Menneisyyden varjo

Vaietut häpeät

Jari Tervo tunnetun HS-lehden haastattelussa kertoi, että pakolaisuus kiinnostaa häntä ja että syksyllä ilmestyvä romaani kertoo inkerinsuomalaisten koettelemuksista, joita Tervo pitää kansanmurhana.

On epäilemättä tärkeää, mitä mieltä Tervo mistäkin asiasta on, mutta tämä ei ole aivan tuore näkökulma asiaan, vaikka ensimmäinen suhteellisen kattava tieteellinen esitys ilmestyikin vasta 1970-luvulla eikä silloinkaan jostakin syystä Suomessa (Ian Matley, The Dispersal of the Ingrian Finns, Slavic Review 1/1979).

Kyllä inkerinsuomalaisten ankeasta kohtalosta on kuitenkin Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen puhetta ja kirjoitusta riittänyt myös Suomessa. Kirjoja on kymmeniä Puhuttu on myös siitä yleisemmästä suomalaisten kansanmurhasta, joka toteutettiin Neuvostoliitossa erityisesti vuosien 1937-38 ns. kansallisten operaatioiden yhteydessä. Martyrologiaakin on ilmestynyt kaksin kappalein, sekä Leo Gildin (venäjäksi) että Eila Lahti-Argutinan toimesta.

Eiväthän nämä asiat juuri yleisessä tietoisuudessa kirkkaina loista, mutta ei se kyllä tutkijoiden vika ole. Mieli tekee tässä yhteydessä mainita myös toimittamani kirja V semje jedinoj, Petrozavodsk 1998, joka sitten ilmestyi myös suomeksi nimellä Yhtä suurta perhettä, kun Mauno Koivisto ensin oli arvostellut sen hesarissa. Lehti siis julkaisi siihen aikaan arvosteluja myös tämän kaltaisista kirjoista, mikä lienee nuoremmille sukupolville yllätys.

Mihin sitten tarvitaan Jari Tervoa ja hänen tulevaa romaaniaan? Kaunokirjallisuudellehan on toki aina käyttöä, näin ainakin ennen ajateltiin, sitä tarvitaan monestakin syystä, vaikkapa viihteenä. Nykyään on kuitenkin taidettu siirtyä uuteen aikakauteen, jonka sankareita ovat kaunokirjailijat, jotka kertovat meille totuuden vaietuista asioista, kuten Väinö Linna aikoinaan.

Olisiko esimerkiksi Amerikan neekereillä historiaa, ellei Alex Haley olisi kirjoittanut Juuret-kirjaansa? Olisiko meillä edes käsitettä Holokausti ilman niitä kirjoja ja filmejä, jotka toivat asiat amerikkalaisten ja siis koko maailman tietoisuuteen? Ei sitä mikään tutkimus olisi pystynyt tekemään, kun journalismi nyt sielläkin on mitä on. Entä olisiko virolaisilla lainkaan historiaa, ellei Sofi Oksanen olisi sitä heille antanut? Kas siinäpä kysymyksiä.

Tervon tulevaa kirjaa käsittelevä artikkeli on otsikoitu taas kerran raflaavasti: ”Kansanmurhan vaiettu häpeä”. Huolimaton lukija voisi kuvitella, että häpeä kuuluu niille, jotka toteuttivat ja organisoivat puheena olevan kansanmurhan. Sellaisiakin on, jotka pitävät häpeänä sitä, että sodan jälkeen jäljelle jääneet inkeriläiset houkuteltiin sitten Suomeen ja näin annettiin armonisku heidän kulttuurilleen Venäjällä. Joidenkin mielestä häpeä on se, että niin moni hylkäsi oman etnisen miljöönsä ja muutti Suomen lihapatojen ääreen.

 Ja vihdoin viimein häpeänä voi pitää sitä, että virkamiehet yhtenä älyttömänä laumana alkoivat toteuttaa niin sanottua Mauno Koiviston kutsua eli tulkitsivat tuolloin vielä suurta valtaa käyttävän presidentin haastattelussa esittämää fundeerausta siten, että Suomi kutsuu kaikkia heimolaisiaan tulemaan luokseen riippumatta siitä, onko heille tarjolla mitään mielekästä roolia uudessa kotimaassa ja tarvitseeko Suomi jollakin tavalla esimerkiksi niitä vanhuksia, jotka se muka kutsui elätettäväkseen. Tapahtunut prosessi taitaa kätkeä sisäänsä vastuuttoman mielistelyn Suomen ennätyksen.

Mutta ei. Häpeä taitaakin löytyä meidän jokaisen omaltatunnolta. Olitteko ymmärtäneet sen, vai oletteko yrittäneet unohtaa? Tervo sanoo haastattelun mukaan: ”Suomen historiassa inkeriläisten kohtalo on paha asia. Häpeä, josta kukaan ei halua silmiin katsoen puhua”.

Mitä ihmeen roskaa tämä nyt on? Ajatteleeko kirjailija tässä nyt aivan vakavalla naamalla puhuvansa totta, vai valehteleeko hän aivan törkeästi saadakseen taas vähän lisää julkisuutta ja rahaa?

Koska en itse ajattele tuolla tavalla enkä tunne ketään muutakaan, joka niin tekisi, tulee jälkimmäinen vaihtoehto todennäköisemmäksi. Koko asetelma ”vaietusta häpeästä” on äärimmäisen teennäinen, mutta samalla tyypillinen keino, jolla historiaan liittyviä teoksia nykyään myydään. Kun Tervo jättää kertomatta, mihin mahdollinen häpeä saattaisi liittyä, täytynee päätellä, että se liittyy siihen yli kuudenkymmenen tuhannen inkeriläisen siirtämiseen sodan jaloista, mikä luultavasti pelasti tuhansien hengen.

Se, että inkeriläiset joutuivat sodan jälkeen palaamaan, ei ollut vältettävissä. Jokainen joka ymmärtää, mistä tuohon aikaan oli kysymys, tajuaa myös tämän. Suomen kohtalo oli hiuskarvan varassa, eikä koko inkeriläisväestön suojelemiseen Suomen maaperällä ollut mitään mahdollisuutta. Aika monet pakenivat Ruotsiin, mihin heille jätettiin mahdollisuus, mutta monet menivät myös mielihyvin takaisin kotimaahansa ja odottelivat paluuta malttamattomina jo kauan, kuten viranomaiset havaitsivat.

Palanneita ei toki sodanjälkeisessä Neuv ostoliitossa odottanut mikään ruusuinen tulevaisuus, kuten monet melko tuoreet suomalaisetkin tutkimukset osoittavat, tässä on mainittava erityisesti Toivo Flinkin kirjat. Itse asiakokonaisuudesta pääsee hyvin perille tutustumalla ns. Ihmisluovutusprojektin muihinkin teoksiin, ne eivät ole salaisia.  Jos vielä sen jälkeenkin hävettää, täytynee kääntyä ns. ammattiauttajien puoleen.

Akateemisilla tutkimuksilla taitaa Tervon tekeillä olevaan paljastus- ja tilityskirjaan verrattuna kuitenkin olla puutteita. Nehän näet eivät osoita sitä syvää yhteyttä, joka on inkeriläisten tarinan ja nykyisen pakolaispolitiikkamme ja siihen liittyvien asenteiden välillä. Haastattelun perusteella näyttää siltä, että paljon tyhmyyksiä ja raakuuksia tehneelle kansallemme paljastetaan tämäkin asia tulevassa kirjassa, josta varmaan voikin kiittää jo etukäteen. Ilmeisesti se onkin koko asian ydin.