Lenin ja Stalin

Johtajat: Lenin ja Stalin

Lapsi isälleen noin vuonna 1950:

Isä, kuka oikein on Stalin?

Isä: No hyvänen aika, hänhän on

meidän päällikkömme (vožd)!

Lapsi: Ja minä kun luulin, että päälliköitä

on vain villiheimoilla…      

Vožd, päällikkö, johtaja oli sekä Leninin että Stalinin epävirallinen, mutta sitäkin suositumpi titteli. Sitä voi hyvin verrata Hitlerin titteliin Führer ja Mussolinin titteliin duce (lat. dux = opas), kaikki kolme tarkoittavat opastajaa, tiennäyttäjää, siis johtajaa. Vožd on aika lähellä verbiä vozit, kuljettaa, mutta ajaja, kuljettaja on arkikielessä hieman eri muodossa: voditel. Vožd myös tuo mieleen sanan ohjakset, vožži, joten voisi ajatella voždin olevan se henkilö, joka kiskoo Venäjän ohjaksista kuin vaskiratsastajan Pietari Suuri taikka sitten läväyttelee vetojuhtaa lautasille ohjasperillä. Joka tapauksessa on selvää, että vožd hallitsee ja ohjaa, upravljajet, mutta kokonaista kansaa tai vähintäänkin nyt heimoa, eikä vain pioneerijoukkoa, kuten tekee ohjaajatäti, vožataja.

Führer-sanalla on myös täsmällinen ja aivan arkinen merkitys, joka tarkoittaa kuljettajaa ja sen, joka aikoo Saksassa ajaa autoa, täytyy hankkia todistus siitä, että hän on pätevä Führer eli kuski, tarvitaan siis ajokortti eli Führerschein. Hitlerin titteli käännetään suomeksi yleensä sanalla johtaja, jota se ei oikeastaan ole samassa mielessä kuin direktor taikka venäjän natšalnik. Führer johdattaa, osoittaa tien niille, joiden tulee häntä seurata: Führer befiel –wir folgen dir! laulettiin aikoinaan laulussa.

Saksalaiset pitäkööt kuskinsa. Sanoina vožd ja myös duce ovat hieman juhlallisempia. Kansakunnan ohjaajan tittelinä jokainen niistä tietenkin saa aivan erityisen kaiun, vaikka arkinen perusmerkitys jääkin näkyviin. Sellaisen tittelin haltijaksi voi jo periaatteessa tulla vain vuosisataisnero, jolla on enemmän kuin tavallisen ihmisen hengenvoimat.

Tietenkin jo ylevä tehtävä kansakunnan johtajana antaa yksilölle uudenlaista ulottuvuutta. Tunnemme hyvin tämän ilmiön myös Suomessa, jossa presidenttien ja sitä ennen keisarien kuvat ovat aina koristaneet virastojen ja koulujen seiniä. Tiettyä henkilöpalvontaa kehittyi Mannerheimin ympärille nimikkokatujen, pienoispatsaiden ja vastaavien symbolien muodossa. Mutta myös muut valtionpäämiehet ainakin Kekkoseen saakka saivat johtajanpalvonnasta osansa. Presidentin vallan murennuttua palvontakin on hiipunut.

Ei siis ole lainkaan yllättävää, että johtajien ympärille myös Venäjällä, erityisesti Neuvostoliitossa, kehittyi johtajakultti. Erikoista kuitenkin on, että tämä kultti kehittyi todelliseksi kvasiuskonnolliseksi henkilönpalvonnaksi juuri nimenomaan sosialistiseksi itseään kutsuvassa valtiossa, jossa yksilön historiallinen merkitys jo marxilaisuuden perusolettamusten mukaan oli toissijainen ja kaiken kunnian ajateltiin kuuluvan työtätekeville massoille ja historian liikevoimille, jotka olivat persoonattomia ja mitä suurimmassa määrin yliyksilöllisiä.

Neuvostoliittolaisessa henkilökultissa on nähty piirteitä ortodoksisesta perinteestä ja syystä kyllä. Toisaalta aivan ilmeisesti Neuvostoliiton johtajat kuuluivat historiallisesti siihen suurmiesten joukkoon, jota 1700-luvulta lähtien alettiin palvoa ihmiskunnan neroina, järjen sankareina, jotka olivat Jumalan sijaan astuneita hengen jättiläisiä. He olivat yli-inhimillisiä neroja, jotka kykenivät osoittamaan tien kansakunnalle ja Neuvostoliiton johtajien tapauksessa jopa koko ihmiskunnalle.

Pohdiskella voi, missä määrin Leninin ja Stalinin ajateltiin olevan sanan varsinaisessa merkityksessä yli-ihmisiä. Selvää ilman muuta oli, etteivät he olleet tavallisia ihmisiä, noita poroporvareita, joita Venäjän intelligentsija oli aina vihannut ja pilkannut. Aivan ilmeisesti he olivat uusia ihmisiä, joita Nikolai Tšernyševski oli epookkia luovassa romaanissaan kuvannut, mutta heidän merkityksensä ei rajoittunut tietenkään heidän yksilölliseen hahmoonsa, vaan ulottui koko maailman historiaan ja kaikkien tulevien sukupolvien elämään. Samalla se antoi uuden merkityksen myös menneisyydelle ja sen hahmoille. Oliko kukaan, koskaan tehnyt mitään vastaavaa?

Vožd, opastaja tai oikeastaan ajaja, ohjaaja oli arvonimenä epävirallinen kuten myös ne muut vastaavat kunnianimet, joita eri kansat Neuvostoliiton esimerkkiä seuraten alkoivat antaa historiallisille johtajilleen: Führer, duce, caudillo, suuri perämies (Puhemies Mao, sydäntemme punainen aurinko -毛主席是我们心中的红太阳, Máo Zhǔxí Shì Wǒmen Xīnzhōng De Hóng Tàiyáng)^.  ja niin edelleen.

Jo Napoleonin keisarius oli uudentyyppistä yli-ihmisen johtajuutta, mutta se otti vielä esikuvansa tuolloin muodikkaasta antiikista. Nerokkaiden tai ainakin sellaisiksi oletettujen caesar-hahmojen vuosisata alkoi toden teolla vasta Leninin kultista ja saavutti lakipisteensä Stalinin jumaloinnissa. Mao Tsetungin (Mao Zhedong), Kim il Sungin ja muiden vastaavien suuruuksien kultit kuuluvat samaan ilmiöön, ne alkoivat myöhemmin, mutta kestivät kauemmin.

Johtaja, vožd, nyt siis oli sekä kansakunnan että koko ihmiskunnan sankari ja kuului samalla sellaiseen kategoriaan, johon tavallisella kansalaisella ei ollut pääsyä. Osansa sankarin suuruudesta tavallinen kadunmies saattoi saada vain ja ainoastaan seuraamalla johtajan viitoittamaa tietä ja tarvittaessa uhrautumalla sen hyväksi, mikä olikin hänen korkein kutsumuksensa. Hänellä ei tietenkään ollut mitään mahdollisuutta mennä arvostelemaan vuosisataisneron ajatuksia tai niitä tulkitsemaan omasta rajoitetusta näkökulmastaan. Tämä oli diktatuurivaltion logiikka aivan riippumatta siitä, että samaan aikaan selitettiin historian olevan lainmukaista kehitystä, jonka liikevoimina olivat ihmisjoukot ja persoonattomat voimat.

 Käytännössä jonkun täytyi tulkita noita voimia ja niiden edustaman välttämättömyyden vaatimuksia ja juuri se tehtävä oli johtajalla. Häntä kunnioitettiin ja rakastettiin suksi, että hän suoritti tehtävänsä oikealla, ilmeisesti jopa ainoalla oikealla tavalla ja tuotti sen mukaisesti myös mahdollisuuksien rajoissa kaikenlaista aineellista ja moraalista hyvää omalle kansalleen ja koko ihmiskunnalle.

Johtajan kultti jokaisessa maassa oli tietenkin tarkoin suunniteltu ja säädelty projekti, jonka puitteissa toki tapahtui myös paljon spontaanista palvontaa. On ilmeistä, että kukoistusaikanaan henkilönpalvonta on aina aidosti temmannut mukaansa suuren määrän ihmisiä, jotka ovat riemuinneet saadessaan jättää oman valinnanvapautensa erehtymättömän neron harteille ja alistua tämän viisaaseen johtoon. Tätä ilmiötähän ovat sosiologit ja sosiaalipsykologit kuvanneet David Riesmanista Theodor Adornoon ja Erich Frommiin. ”Pako vapaudesta” on nähty epäkypsän persoonallisuuden reaktiona henkisesti vaikeaan tilanteeseen, jossa ”yksinäinen joukko” on valmis lähtemään houkuttavimman johtajan perään, alistuakseen hänen alaisekseen ja määräiltäväkseen.

Saattaa kuitenkin olla vaikeaa johtaa tuota alistumisen kaipuuta pelkästään yksilöpsykologiasta. Voi todeta, että samantyyppiset kehityskulut ovat tapahtuneet niinkin erilaisissa yhteiskunnissa kuin venäläisessä, kiinalaisessa, korealaisessa, saksalaisessa ja italialaisessa. Varmaankin poliittisen tradition kasvuympäristö voi olla merkittävä selittävä tekijä, kun pohditaan sitä, miksi henkilökultti kasvoi ja menestyi tietyssä maassa, mutta ei toisessa.

Välttämätön ehto aidolle henkilökultille, jolla ei enää tarkoiteta Kekkoselle tai Mannerheimille osoitettua ylenmääräistä kunnioitusta, vaan ihmisjumalan palvontaa, on joka tapauksessa aina ollut ehdoton poliittinen diktatuuri. Sen vallitessa johtajasta todella tulee kaikkivaltias ja hänestä luodaan virallinen kuva, jonka arvosteleminen on rikollista ja josta ehdottomasti rangaistaan kuten pyhäinhäväistyksestä uskonnollisessa valtiossa.

Kiinnostavaa johtajan virallisessa kuvassa ei ole se, millainen tuo henkilö itse asiassa oli, vaan se, millaisena kaikkivaltias propagandakoneisto hänet esitti. Keskeistä aineistoa johtajien palvonnassa ovat viralliset elämäkerrat. Palvonnan käytännön tarpeisiin kehitettiin myös erilaisia rituaaleja ja rakennettiin muistomerkkejä, joiden skaala ulottui tavallisista patsaista ja erilaisista nimikkopaikoista ja –laitoksista aina  ruumiiden balsamointiin ja näytteillepanoon.

Jokainen yksityiskohta maailmanhistoriallisen sankarin elämässä sai erityisen hohteen, kuten pyhimyselämäkerroissa oli tapana. Sankarin lapsuus ja nuoruus olivat esimerkkinä lapsille ja nuorille, hänen luonteenpiirteensä ja työtyylinsä elähdyttivät aikuisia. Hyville sankari oli hyvä, pahoille kauhistava. Auringon tavoin hän säteili auktoriteettia ja voiman täyteyttä.

Vladimir Iljitš Uljanov, joka elämänsä varrella käytti monia salanimiä kunnes Lenin –N.Lenin ja lopulta V.I.Lenin vakiintuivat hänen tavaramerkikseen. Työväenliikkeen johtajaksi hän ei olut lainkaan ilmeinen kandidaatti. Vladimir Iljitš oli aatelisperheestä eikä eläessään oikeastaan koskaan tehnyt niin sanottua rehellistä työtä saati ruumiillista työtä, joka tuohon aikaan oli monien mielestä ainoaa oikeaa ja varsinaista työtä, kuten voimme esimerkiksi Leo Tolstoin kirjoista havaita.

 Lenin ei myöskään ollut karismaattinen esiintyjä. Kuten tarkkailijat vuonna 1917 totesivat, hän puhui heikolla, raakkuvalla kurkkuäänellä ja äänsi hieman kummallisesti sanojen loppuja korostaen, mikä saattoi johtua hänen pitkäaikaisesta asumisestaan ulkomailla. Koko olemukseltaan hän oli silmälaseja ja lierihattua myöten tyypillinen valkokätinen älymystön jäsen –intelligent- joita työläiset halveksivat ja vihasivat. Itse asiassa pelkkä silmälasien käyttö saattoi vuonna 1917 olla hengenvaarallista työläiskortteleissa.

Tietenkin Lenin naamioitiin asianmukaisesti työläiseksi, jonka habitukseen kuului ehdottomasti lippahattu ja joka jätti silmälasinsa taskuun, vaikka ei likinäköisenä pystynyt ilman niitä tekemään paljon mitään. Leninin poliittinen linja joka tapauksessa menestyi loistavasti jo vuonna 1917 hänen omien puoluetovereidensakin hämmästykseksi. Salaisuutena ei varmastikaan ollut työväen johtajaksi pyrkivän intelligentin ulkoinen habitus, vaan hänen poliittinen linjansa.

Se nimittäin oli sangen yksinkertainen: oli vastustettava kaikkea sitä, mitä väliaikainen hallitus teki, sitä oli ”kannatettava kuten köysi kannattaa hirtettyä”, kuten Lenin asian kiteytti. Esittämällä aina vain radikaalimpia vaatimuksia kuin mitä mahdottoman tehtävän eteen valjastettu väliaikainen hallitus pystyi hyväksymään, saatiin koko yhteiskunnan tyytymättömin ja myös vastuuttomin aines mukaan liikkeeseen. Kaikille luvattiin kaikkea: rauha hinnalla millä tahansa, maat talonpojille heti ilman seremonioita ja mittaamisia, ruokaa nälkäisille vaikka kukaan ei tiennyt mistä se otettaisiin.

Jos maailmassa joskus on menestytty täysin vastuuttomalla populismilla, niin ainakin Leninin vei vuonna 1917 valtaan juuri se. Massat todella seurasivat johtajaa, vaikka varsinaisia äänestäjiä bolševikkipuolue sai vain neljäsosan kaikista, kun perustuslakia säätävä kansalliskokous valittiin yleisellä ja yhtäläisellä äänoikeudella vuoden 1917 lopulla.

Jatko tunnetaan: Lenin hajotti tämän Venäjän kansaa edustavan demokraattisen laitoksen ja alkoi hallita alastomalla väkivallalla. Kuten erityisesti Vladimir Brovkinin tutkimukset osoittavat, bolševikkien suosio romahti nopeasti, kun osoittautui, etteivät he lainkaan pystyneet lunastamaan lupauksiaan. Mutta kansa oli jo pannut köyden kaulaansa eikä voinut enää päästä vapaaksi puolueen ja sitä symbolisoivan johtajan vallasta.

Johtaja halvaantui vuonna 1922 ja kirjoitti vielä viime töikseen muutamia melko realistisia artikkeleita, joissa hän osoitti ymmärtäneensä, että koko idea sosialistisesta vallankumouksesta Venäjällä oli houretta, mutta puousteli toimintaansa selittämällä, että se työväenvalta, johon oli sosialismin sijasta päädytty, olisi joka tapauksessa hyvä pohja tuon sosialismin rakentamiselle joskus tulevaisuudessa…

Ja tämän saavuttamiseksi oli sitten tapettu ampumalla, kiduttamalla ja nälkään näännyttämällä miljoonia ihmisiä, tuhottu Venäjän talous ja yhteiskunta ja sen alkanut demokraattinen kehitys. Siinäpä ansioluetteloa maailmanhistorialliselle nerolle.

Vuonna 1924 Lenin sitten kuoli, maattuaan pari vuotta dementoituneena pikku paikkakunnalla, jolle suuren vieraan kunniaksi annettiin nimi Leninskije gorki –Leninin kukkulat. Välittömästi johtaja palsamoitiin ja hänen muistonsa ikuistamiseksi perustettiin toimikunta, jonka tehtävänä oli tarkastaa ja sensuroida kaikki, mitä johtajasta julkaistiin tai oli julkaistu, mukaan lukien valokuvat, maalaukset ja filmit.

Leninin balsamoitu ruumis sijoitettiin Punaiselle torille rakennettuun puiseen mausoleumiin, joka myöhemmin korvattiin Karjalan graniitista rakennetulla kivisellä monumentilla. Avoimessa arkussa makaavaa vainajaa pääsi kansa katsomaan ja toteamaan, että hänen ruumiinsa oli pilaantumaton kuten ortodoksisilla pyhimyksillä. Aivan uskomaton kunnianosoitus oli, että Venäjän toinen pääkaupunki, Pietari –Pyhän Pietarin kaupunki eli Sankt Petersburg nimettiin uudelleen Leninin kunniaksi. Jo sodan aikana kaupungin nimi oli venäläistetty Petrogradiksi, mutta nyt siitä tehtiin suorastaan Leningrad  -Leninin kaupunki. Tämä oli tolkutonta jo siksi, ettei Leninin elämä toiminta mitenkään erityisesti liittynyt Pietariin. Kysyä voi vain sitä, miksei hänen mukaansa kastettu uudelleen Moskovaa. Joka tapauksessa suuri joukko kaupunkeja ja vielä suurempi joukko tehtaita, kolhooseja ja luonnon muodostumia ristittiin uudelleen johtajan mukaan.

Lenin-kultti oli Stalinin suoranaisen ohjauksen alaisena syntynyt ja kehittynyt. Hänen taktiikkansa oli esiintyä edeltäjänsä. maailmanhistorian suurimman neron työn jatkajana. Stalin julkaisi teoreettisia ja vähemmän teoreettisiakin kirjoituksiaan kokoomateoksessa nimeltä Leninismin kysymyksiä. Jo tämä tapa tarjoilla ajatuksiaan yleisölle osoittaa, miten edeltäjän kulttia käytettiin suoranaisesti seuraajan kunnian kohottamiseen. Asia tulikin tavaksi sanoa mahdollisimman suoraan: ”Stalin on nykypäivän Lenin”.  Itse asiassa tämä kuulosti kauhealta, jos tiedettiin mikä mies Lenin oikeastaan oli ollut, mutta kultin rakentajat huolehtivat siitä, että kuolleen johtajan kuvasta tuli kaunis ja kiiltävä.

Itse Stalin kätkeytyi valheellisen vaatimattomuuden kaapuun ja esiintyi suuren neron oppilaana, joskin hyvänä oppilaana, joka oli täysin omaksunut edeltäjänsä ansiokkaat piirteet. Ennen pitkää hänen oma henkilökohtainen kulttinsa kuitenkin nousi ja jätti varjoonsa alkuperäisen Lenin-kultin, jonka jatkeeksi se oli perustettu. Ratkaisevia kultin nousukausia olivat syntymäpäivät vuosina 1929 (50 vuotta), 1939 (60 vuotta) ja 1949 (70 vuotta). Niiden ohella Stalinin yli-inhimillinen rooli korostui sosialismin toteutumisen ja suuren terrorin vuonna 1937 sekä Suuren isänmaallisen sodan vuosina, jolloin puna-armeijan sotilaat ajettiin ”suvorovilaisiin” pistinhyökkäyksiin huutaen sotahuutoa ”Isänmaan puolesta, Stalinin puolesta”! (Za Stalina, za rodinu!).

Jo vuonna 1925 Tsaritsyn, jossa Stalin oli rautaisin ottein johtanut sotatoimia valkoisia vastaan, nimettiin uudelleen Stalingradiksi. Kaupunkien nimeäminen uudelleen ehtikin jo tulla todelliseksi epidemiaksi. Yhä uusia ja uusia kaupunkeja nimettiin uudelleen neuvostosankarien mukaan. Jopa Trotski, joka jo pian Leninin kuoleman jälkeen ajettiin sivuraiteelle ja sittemmin demonisoitiin, ehti saada oman nimikkokaupungin, kun Hatsinasta tuli Trotski. Siellä nimittäin oli sota-asiain kansakomisaari kunnostautunut taistelussa ja jopa itse vieraillut etulinjassa.

Leninin hahmosta luotiin neuvostoliittolaisessa sankaritehtaassa mitä miellyttävin persoona: lapsena hän oli ahkera mallioppilas, nuorena aatteellinen ja oikemielinen, mutta rationaalinen vallankumouksellinen, koko elämänsä hän omisti työväen ja kaikkien sorrettujen palvelemiselle ja oli itse uhrautuva, hyväntahtoinen, huumorintajuinen ja inhimillinen.

Riippumattomista lähteistä löytyy toisenlainen Lenin-kuva. Leninin persoonallisuutta tarkoin tutkinut Robert Service toteaa hänen olleen oikullinen ja hemmoteltu narsisti, hänet tunteneet ihmiset kammoksuivat hänen tunteettomuuttaan ja suoranaista sadismiaan. Hänen lankonsa Jelizarov arveli Iljitšiä tärähtäneeksi.

Mutta mikään ei menesty niin kuin menestys. Mutta menestyikö Lenin ja jos niin miten? Itse asiassa Leninin elämäntyön voisi lyhyesti todeta olleen Venäjän imperiumin romahduttaminen ja miljoonia ihmisuhreja vaatineiden nälänhädän ja kansalaissodan aikaansaaminen. Mitään myönteistä on miltei mahdotonta havaita siinä Venäjässä, jonka Lenin jätti käsistään vuonna 1922. Kaikkeen hänen aiheuttamaansa verenvuodatukseen epäilemättä sisältyi myös niin sanotun sankaruuden elementtejä, epäitsekästä uhrautumista myöten, mutta lopputulos oli kaikilla mittapuilla mitaten lohduton, minkä vuonna 1922 kaikki ymmärsivät.

Mutta yhden asian Lenin oli saavuttanut: hän oli perustanut diktatorisen puoluevaltion, jossa vähemmistöä edustava klikki piti itsensä vallassa. Tälle pohjalle Stalinin oli hyvä perustaa oma, todella totalitaarinen valtionsa, jossa alastonta väkivaltaa ei lopulta enää paljonkaan tarvittu kansan pitämiseksi kurissa. Jokainen oli oppiva sen läksyn, ettei tämä järjestelmä hetkeäkään siekaillut tuhotessaan todellisia ja potentiaalisia vihollisiaan. Miksi olisi?