Tässä sitä nyt kulutetaan

Pitkä tie onnelaan

Ne meistä, jotka ovat tarpeeksi vanhoja, muistavat vielä erinomaisesti sen ajan, jolloin kulutustavaroita oli niukasti saatavilla. Siihen aikaan myös yhteiskunnan apuun turvauduttiin vasta silloin, kun oli todella hätä kädessä. Moni eli silloin todella köyhästi, mutta asiaan kuului, että niitä köyhiä monilapsisisia perheitä, jotka alkoivat saada verrattain suuria lapsilisiä, katsottiin kovin karsaasti. Jokaisen oli määrä elää omillaan, noin periaatteessa.

1950-luku oli suuren niukkuuden aikaa, etenkin nykyhetkestä päin katsottuna, mutta ei välttämättä onnetonta aikaa. Itse asiassa silloin mentiin aikamoista vauhtia kohti parempaa elämää ja juuri se vaikutti paljon aikakauden tunnelmaan.

Ja ehkäpä jotkut asiat olivat paremmin kuin nykyään? Työhaluisille riitti yleensä mielekästä tekemistä, asunto ei ollut hinnan kiroissa ja unelma omasta talosta oli hyvin reaalista todellisuutta yhä useammille.

Tuo paljon puhuttu ”elintaso” taisi juuri silloin tulla ihmisten jokapäiväiseen puheenparteen. Muutos mökeistä ja hökkeleistä taloihin, joissa oli nykyakan mukavuudet sähköstä viemäröintiin, keskuslämmitys, kaasu- tai sähköliesi, ja jopa pesukone. Kaikki tämä oli jo vanhaa ja tuttua rikkaille, mutta ei vielä enemmistölle. Vasta nyt alkoi tulla normaaliksi tavoitteeksi, että radio kuuluu jokaiselle siinä kuin sanomalehti, että puhelin ei ole ylellisyyttä, että itse kullakin on oikeus ajaa omalla moottoripelillä töihin, olipa se sitten mopedi, moottoripyörä tai peräti auto.

Televisioantennit eli ”konkurssiharavat” ilmestyivät viimeistään 1960-luvun alussa joka töllin katolle ja asettivat kansalle uuden ”normaalin”. ”Suomisen perhe” oli ollut selvästi keskiluokkaisen urbaanin vähemmistön maailma, sen valistuneen, kirjakieltä puhuvan kansanosan, jollaiseksi muutkin haluttiin kasvattaa eikä suinkaan vailla menestystä. Nyt kodin kuvaruudulle ilmestyi Amerikka, tuo uusi normaali tai ainakin unelma.

Elintarvikkeiden, asumisen ja vastaavien perustarpeiden tultua tyydytetyiksi saatettiin aluksi ajatella, että onnela itse asiassa oli jo saavutettu. Jäljellä oli enää ihmisen moraalinen täydellistäminen. Rahan lisäämisellä ei enää järkevästi ajatellen ollut paljon saavutettavissa. Vain moraalisesti epäilyttävät helppoheikit yrittivät myydä ihmisille yhä enemmän tarpeetonta tavaraa ja synnyttää heissä uusia tarpeita, joiden tyydyttäminen ei vastannut mitään normaaleja ja kohtuullisia pyrkimyksiä.

Mutta sitten hyödykkeiden tuotanto vasta todella räjähti ja hinnat putosivat. Yhä useammasta tuntui yhä välttämättömämmältä hankkia yhä enemmän sitä monenkirjavaa tavaraa ja palvelusta jota oli saatavilla. Suurin osa tästä uudesta onnesta kuului sellaisten asioiden joukkoon, josta ei koskaan ennen kukaan ollut haaveillut ja jota useassa tapauksessa ei koskaan edes ollutkaan.

Ulkomaanmatkat, kodinkoneet, vapaa-ajan tavarat ja palvelut, uudet ruokailutavat ja raaka-aineet loivat kokonaan uuden maailman, jonka puuttumista ei kukaan ollut edes aavistanut. Yhä useammasta entisestä ylellisyydestä tuli välttämättömyys.

Sana ”tarpeeton” alkoi jäädä pois käytöstä. Myyntimiehen titteli lakkasi kuulostamasta naurettavalta ja niistä, joita ennen oli halveksittu huijareina, tuli aikakauden sankareita. Jossakin vaiheessa, kuin huomaamatta, kunnian kruunu siirtyi tuottajalta kuluttajalle. Saarijärven Paavo ja koko tuo mennyt maailma menetti arvonsa viimeistään silloin, kun pellot pantiin pakettiin. Se oli moraalinen vallankumous, joka sattui samaan aikaan, kun keskiolut alkoi virrata vapaasti maaseudulle ja väki tungeksi Super Caravelleihin kokeakseen etelän eksotiikan ja huuman.

1970-luvun Suomi ei enää ollut entinen petun ja virsien maa, pikemminkin päinvastoin. Elintason räjähdysmainen kasvu nähtiin supermarkettien ilmaantumisena ja loputtoman kuluttamisen nostamisena maan todellliseksi uususkonnoksi. Kulttuurivallankumous alkoi 1960-luvulla ja tunkeutui syvälle yhteiskuntaan seuraavalla vuosikymmenellä suurten ikäluokkien nuorekkaalla johdolla. Se näytti hullunkuriselta ja oli sitä, mutta se oli totista totta.

Samaan aikaan itärajan takana elettiin toisessa maailmassa. Talonpoikainen Venäjä oli ollut niukkuuden ja kohtuuden maa, kuten kaikki kaltaisensa. ”Proletaarinen” vallankumous syöksi sen kurjuuteen ja miljoonien nälkäkuolemaan, mutta hallitus muisti sentään koko ajan ylistää sitä yltäkylläisyyden yhteiskuntaa, joka saavutettaisiin, kunhan kaikki ensi sen hyväksi uhrautuisivat tarpeellisessa määrin.

Käytännössä kävi niin, että Neuvostoliiton elintaso jäi tavattoman matalaksi aina 1960-luvulle saakka. Siinä vaiheessa muistettiin myös kuluttajalle jo vuosikymmeniä annetut lupaukset ja yltäkylläisyys näyttikin jo pian häämöttävän.

Kommunismin rakentamisen ohjelma, joka aloitettiin vuonna 1961 ja luvattiin juhlallisesti saattaa loppuun vuoteen 1980 mennessä, oli otakin ainutlaatuista. Nyt ihminen lopultakin vapautettaisiin niukkuudesta. Vuonna 1980 Neuvostoliitto olisi paljon vauraampi maa kuin Yhdysvallat ja sitä paitsi vauraus koskisi kaikkia. Jokainen saisi poimia maallista hyvää tarpeittensa mukaan, kaikki olisi ilmaista ja riittäisi kaikille.

Kyseessä oli perustajaisien sata vuotta aiemmin hahmottelema idea, jossa ei ollut mitään järkeä. Sitä siinä ei ollut 1900-luvulla eikä varmaankaan edes 1800-luvulla. Se perustui rationaaliseen ja humanistiseen ihmiskuvaan, jossa luultiin aineellisten tarpeiden olevan hyvin yksinkertaisia ja helposti tyydytettäviä, ei suinkaan loputtomia ja alati kasvavia. Ihmistä ei tunnettu lainkaan.

Typerän kuluttamisen sijasta luultiin ihmisen haluavan käyttää lyhyen elinaikansa tavoitellakseen hyvää elämää toteuttamalla ja kehittämällä omaa persoonallisuuttaan ja lahjojaan. Kulttuurista hyvää voitiin toki lisätä rajattomasti, kun siihen annettiin mahdollisuudet. Kukapa olisi voinut luulla, että kansa sen sijaan haluaisikin juopotella, laiskotella, katsoa roskaviihdettä ja harrastaa seksiä ja mässäystä?

Kommunismin rakentamisen ohjelma, johon liittyi USA:n ohittaminen elintasossa jo vuoteen 1970 mennessä, floppasi lähes välittömästi ja painettiin villaisella syvään unohdukseen. Oikeasti aineellisen elintason nousu takkusi Neuvostoliitossa myös pahoin ja jopa neuvostovallan tarunomaisina huolettomina ”pysähtyneisyyden” vuosina se oli omalla tavallaan korkealla vain tietyillä laajan imperiumin alueilla. Makkaran puute ei suinkaan ollut ainoa riesa, vaikka siitä tulikin koko epäonnistumisen symboli. Myös asuinolot olivat kansan enemmistöllä primitiiviset koko neuvostovallan ajan, vaikka asiaa ei välttämättä havainnut, kun vieraili moskovalaisissa ja leningradilaisissa kodeissa. Ne olivat etuoikeutetuilla alueilla.

Itse asiassa juuri samaan aikaan kun Neuvostoliitto epäonnistui julistamassaan elintasokilpailussa ja jämähti sinänsä siedettävälle kohtuullisen toimeentulon tasolle, räjähti kulutus lännessä, johon alkoi nousta kulutushelvettejä kuin sieniä sateella. Kukaan ei koskaan ollut unelmoinut sellaisesta tavaramäärästä ja miksi olisi? Nyt keskivertokansalainen alkoi ostella tavaraa pelkän ostamisen vuoksi.

On turha sanoakaan, että nyt Neuvostoliitto ja jopa sen satelliitit alkoivat jäädä huimasti jälkeen lännestä sikäli kun asia koski kulutusta. Elintaso, joka sentään oli hyvä verrattuna viimeisen sadan vuoden toistuviin nälkäkatastrofeihin, ei enää tuntunut kohtuulliselta jos sitä vertasi lännen ostosbulimiaan. Venäjä ei koskaan ollut elänyt näin hyvin rahassa mitaten, mutta suhteellisesti tilanne näytti yhä surkeammalta.

Kurjuuden syvin kuoppa koettiin sitten Jeltsinin aikana, jolloin maahan saapui yllin kyllin ostettavaa, mutta rahaa oli vain niillä, jotka olivat sitä rosvonneet. Suhteellinen deprivaatio on todellista sekin ja sitä paitsi absoluuttistakin kurjuutta alkoi taas löytyä.

Tilanne muuttui vasta Putinin myötä. Vuoden 1998 konkurssi ja jättiläisdevalvaatio loivat osaltaan pohjaa nousulle, jota alkoi nopeasti siivittää maailmanlaajuinen hiilivetyjen hinnan nousu.

Se, joka ei tunne sekä 1980-90-lukujen Venäjää että Putinin Venäjää, ei ymmärrä, millainen ero niiden välillä on ja mitä se merkitsee.

Meidän oma aineellinen yltäkylläisyytemme, jota ei ehkä tee mieli samaistaa varsinaiseen hyvinvointiin, on hyvin nuorta perua ja suuret ikäluokat muistavat ja jopa ymmärtävät tämän vielä hyvin. Se kuitenkin rakennettiin usean vuosikymmenen myötä ja ajan mittaan siihen totuttiin ja alettiin pitää sitä ikuisuusasiana ja kansallemme jo ammoin määrättynä.

Venäjällä sen sijaan oli totuttu aina ajattelemaan tuotannon ja tuottajan eikä kuluttajan ja kulutuksen termein, aina hamaan Neuvostoliiton hajoamiseen saakka.

Vasta silloin, kommunistisen ideologian romahdettua ryminällä yhden ainoan vuoden kuluessa vuonna 1991, murtautuivat sisään niin kulutusideologia kuin kulutustavarat. Niukkuus ja kärsimys tulevaisuuden hyväksi eivät olleetkaan sankaruutta, vaan hölmöyttä. Tämä ideologian ja siihen uskoneiden lankeemus oli suuri ja äkillinen.

Meillä sama oli tapahtunut parisen kymmentä vuotta aiemmin, myös suhteellisen äkkiä ja varoittamatta. Mutta valtavalla Venäjällä prosessi oli sentään paljon rajumpi ja raaempi. Stahanovin perillisten sopeutuminen uuteen aikakauteen saattoi olla vieläkin vaikeampi kuin oli Saarijärven Paavon perillisten.

Joka tapauksessa myös venäläisten enemmistö (aivan oikein, enemmistö) sai vasta 2000-luvun hurjan talouskasvun aikana maistaa maailmanhistorian uuden kulutustavaroiden massatuotannon hedelmiä, ei sen aiemmin. Tämä oli kuin lahja taivaasta ja se annettiin kansalle Putinin aikana. Se oli uutta koko maan historiassa, kuten se oli ollut uutta muidenkin maiden historiassa hieman aiemmin. Mutta ne olivat saaneet sen vähemmän dramaattisesti.

Ehkä ei ole ihme, että kovin paljon kunniaa tästä uudesta yltäkylläisyydestä tuli sen pienikokoisen entisen KGB-miehen kontolle, joka tuota maata samaan aikaan hallitsi. Olisi ollut todellinen ihme ellei näin olisi käynyt.