Uuden keskiajan painajaiset
Venäläinen, jo
kauan ulkomailla asunut Dina Hapajeva julkaisi kymmenisen vuotta sitten kirjan Goottilainen yhteiskunta. Painajaisen morfologia
(Дина Хапаева. «Готическое общество: Морфология кошмара». М.:
«Новое Литературное Обозрение», 2007).
Hän tarkoitti
ennen muuta kirjallisuuteen sijoittuvaa maailmaa, jossa normaali inhimillinen
järki ja moraali oli jätetty pois käytöstä ja jossa askarreltiin sen sijaan
painajaismaisten ”goottilaisten” hahmojen parissa. Entisen selkeän
rationalismin sijasta kuitenkin myös tiede näytti hylkäävän järjen ja puhui avaruuden madonrei’istä, jotka jo
määritelmällisesti olivat käsityskykymme ulottumattomissa. Biologit saattoivat
koska tahansa tuottaa uuden ihmisen kaltaisen olennon, jollaista ei koskaan
ollut ollut. Uuden taiteen maailma taas erottui jo jyrkästi klassisesta omaksi
maailmakseen omine lakeineen.
Elettiin ja
eletään aikaa, jolloin ainakin näennäisesti normaalit ihmiset opiskelevat
innolla alkemiaa ja muita salatieteitä ja harrastavat tieteiskirjallisuuden
roolileikkejä. Nikolai Berdjajevin sata vuotta sitten uumoilema uusi keskiaika
näytti alkaneen.
Hapajevan mukaan
ilmiö näkyi erityisesti Venäjällä ja liittyi niihin luurankoihin, jotka olivat
kansakunnan kaapissa. Hän arveli, että mikäli Moskovan taivaalle ilmaantuisi äkkiä
lohikäärme, eivät suinkaan kaikki kaupunkilaiset olisi tästä yllättyneitä.
Selvää kuitenkin
on, että uuden ”gotiikan” varsinainen kotimaa sijaitsee aivan muualla,
postmodernissa lännessä. Erilaiset paholaishahmot ja muut painajaismaiset olennot
ovat jo hyvän aikaa kansoittaneet sekä kirjallisuuden että aivan erityisesti
uuden matalakulttuurin maailman: tietokonepelit.
Samalla kun klassisen mytologian tuntemus ja
opetus on miltei loppunut ja kadunmiehen tiedot historiasta hupenevat kilpaa
kristinuskon tuntemuksen kanssa, on aivan keskeiseksi kulttuuriainekseksi
muodostunut uusi kauhutarusto. Osittain se projisioidaan tulevaisuuteen (Star Wars) ja osittain fiktiiviseen
maailmaan (Taru sormusten herrasta).
Nämä ”klassiset”
sadut korvaavat nuorison tietämyksessä jo vanhan mytologian ja niiden hahmoja
esitetään roolipeleissä ja kysellään tietokilpailuissa. Ne kuuluvat siis
eräänlaiseen ”yleissivistykseen”.
Uusin tulokas
näyttää olevan ”Nälkäpeli” –niminen tietokonepeli, johon ympättyjä elokuvia ja
muita tuotteita myydään miljoonittain. Niitä arvostellaan lehtien kulttuurisivuilla
ja niihin sovelletaan niitä ylistäviä latteuksia, joita Vladimir Nabokov
aikoinaan pilkkasi amerikkalaisena poshlostina
– syvällisyydeksi tekeytyvänä helppohintaisuutena.
Miksi nämä
äärimmäisen lapselliset ”tappajanärhet” ovat syntyneet ja miksi ne ovat saaneet
niin valtavan suosion jopa aikuisten keskuudessa? Miksi niitä kunnioitetaan
tasaveroisena osana kulttuuria eikä sijoiteta esimerkiksi lastenosastoon tai
johonkin ”nuorten postiin”?
Satujen tehtävänä
lienee yleensäkin ollut tehdä pelottava ja tuntematon käsitettäväksi ja kertoa,
että se on voitettavissa. Saduissa myös voidaan ylittää todellisen elämän
normit. Noita-akan voi työntää uuniin ilman sen kummempia omantunnon soimauksia
ja örkkejä voi teurastaa mielin
määrin myös sellaisessa kulttuurissa, jossa lapselle ei voida antaa
leikkipyssyä.
Lienee
mahdollista, että uusi tarusto on ollut erityisen tärkeää siksi, että
vallitseva kulttuuri on niin täynnä teennäisiä ja ahdistavia tabuja, jotka
koskevat aseita. Monihan nykyään näyttää aidosti kauhistuvan oikeita aseita ja
haluaisi kieltää ne kokonaan. Saduissa voidaan sen sijaan käyttää kaikkea
mahdollista väkivaltaa epäinhimillisten otusten tuhoamiseksi. Syystä tai
toisesta aseet siellä ovat usein arkaaisia, jousia ja nuolia, miekkoja ja
tikareita. Niiden teho on konkreettisempaa ja näkyvämpää ja mahdollistaa
sadistisemman vaikutelman kuin moderni ampuma-ase.
Satu siis
vapauttaa kahlitun aggression, jota poliittinen korrektius yrittää hävittää
maan pinnalta. Turha sanoakaan, että hävittäminen tuskin onnistuu sen paremmin
kuin normaalin seksuaalisuuden tukahduttaminen. Se ei häviä, vaikka se
demonisoidaan ja yritetään pakottaa uusiin, mielivaltaisiin muotteihin.
Satujen
maailmaan kuuluu paitsi mahdollisuus irtautua todellisuudesta, myös kyky
tarjota opetuksia ja malleja oikeaa elämää varten. Jaakko, joka kiipesi pavunvartta
pitkin taivaaseen, ei houkuttele ketään yrittämään samaa, mutta hänen
rohkeutensa ja neuvokkuutensa herättävät ihailua ja voidaan käsittää
esikuvallisina. Teini-ikäinen tyttö Katniss tulee koko maailman sankariksi
noustessaan kapinoimaan pirullista presidentti Snowta vastaan.
Miksi kyseessä
on nuori tyttö, on aiheellista kysyä. Vastaus on niin ilmeinen, ettei sitä
kannata edes kertoa. Joskus maailmassa tällaiseen rooliin kuului ilman muuta
mies. Orleansin neitsyt oli tavallaan poikkeus, mutta hän kuului Jumalan ihmeisiin.
Katniss taas ilman muuta edustaa sukupuoltaan, sillä emme elää enää yksilöiden
maailmassa, vaan edustamme, kuka mitäkin. Tämän hahmon tarkoituksena on voimaannuttaminen, hänestä on
miljoonapanostuksella tehty teinien idolia eivätkä nämä operaatiot yleensä
epäonnistu.
Satuja on
monenlaisia. C.S. Lewisin Narnia-sarja
oli itse asiassa allegorinen kertomus kristinuskon mysteereistä, joka oli tuotu
lähelle englantilaisten varhaisnuorten maailmaa. Hyvä ja paha olivat siinäkin
kouriintuntuvasti vastakkain ja yllättäen pahuuden valtakunta Kalormen, muistutti erehdyttävästi
islamin maailmaa. Se oli väkivaltainen tyrannian ja tekopyhyyden kulttuuri,
jossa ihmisarvoa ei tunnettu, vain ihmisten väliset hierarkiat.
Luin joskus
lapsille Narnia-sarjan ja Sormusten herran peräkkäin ja pidin
enemmän edellisestä. Mielestäni se poikkeaa jälkimmäisestä melko oleellisesti,
siinä, että se pyrkii vakavasti lähestymään uskonnon mysteereitä eikä tyydy pelkästään
pelaamaan kauhulla ja painajaisella. Mutta Narnian
päivät taitavat olla ohi. Painajainen sen sijaan kasvaa ja kukoistaa eikä sille
ole vaihtoehtoa, ellei kaupallista poshlostia
erehdy sellaisena pitämään.
Narnian viimeinen taistelu on muuten siitä uskomaton lastenkirja, siis se Narnian viimeinen osa, että siinä kuvataan maailmanloppu. Lapsille. Sitä ennen irrationaalisuus, epätieteellisyys, relativismi, hedonismi jne. on päässyt täyteen valta-asemaan. Eletään eräänlaisella apinoden planeetalla, allegorisesti että konkreettisestikin. C.S.Lewis kristitty klassinen konservatiivi taisi nähdä sen olevan tulossa.( Lewiksestä kirjoitettu muuten aivan pätevä suomennettu elämänkerta; hyvä kurkistus kahden professorin Tolkienin ja Lewiksen ystävyyteen, sen ongelmiin, ajatteluun ja arkeen).
VastaaPoistaNäinhän se oli. Kyllä molemmat Oxfordin satusedät ihan sympaattisia persoonia olivat. Olen käynyt heidän kantapubissaan imemässä mahdollisia vaikutteita seuraavaan satukokoelmaani. Mutta tuota elämäkertaa on lole huomannutkaan. Pitänee hankkia.
VastaaPoistaYksi syy satumaailmojen suosioon on se, että poliittinen korrektius ei salli käsitellä ajankohtaisia konflikteja rehellisesti. 9/11 -iskujen jälkeen Hollywood ei ole onnistunut tekemään yhtäkään kunnollista elokuvaa tai sarjaa islamilaisesta terrorismista ilman relativistista ulottuvuutta ja islamilaisen pahuuden selittämistä länsimaiden teoilla.
VastaaPoistaFantasiamaailmoissa hyvä ja paha voidaan esittää rehellisesti ja ilman rasittavaa relativismia ja moralisointia. Tämä selittää suurelta osin Tolkienin ja Harry Potterin suuren suosion.
Minusta sekä Narnia että Sormusten Herra ovat laatukirjallisuutta. Nuoret rakastavat, aikuinen jaksaa lukea, ja herrat kirjailijat kyllä tunsivat maailman mytologiat, etenkin europpalaiset, perin pohjin.
VastaaPoistaNälkäpeli taasen ei ole tietokonepeli vaan nuortenkirjasarja. Aloin joskus katsoa siitä tehdyn elokuvan ensimmäistä osaa, mutten jaksanut loppuun. Mutta huonoja ovat Narniastakin tehdyt elokuvat. Ei pitäisi arvostella, jos ei ole lukenut. Wiki tietää kertoa seuraavaa:
"Collins sanoo saaneensa idean Nälkäpeliin kanavasurffailtuaan eräänä päivänä, ja kun tositelevisio-ohjelmien ja sotauutisten ero tuntui hämärtyvän.[2]
Collins mainitsee myös kreikkalaisen myytin Theseuksesta. Siinä Ateenan kaupunki pakotettiin lähettämään Kreetalle nuoria miehiä ja naisia, jotta Minotauros voisi syödä heidät. Hän sanoo: ”Kreeta lähetti hyvin selvän viestin: ’Häiriköi niin teemme jotain pahempaa kuin tapamme sinut: tapamme lapsesi.’”[2] Collins sanoo myös että samanlaiset tarinat kolahtivat häneen jo hänen ollessaan nuori, koska hänen isänsä taisteli Vietnamin sodassa ja hän oppi sen kautta tietämään, miltä tuntuu pelätä menettää joku rakkaansa.[3]"
Idea on minusta ihan hauska: yhdistää tosi-tv muinaiskreikkalaiseen mytologiaan. Tuskin siinä mitään sen syvällisempää on, mutta tuskin tuota voi roskaksikaan kutsua. Yleisesti tällä scifi-, fantasia- ja kauhu- saralla on aina ollut sekä silkkaa pulp-roskaa, että oikeasti kiinnostavaa tavaraa.
Ajatellaan vaikka Frankensteinin hirviötä ja Lovecraftin maailmaa. Lovecraft julkaisi novellinsa pulp-lehdissä, mutta tänään niistä kirjoitetaan oppineita tutkielmia.
Ja pakkohan on myöntää, että kyllä jossain Shakespearin McBethissäkin on tällaista "gotiikkaa" siinä missä Poen tarinoissa.
Ilman muuta on. Ja luin joskus tyttärelleni Kreikassa julkaistun parinkymmenen niteen sarjan kreikkalaista tarustoa, joka oli pitempi oppimäärä kuin yleensä yliopistoissa on tarjolla. Julkaisija pisti väliin pikku selityksiä kauheuksien lieventämiseksi, mutta kyllähän tavara oli niin raakaa kuin ihmismidlli voi keksiä.
VastaaPoistaMutta kreikkalaisessa tarustossa on se hyvä puoli, että sen kautta eurooppalainen kulttuuri on itseään peilaillut. Jos haluaa ymmärtää modernismia edeltänyttä taidetta, tarvitaan aina mytologian tuntemusta, myös raamatun. Nämä uudet mestariteokset eivät taida siinä auttaa, vaikka lienevät plagiaatteja liki laidasta laitaan.
Niin ja Hapajevasta piti sanomani, että kirja mielestäni osuvasti kuvaa sitä siirtymistä, joka on tapahtunut normina pidetystä rationaalisesta ja humanistisesta ajattelusta kohti sen vastakohtaa.
VastaaPoista"Jos haluaa ymmärtää modernismia edeltänyttä taidetta, tarvitaan aina mytologian tuntemusta, myös raamatun."
VastaaPoistaMeillä taitaa olla nyt pian elämänsä voimansa tunnossa ensimmäistä kertaa sukupolvi joka ei tunne raamattua kuin pintapuolin tai ei edes niin. On joitakin yksinkertaistuksia sieltä täältä, mm. vanha testamentti on lakia ja uusi armoa, Job oli kovan onnen veijari, Laulujen laulussa on rohkeaa erotiikkaa - tällä tasolla kirjaa tunnetaan eli ei oikein mitenkään ja asia ei tunnu juuri edes vaivaavan. Raamattu pitäisi tuntea läpikotaisin, tai edes hyvin, jos väittää tuntevansa kiinnostusta filosofiaan, historiaan, taiteeseen, kirjallisuuteen, poliittiseen historiaan.
Sen voisi laitaa kaikkiin humanistisiin tiedekuntiin pääsykoekirjaksi niin saataisiin edes joku lähtötaso opiskelijoille. Tietenkin jos kreikkalais-juutalais-kristillinen -tarina ja filosofinen traditio hylätään tarpeettomana jopa työhypoteesinä niin asia on sitten erikseen. Kulttuurimarxismihan tarjoaa vaihtoehtoisen tarinan sekä oikealle että vasemmalle orientoituville. Tuntuu menevän kaupaksi. Kirkkokin pk-seudulla on täysillä messissä eikä halua pilata hyvää fiilistä.
Hassua, että Tolkien nähdään joskus jopa eräänlaisena pyhänä kirjoituksena, vaikka siinä on varsin selkeästi katolisen kirjoittajan lunastuskäsitys. Viihdettä voi muuten tehdä laadukkaasti ilman hyvän ja pahan dualismia, Miyazakin animaatiot ovat siitä hyvä esimerkki. Niissä on aika vaikeita aiheita, ekotuhoa, kotoa lähtöä, kuolemaa käsitelty ilman siirappista sentimentaalisuutta, asiallisesti ja ymmärtävästi.
VastaaPoistaTulipa tuossa savuahventa syödessä mieleeni, että "The Hobbitt or there and back again" oli Tolkienin kirjoista paras. Sehän olikin kirjoitettu suoraan lapsille, sen kummemmitta, tekemisen ilossa vain! hh
VastaaPoista"Hollywood ei ole onnistunut tekemään yhtäkään kunnollista elokuvaa tai sarjaa islamilaisesta terrorismista ilman relativistista ulottuvuutta ja islamilaisen pahuuden selittämistä länsimaiden teoilla."
VastaaPoistaMinusta Eastwoodin Sniper ainakin yrittää kovasti olla vapaa relativismin kahleista. Ja näyttää islamilaisen fundamentalistisen hulluuden aika realistisesti. Siksi monille "Armottoman" yhdysvaltalaisille punaviher-tautia poteville ystäville Eastwoodin Sniper oli kuin isku vasten kasvoja. Armoton oli väkivlatainen elokuva väkivaltaa vastaan. Sniper kuvaa miestä, joka tekee parhaansa "edestä maan ja kuninkaan" ja kohtaa todella raa`an ja primitiivisen vihollisen. Islamin eräät kasvot, mielestäni todelliset kasvot, esitettään ilman suurempaa sensuuria ja naamiota.
Kuva ei ole kaunis.
itse olen luokalleni yrittänyt siirtää mytologian tuntemusta lukemalla äänee Kreikkalaisia "satuja" ja Kalevalaa. Raamatun tuntemattomuus suomalaisten ja yleensä länsimaalaisten ihmisten piirissä harmittaa v-kirjaimella.
Mutta onneksi on Hämeen-Anttilan verorahoin maksettu Koraanikoulu. Se ns. korvaa kaiken.
Minä en kyllä ole yhtään varma, että tuollainen siirtymä olisi tapahtunut.
VastaaPoistaMuistetaampa, miten näistä fantasia-friikeistä useimmat ovat luonnontieteellisen maailmankuvan omaavia nörttejä.
Fantasian lisääntyvä suosio voi olla osin seurausta myös siitä, miten IT-alan nousu on tehnyt nörttikulttuurista "coolia".
Mitä taas tulee okkultismiin ja vastaavaan, ainahan sillä on ollut harrastajansa.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaHauskaa että mainitsit tuon Kalormenin. Yllättävää ehkä että Ć.S. Lewis tuohon aikaan poimi islamilaisuuden pahan ilmentymäksi, sillä se oli niin vähäisessä roolissa länsimaissa. Mutta tämä kuvaa hyvin Lewisin sivistystä ja kykyä nähdä heikkoja signaaleja. C.S. Lewishan oli kääntynyt ateistista ensin teistiksi, ja tehtyään vertailuja eri uskontojen välillä päätynyt sitten kristinuskoon. Islam ei ollut hänelle vieras - mutta barbariaa hän siinä näki. Tiivistit upeasti Kalormenin olennaisen hengen.
VastaaPoistaMikä mahtaa olla professorin oman mielen mukaista elokuvaviihdettä (tai -taidetta) ? Tarkovskit kaiketi Venäjän ystävä katsonut ?
VastaaPoista