Nöyryytyksen hedelmät

Nöyryytyksen hedelmät

Kymmenisen vuotta sitten Ian Buruma ja Avishai Margalit julkaisivat kirjan nimeltä Occidentalism, joka muistaakseni oli jo sitä ennen ilmestynyt artikkelina. Kirjoitin siitä aikanaan. Otsikko viittaa tietenkin Edward Saidin ”orientalismin” käsitteeseen, joka tarkoittaa länsimaiden vääristynyttä kuvaa idästä.

Kolmannen maailman kuva lännestä ei ole sen vähempää vääristynyt, argumentoivat kirjoittajat, jotka etsivät nykyiselle liberaalin lännen vastaisuudelle paralleelia myös Saksan ja Japanin menneisyydestä. Se tietenkin löytyi. Kuten aikoinaan Saksassa ja Japanissa, samoin myös sittemmin monissa arabimaissa ja etelästä vauraaseen pohjolaan siirtyneiden ihmisten parissa moderni länsimainen kulttuuri koettiin kerran loukkaavana ja arvottomana.

Se ei arvostanut mitään perinteisten yhteiskuntien hyveitä tai hyveitä ylipäätään. Yksilön tyydytys nousi siellä kaiken muun edelle ja perityt ja kunnioitetut uskonnon, perheen ja suvun arvot, kuten kaikki muutkin elämää suuremmat asiat leimattiin naurettaviksi. Tämä tarkoitti ja tarkoittaa sitä, että myös noita arvoja edustavat tulokkaat itse ovat uudessa ympäristössään naurettavia.

Hans-Magnus Enzensberger on kirjoittanut samasta aiheesta esseessään ”Kauhunkylväjät”, joka viime vuonna ilmestyi myös suomeksi. Islamistisen radikalisoitumisen takana on se hiljainen nöyryytys, joka kehittyneissä länsimaissa tulee joka päivä muslimimaista saapuneen osaksi. Muhamettilainen maailma ei ole satoihin vuosiin tuottanut yhtään maininnan arvoista keksintöä ja siellä julkaistujen kirjojenkin määrä on aivan mitätön verrattuna mihin tahansa länsimaahan.

”Hiljainen nöyryytys” tarkoittaa sitä, että kaikki se moderni, jonka muslimi ympärillään näkee, on jonkin muun keksimää ja tekemää. Sitä eivät ole vain autot, jääkaapit, tietokoneet tai lentokoneet. Jopa ruuvimeisseli on kapine, joka tulee muualta. Islamilaisella kulttuurilla oli kerran oma luova kautensa, mutta se on satojen vuosien päässä ja mikäli parannusta on odotettavissa, tulee se vasta sitten, kun islamista sen nykyisessä muodossa on luovuttu. Näin ajattelee islamilaisen diasporan hyvin tunteva englantilainen Theodore Dalrymple.

Keskiaikainen yhteiskunta ja erityisesti uskonnon kiivas anti-intellektualismi yhdistettynä naisen alistettuun asemaan tuomitsevat muhamettilaisen maailman piilevään primitiivisyyteen, jossa öljyrahalla ostetun länsimaisen tavaran paljous on vain hämäävä verho kaiken yllä. Ulkoinen vauraus saattaa pettää ymmärtämättömän, mutta hiljaa mielessään myös muslimi tietää, miten asiat ovat.

Muhamettilaiset maahanmuuttajat eivät uusissa kotimaissaan yleensä menesty koulussa eivätkä työelämässä. Taustalla voitaneen yleensä todeta se sama matala älykkyysosamäärä, joka myös lähtömaissa vallitsee, mutta sekään ei välttämättä kerro todellista syytä. Älykkyys ei ole vain periytyvää, se voisi myös kehittyä, mikäli kotielämä ja kulttuuri antaisivat sille virikkeitä. Näin ei normaalisti ole sellaisissa perheissä, jotka inhoavat läntistä ympäristöään ja koettavat pitää itsensä puhtaina sen tartunnoista.

Kun koulussa menestytään huonosti, tulee vaihtoehdoksi jengiytyminen ja nuorisorikollisuus. Jokaisen ihmisen perustarpeisiin kuuluu päteminen tavalla tai toisella ja se, joka ei onnistu siinä älyllään, voi kokeilla nyrkkejään. Dente lupus, cornu taurus.

 Päteä voi myös terrorisoimalla itseään parempia ja osoittamalla rohkeutta tehdä mahdollisimman paljon kiellettyjä asioita. Lopputulemana on jääminen siihen alaluokkaan, joka länsimaissa nykyään kovaa vauhtia kehittyy ja joka on yleensä irrallaan työelämästä ja saa loisen tavoin elantonsa siitä yhteiskunnasta, jonka sääntöjen rikkomiselle se perustaa sekä henkisen että taloudellisen menestymisensä.

Meillä asiat eivät ole näin pitkällä eikä niiden tietenkään saisi koskaan sallia sellaisiksi kehittyvän. Miksi kuitenkaan voisimme onnistua sellaisessa, jossa kukaan muu ei ole onnistunut? Mikäli pystymme estämään ghettoutumisen vielä silloin, kun muslimeita on meillä kymmenen prosenttia väestöstä, olemme ilmeisesti saaneet aikaan ihmeen. Älkäämme kuitenkaan vielä onnitelko itseämme, näytön paikka on edessä päin.

Mikäli muuttajia on vähän, on luultavasti mahdollista, että he pystyvät integroitumaan ja ylittämään sen kulttuurimuurin, jonka taakse he uhkaavat jäädä. Myös ne suomalaiset maalaisnuoret, jotka 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa saapuivat Helsinkiin, joutuivat kokemaan kulttuurisokin. Se ilmeni sakilaisuutena ja slangiksi nimitettynä siansaksana, jota tulokkaat opettelivat puhumaan erottuakseen maalaisista, joita olivat vielä äsken olleet. Myös 1960-70-lukujen suuressa  muutossa oli kulttuurisokin aineksia, joita hoidettiin juopottelemalla ja uskonnon tapaisilla anti-intellektuaalisilla massaliikkeillä.

Mutta muslimimaailmasta ja etenkin sen esimoderneilta sydänalueilta pohjoiseen saapuville on kulttuurinen muuri paljon korkeampi. He eivät ainoastaan koe olevansa erilaisia, vaan myös ovat sitä. Asia liittyy primäärisiin eksistentiaalisiin arvoihin eikä pelkästään tapoihin ja makuihin. Hyppäys uskontoa, perhettä, sukua, kunniaa ja hyvettä kunnioittavasta ympäristöstä nihilistiseen ja hedonistiseen maailmaan ei ole määrällinen, vaan laadullinen.

Tulijasta uusi kulttuuri saattaa näyttää saatanalliselta Vituksen tanssilta, joka ansaitsee vain inhoa. Pyrkimys oman perinnön säilyttämiseen on silloin luonnollinen reaktio ja sitä on myös viha sellaista ”toista” kohtaan, jonka silmissä kaikki se, mitä itse pitää pyhänä, on pelkästään naurettavaa.

Onko ongelmaan ratkaisua? Lienee luultavaa, ettei siihen ole sellaista ratkaisua, jota hartaasti toivottaisiin ja johon kaikki olisivat tyytyväisiä. Ajan myötä kulttuuri asettuu uusiin muotoihinsa ja kukapa tietää millaisia ne ovat. Vähin, mitä nyt voidaan tehdä, on estää ongelman aiheuttajaa eli kulttuurisesti vierasta elementtiä kasvamasta hallitsemattoman suureksi. Kansainvälinen vertailu osoittaa, että meillä Suomessa käsillä ovat viime hetket, ellei peliä jo ole menetetty.