainkaan uskottu siihen mitä puhuttiin? Oliko kyse yksinkertaisesti valehtelusta? Jotkut väittävät näin, mikä on ymmärrettävää, mutta kaukana totuudesta.

Pelkään pahoin, että maassamme saatetaan muutaman vuosikymmenen kuluttua ihmetellä esimerkiksi sitä, miksi suurin osa maamme poliittisesta eliitistä sulki 2010-luvulla silmänsä siltä, mitä katastrofaalisia seurauksia tulee olemaan hallitsemattomalla ja kritiikittömällä maahanmuuttopolitiikalla, jota suorastaan ylistettiin maamme pelastajaksi ja pyrittiin maksimaalisesti laajentamaan. Oliko (siis onko) kyse pelosta, valehtelusta, tyhmyydestä vai kyvyttömyydestä kriittiseen ajatteluun?

Mitään noista asioista ei voi eikä pidä sulkea selityksistä pois, olemmehan vain vajavaisia ihmisiä kaikkine rajoituksinemme. Tärkein selittävä tekijä on kuitenkin se paradigma, joka lausumattomana säätelee ja rajoittaa niitä kysymyksiä, joita tämä aikakausi tohtii esittää.

Eivät aikakaudet ole veljeksiä ja jokaisen ominaispiirteet on tunnettava, jotta niitä voisi ymmärtää. Toki pysyviä asioita on. Niitä ovat juuri edellä mainitut pelko, hölmöys, lahjottavuus ja niin edelleen. Mutta eivät ne yksin maailman kohtaloa ratkaise eivätkä ne voi estää totuuden löytymistä.

 Uskon ja tässä voi kyllä olla annos hyväuskoisuutta, että totuus löytää aina joskus tien voittajaksi. On mielestäni sattuvasti sanottu, ettei se ole mikään suuri miekkaa heilutteleva sankari, joka lakaisee viholliset kumoon, vaan pieni ja vaatimattoman näköinen mies. Se on uurastaja, joka viimein kapuaa hiljenneen taistelukentän jäänteiden päälle ja kertoo, miten asiat olivat kaikessa karussa banaalisuudessaan.

Saattaa olla, että totuuden aika tulee vasta sadan vuoden kuluttua tai myöhemmin, kun poliittiset intohimot ovat laantuneet, kuten vuoden 1918 käsittelyssä on tapahtunut, mutta kyllä se sieltä tulee. Mielellämme me kaikki varmaan näkisimme sen jo tässä ja nyt, mutta hätäily ei yleensä asiassa auta.