Neuvostoliiton suurin valtiosalaisuus

Neuvostoliiton suurin valtiosalaisuus

 «Совершенно секретно»: Лубянка – Сталину о положении в стране (1922-1934 гг.). Институт российской истории Российской академии наук. Москва 2001-2015.

Редакционная коллегия (1. том): Г.Н. Севостянов, А.Н. Сахаров, Я.Ф. Погоний, В.К. Виноградов, Т. Вихавайнен, К. Пурсиайнен, Т. Мартин, Х. Ричардсон, Л.П. Колодникова)

(7. том): В.С. Христофоров, А.Н. Сахаров, Г.Н. Севостянов, В.К. Виноградов, Т. Вихавайнен, М. Кивинен, А. Гэтти, Л. Виола, Питер Х. Соломон, Л.П. Колодиникова

Тома I-IX (продолжение следует)

Hyvin varustetuissa slaavilaisissa kirjastoissa saattaa joskus huomata noin hyllymetrin verran sinikantisia vankkoja niteitä, joista kukin käsittää noin 500-700 sivua. Kyseessä on jo vuosikymmenen ajan ilmestynyt dokumenttiteos, joka valmistuttuaan käsittää lähes kaksikymmentä nidettä. Vuosista 1922-1934 on kustakin 700-1200 sivua tekstiä ja yksi tai kaksi kirjaa. Teossarjan toimituskunta on aikojen saatossa hieman muuttunut, mutta mukana on koko ajan ollut myös suomalaisia, siinä luvussa allekirjoittanut. Sen vuoksi en voi kirjoittaa siitä arvostelua, kerronpahan nyt edes sen olemassaolosta.

 Kirja on nimittäin todella merkittävä, vaikka on jäänyt myös kansainvälisessä alan lehdistössä toistaiseksi vähälle huomiolle  –useimmat aikakauskirjat kun katsovat, että kirjan voi arvostella vasta sitten kun kaikki osat ovat ilmestyneet. Syystä tai toisesta ilmestymistahti on ollut verkkaista, kuten voidaan havaita ja viimeisen osan ilmestymiseen menee vielä ehkäpä vuosi –pari, kukapa tietää.

Kirjan tärkein anti ovat ne salaisen poliisin (OGPU, NKVD) mielipideraportit, joita kerättiin koko maasta ja joista tehtiin ajoittain yhteenvetoja korkeinta neuvostojohtoa varten. Koska sana ei ollut vapaa Neuvostoliitossa ja toisinajattelu oli jo periaatteessa rikollista, ei sitä yleensä haluttu julkisesti esitellä. Julkinen sana suitsutti sitä, miten kansa kannatti vallitsevaa systeemiä ja taisteli sen puolesta. Uutiset kertoivat yleensä menestyksistä ja tyytyväisyydestä, vaikka myös tiettyjä ”ongelmia” otettiin melko runsaasti ja tarkoitushakuisesti esille vielä ennen niin sanottua sosialismin saavuttamista, mikä virallisesti tapahtui toisen viisivuotissuunnitelman päättyessä eli vuoteen 1937 saavuttaessa.

Virallisesti Neuvostoliitossa siis oli kaikki hyvin ja maan kukoistus ja kansan tyytyväisyys olivat vailla vertaa. Maan suurin valtiosalaisuus oli, että tämä ei pitänyt lainkaan paikkaansa. Salaisen poliisin ”erittäin salaiset” kansiot, joita yleensä vain huippujohto sai lukeakseen, kertoivat jotakin aivan muuta. Ne muun muassa toivat julki sen tavattoman laajan tyytymättömyyden, joka vallitsi työläisten ja talonpoikien keskuudessa. Ihmiset, jotka olivat hiljaa tai hurrasivat muiden mukana silloin kun niin vaadittiin, olivatkin selän takana kivi taskussa ja sättivät neuvostovaltaa, joka teki elämästä paljon kurjempaa kuin se koskaan oli ollut tsaarin aikana.

Ihmiset olivat siis ”kaksinaamaisia”, kuten Stalin suuren terrorin alkajaisiksi keskuskomitean maaliskuun täysistunnossa vuonna 1937 totesi. Salaiset viholliset oli juurittava ja kärvennettävä koloistaan kuin syöpäläiset. Ja noita vihollisia oli kaikkialla. Tämän Stalin tiesi ja jopa mainitsi, paljastaen itse asiassa näin tuon maan suurimman valtiosalaisuuden olemassaolon.

Mutta asiaintilan myöntäminen yleisellä tasolla ei vielä paljoakaan kerro siitä, mitä ihmisille tosiasiassa tapahtui ja miten he asiat kokivat. Salaisen poliisin raportit esittävät myös tunnusomaisimpina pidettyjä konkreettisia esimerkkejä. Ihmisten toimeentulon ylivoimaiset ongelmat, epätoivo, nälkä, väkivalta, väärinkäytökset ja epäoikeudenmukaisuudet tulevat esille kaikessa alastomuudessaan ja ihmisten ”neuvostovastaisia” lausuntoja siteerataan sanatarkasti. Kommunistit eivät näissä raporteissa jää puhtaiksi pulmusiksi, vaan pyrkivät usein rohmuamaan osansa ennen muita ja saavat vihat niskoilleen.

Salainen poliisi havaitsi myös koko ajan jopa järjestäytynyttä poliittista toimintaa. Kielletyt poliittiset puolueet, anarkisteista monarkisteihin ainakin raporttien mukaan olivat enemmän tai vähemmän aktiivisia ja odottelivat kriisiä, joka kommunistiselle komennolle ennen pitkää tulisi. Vaikka Neuvostoliiton salainen poliisi olikin pahamaineisen taipuvainen keksimään itse kaikenlaisia salaliittoja ja organisaatioita, on luultavaa, että ihmiset todella yrittivät kehitellä jonkunlaista vastarintaa vallitsevaa tyranniaa vastaan. Myös aseellisia bandiittiryhmiä toimi Neuvostoliiton alueella 1920-luvun alussa sadoittain.

Tarina sinänsä oli kollektivisointi, jonka yhteydessä myös sellaiset” riistäjäluokat” kuin pikkukauppiaat likvidoitiin, mikä aiheutti käsittämättömän totaalisia pulailmiöitä. Monin paikoin ei saatavissa ollut kerrassaan mitään kulutustavaroita ja leivän hankkiminen muodostui taisteluksi elämästä ja kuolemasta. Erikoiskomennuskunnat, jotka saapuivat perustamaan kolhooseja, takavarikoimaan viljaa ja likvidoimaan kulakkeja ja pappeja, nostattivat usein paikallista vastarintaa, etenkin niin sanottuja ”akkojen kapinoita”, joissa vihaiset naiset onnistuvat usein ajamaan tiehensä konekivääreillä aseistettuja osastoja.

Vaarallista oli, että työläisten tyytymättömyys ajoittain puhkesi suuriksi lakkoliikkeiksi ja talonpojat puolestaan olivat erittäin tyytymättömiä siihen, että heitä aivan avoimesti sorrettiin ja pidettiin toisen luokan kansalaisina, vaikka valtio oli nimellisesti toteuttavinaan työväen ja talonpoikien valtaa.

Kirjasarjan massiivinen todistusvoima pysäyttää jokaisen, joka yrittää herätellä henkiin sitä stalinistista propagandakuvaa, joka 1920-30-lukujen Neuvostoliitosta annettiin. Tuo kuva, joka etenkin vuodesta 1937 lähtien kuvasi loputtomasti onnellisia ja sankarillisia ”uusia ihmisiä”, oli perin juurin valheellinen. Se aineellinen hyvinvointi, joka silloin julistettiin saavutetuksi, tuli vain mikroskooppisen pienen ihmisryhmän osaksi, kuten erityisesti Jelena Osokinan tutkimukset kulutuksesta osoittavat.

Muistan hyvin, miten tärkeänä askeleena historiallisen totuuden julkituomisessa tätä kirjasarjaa pidettiin, kun se 2000-luvun alussa alkoi ilmestyä. Se esiteltiin myös Venäjän Tiedeakatemian kokouksessa, jossa itsekin sanoin siitä muutaman sanan. Tiedeakatemian Venäjän historian laitoksen julkaisuissa se oli lippulaiva, jonka avulla voitiin täydentää muista arkistoista löytyvää lähdepohjaa. Itsellänikin oli kansainvälien projekti, joka hyödynsi näitä dokumentteja.

Teossarjan olemassaolo ehkä kannattaa nostaa esille myös siksi, että liikkeellä näyttää olevan aivan vääristyneitä käsityksiä siitä, miten Venäjällä suhtaudutaan neuvostokauden historiaan. Totta kyllä, kaikenkarvaiset sovinistit ja, kuten sanotaan, säikkymättömät idiootit löytävät yhä tuosta aikakaudesta ravintoa katsomuksilleen, eikä heille kai mitään mahda. Joka tapauksessa siitä on käytettävissä myös aivan keskeisiä dokumentteja, jotka kertovat muun muassa sen salaisen tiedon, jonka varassa huippujohto pääsi oman virallisen valheensa taakse ja muodosti kuvansa vallitsevasta todellisuudesta. Totuutta etsivä ei voi sitä sivuuttaa.