Tabujen aika

Tabujen aika ja kaksinaamaiset

Blogosfäärissä on viime aikoina kiinnitetty huomiota siihen merkillisyyteen, että maailmamme näyttää yhä kiihtyvällä vauhdilla täyttyvän toinen toistaan merkillisemmillä tabuilla.

Olemme jo tottuneet siihen, että myös omassa sekulaarissa maassamme joudumme (vapaaehtoisesti toki, kuinkas muuten!) yhä useammin ottamaan huomioon islamin tai islamilaisten kansojen tabut, niin piirroksiin, ruokiin kuin pukeutumiseen liittyen. Vaikka oma kulttuurimme korostaa mitä voimakkaimmin rationaalisuutta ja oikeutta vapaaseen ajatteluun ja ilmaisuun, olemme mukisematta ryhtyneet niitä rajoittamaan.

Erityisen absurdeja ovat sellaiset tabut, jotka eivät edes liity uskontoon, vaan sukupolvien takaiseen politiikkaan. Kun Ruotsissa joku taannoin julkaisi kuvan Suomen ilmavoimien sota-ajan koneesta hakaristitunnuksineen, tuli asiasta seurauksia, jollaiset totalitaarisessa Neuvostoliitossa tunnettiin nimellä оргвыводы. Myös Neuvostoliitossa oli pakko ryhtyä konkreettisiin toimiin, mikäli tabuja loukattiin.  Muussa tapauksessa laiminlyöntiin syyllistynyt joutui itse niiden kohteeksi.

Kävin aikoinaan läpi vuoden 1937 tienoille sijoittuvia ilmiantoja painovirheistä, teksteihin liittyvistä salatuista vihjailuista ja kuvallisista symboleista, joita kansan viholliset olivat ujuttaneet näennäisesti asiallisiin teksteihin. Joku onneton (tai viattomaksi tekeytyvä kansanvihollinen?) oli esimerkiksi kirjoittanut sanan predsedatel (puheenjohtaja) asemesta predatel (petturi), Leningradista tuli Leningad (gad –käärme), sosialismissa ihmisten kerrottiin tuhoutuvan eikä kukoistavan, voittamattoman puna-armeijan komentajan nimi Kliment väännettiin piruuttaan(?) muotoon Aliment (elatusmaksu), jolla ilmeisesti vihjailtiin marsalkan kovaan maineeseen naistenmiehenä. Tällaisesta tuholaisuudesta tuli asianmukaiset seuraamukset, jotka eivät huvittaneet lainkaan.

Mutta ehkä kaikkein ovelinta vihollisen toimintaa oli sijoittaa painotuotteisiin vihollisen symboleja. Niinpä tiettyjä kuvia vasten valoa katsoessa saatettiin havaita muodostuvan hakaristejä, jotka juuri tuohon aikaan olivat virallisesti viholliseksi julistetun kilpailevan totalitarismin symboleja. Väitettiin jopa, että jo ennen Hitlerin aikaa kavalat saksalaiset olivat armeijansa kehittämistä varten rakentaneet Lipetskiin talon, joka oli hakaristin muotoinen!

Ei ole kummallista, että painovirheitä vainottiin. Mielipidetarkkailu kertoi kyllä neuvostojohdolle, että huolimatta kaikesta julkisesta suitsutuksesta monet salaa vihasivat ja pilkkasivat koko systeemiä. He olivat niin sanottuja poliittisia kaksinaamaisia, двурушники. Juuri vuonna 1937 julistettiin, ettei sellaisten kanssa neuvotella, vaan heidät kärvennetään koloistaan ja kitketään juurineen. Ongelmana oli vihollisten löytäminen, mutta painovirheet olivat yksi johtolanka, jota seuraamalla ja iskuritempossa työskennellen voitiin piankin saavuttaa todistelun korkein aste eli epäillyn tunnustus. Neuvostojen maan maineikkaat tšekistit hankkivat noita tunnustuksia valtavasti hyvinkin lyhyen ajan kuluessa.

Mutta mikäli ajatellaan nyt erityisesti tuota yhtä symbolia, hakaristiä, tuntuu kovin kummalliselta, että joku olisi viitsinyt sen piilottaa jollekin julkiselle paikalle. Yhtä kummallista on, että asialle annettiin valtava merkitys. Mitä väliä sillä oikeastaan oli? Oliko hakaristin tarkoituksena röyhkeästi julistaa, että valta oikeastaan jo oli sitä kannattavalla viidennellä kolonnalla? Oliko sen tarkoituksena rohkaista kansan vihollisia, jotka nyt olivat joutuneet kansan rankaisevan käden kuritukseen? Vai oliko hakaristin piirtäminen väärin yksinkertaisesti siksi, että se oli väärin? Kyseessä oli ehkä siis vain puhdas tabu sen kaikkein alkukantaisimmassa muodossa.

Ruotsalainen reaktio hakaristiin näyttää olevan täysin verrattavissa neuvostoliittolaiseen. On turha sanoakaan, että konkreettisia toimia soveltanut taho osoitti alkeellista tietämättömyyttä sekoittaessaan ruotsalaisen von Rosenin käyttämän tunnuksen natsismin symboliin. Tämän lajin tyhmyys on kuitenkin tässä yhteydessä epäkiinnostavaa. Kiinnostavampaa on se psykologia, jota kiivas reaktio ilmentää.

Luulenpa, että myös se haaparantalainen Gutmensch, joka kauhistui hakaristiä, teki sen samasta syystä kuin hänen neuvostoliittolainen kollegansa. Kaikki, tai melkein kaikki Ruotsissa suitsuttavat avoimien rajojen ja ”sydänten avaamisen” puolesta, mutta jostakin syvältä nousee epäilys, ettei kaikki ole sitä, miltä se näyttää.

Kuten aikoinaan Neuvostoliitossa, ihmiset onnellinen hymy huulillaan toistavat iskulauseita, joiden perusteella heitä voisi pitää hulluina, koska jokainen voi omin silmin nähdä, etteivät asiat ole siten kuin niiden väitetään olevan.

Niinpä seuraa väistämätön johtopäätös, jonka mukaan suuri osa noista joukon mukana riemuitsevista itse asiassa ajatteleekin jotakin muuta ja on mukana vain pelkuruuden tai massapsykoosin johdosta. Tiukan paikan tullen, ja ennen pitkää se varmuudella tulee, heihin ei voi luottaa. Mielettömyyden ylistäminen ei maksa mitään ja on itse asiassa sangen palkitsevaa, mutta jossakin vaiheessa on kannettava sen seuraukset ja silloin otetaan miehestä mittaa. Jokainen totalitaarinen yhteiskunta ymmärtää tämän ja panostaa siksi paljon siihen, että saisi heikkouskoiset, opportunistit ja kaksinaamaiset paljastettua ja syrjäytettyä ja koko koneiston siirrettyä vankasti kaikkein fanaattisimpien ja uskollisimpien ainesten vakaisiin ja luotettaviin käsiin.