Särvittää niin?

Ohuen ohutta

Kun me kaikki kerran joudumme ruokaa joka päivä syömään ja sen edestä uhrataan jopa eläimiä, olisi kohtuullista, että ruoka olisi sitten kunnollista. Tämä ei edellytä mitään erityisiä vippaskonsteja, terve kunnioitus ruokaa kohtaan riittää pitkälle.

Valitettavasti ruokateollisuus pyrkii aina menemään siitä, missä aita on matalin. Kaikkein halvin ruoka on tavoitelluinta, joten se tuppaa yksintein tekemään kaikesta myynnissä olevasta ruoasta samaa mössöä.

Muuan kummallisuus, joka ei edes liity hintaan, on kaikkien elintarvikkeiden vähämielinen silppuaminen mahdollisimman pieniksi ja ”valmiiksi”, jotta kuluttajan unelma täydellisestä toimettomuudesta tulisi taas vähän lähemmäs toteutumistaan.

Niinpä leipä silputaan palasiksi, vaikka sokea reettakin ymmärtää, että se silloin menettää makunsa pikavauhtia. Palasten sullominen muovipussiin vain pahentaa asiaa. Itse asiassa tuore ja tuoksuva leipä on maukkaimpia ruokia, mutta myös herkimpiä. Itse asiassa se pitäisi myös juhlapöytään pilkkoa vasta välittömästi ennen tarjolle asettamista. Eri leivät ovat herkkyydeltään erilaisia, mutta myös kunnon ruisleipä, mikäli mahdollista, juuri uunissa lämmitetty, on aivan toisenlaista tuoreena ja vastaleikattuna kuin tehtaan sirkkelöimänä. Pieni vaiva palkitsee tekijänsä.

Myös leikkeleet myydään nykyään ehdottomasti valmiiksi leikattuina, mikä johtunee nimen väärin käsittämisestä. Kaikkein kauhein tapa pilata nämä tuotteet on tehdä niistä ns. ohuen ohuita siivuja. Kuitenkin ymmärretään yleisesti, että esimerkiksi makkaran maku pääsee oikeuksiinsa vasta noin sentin paksuisessa viipaleessa. Niitä ei ole pakko syödä enemmän kuin ohuen ohuita, vaikka mieli tietysti tekisi.

Juustoihin pätee sama perussääntö. Suuressa monen kilon kiekossa juusto säilyttää ominaiset piirteensä ja siitä irrotettuina nokareet muuttuvat tylsiksi jo vuorokaudessa. Monessa tapauksessa irrottaminen emokimpaleesta aloittaa prosessin, joka nopeasti tuhoaa alkuperäisen maun tykkänään, näin erityisesti homejuustoissa, joiden pintaa ei pitäisi rikkoa, ellei aio syödä koko juustoa melko pian.

Tapaus sinänsä on feta, jota on ruvettu salaattijuustoksi kutsumaan. Valio tekee Euroopan ehkä parasta fetaa. Sitä on saatavana sekä pikkuruisina kuutioina että kahtena palana, joskus oli yhtenäkin. Suuren fetapalasen ja pikkukuutioiden ominaisuudet poikkeavat toisistaan jyrkästi. Lähtökohtana lienee aivan sama juusto, mutta sen silppuaminen turmelee sen totaalisesti. Koska hyvin harvat kaupat pitävät tarjolla kahden palan pakkauksia, teen sen johtopäätöksen, että ihmiset haluavat ostaa juuri noita pikku kuutioita.

Ehkä kaiken takana on kuluttajan alitajuinen toive siitä, ettei pienistä osasista saisi lainkaan niitä kauhistuttavia kaloreita, joista värikkäät aikakauslehdet nykyään kirjoittelevat hyllykilometrejä. Luulen, että toive on perusteeton. Voi myös olla niin, että tehokkuutta tavoitteleva ja kaikenlaista työtä kammoksuva ruoan kuluttaja arvostaa valmiin kuution kätevyyttä ja melkeinpä kauneutta. On se niin helppoa! Säästyvän ajan voi sitten käyttää… no, mihin tahansa.

Jukolan Simeoni huvitti kirjan mukaan lapsia sillä, että kehui leivän maistuvan erityisen hyvältä, kun sen päälle panee hyvin, hyvin vähän voita. Kyllähän turmeltumaton lapsi asian ymmärsi ja nauroi.

Siinäpä sitä sitten tankataan valmiiksi silputtua kaurakakkua kuin hevoset ja järsitään sen kanssa salaattia, joka koostuu täysin mauttomista ja koskaan kypsymättömistä tomaateista ja kuivan heinän makuisesta tuoksuttomasta tillistä. Niiden päälle voi varovasti sijoittaa pari rasvatonta juustonokaretta, mikä antaa koko toimitukselle kiihottavan kielletyn hedelmän tunnun. Leivän päälle levitetty vesi, johon on vatkattu öljyä ja ohuen ohut pala jonkin viattoman eläimen kylkeä kruunaavat tapahtuman. Jostakin syystä se on pakko toistaa monta kertaa vuorokaudessa, vaikka syynä ei suinkaan ole tankkaukseen liittyvä nautinto. Niin vain on luonto määrännyt.

 Ja katso, ihmiset säilyttävät lihavuutensa, vaikka sen torjumiseksi kilvoittelevat päivästä päivään ja tunnista toiseen ja syövät leipänsä otsansa rypyssä, kaikkinaista nautintoa karttaen.