Behemoth, virtahepo?

Näkymätön virtahepo

Oula Silvennoinen, Marko Tikka & Aapo Roselius, Suomalaiset fasistit. Mustan sarastuksen airuet. Helsinki, WSOY 2016, 503 s.

Vuoden tähän saakka mainostetuin kirja ei petä odotuksia. Siinä on juuri niin vähän uutta asiaa, kuin tätä aihepiiriä edes jollakin tavoin tunteva saattoi odottaakin. Onhan tätä suomalaista fasismia nyt jo nuohottu yltä ja päältä jo usean vuosikymmenen ajan eikä mitään salaliittoa ole ilmeisesti siis ollut, joka olisi asian estänyt. Ei sellaista tietenkään tästäkään kirjasta löydy.

On totta, että käsitellyn aihepiirin tutkimus on ollut hajallaan, mutta samaa nyt voi sanoa minkä tahansa suuren tutkimusaiheen kohdalla. Kun tehdään paljon perusteellisia detaljitutkimuksia, saadaan kyllä hyviä ja luotettavia tuloksia, mutta yleiskatsauksellisuus jää helposti puuttumaan. Se vaatii oman tekijänsä. Tällä hetkellä kaipaisi esimerkiksi ajan tasalla olevaa Suomen sotien yleisesitystä.

Antaako tämä kirja sitten jotakin uutta verrattuna siihen valtavaan kirjamäärään, jonka tutkijat Jokipiistä, Jokisipilästä, Hyvämäestä, Kunnaksesta, Niinistöstä, Selénistä, Siltalasta ja Uolasta Huttulaan, Sahlströmiin Varekseen ja moneen muuhun eivät ole vielä saaneet selville? Uskallan sanoa, ettei sellaista ainesta ainakaan ole kovin paljon eikä sillä ole suurta merkitystä.

Silti kirjalla on ansionsa juuri yleiskatsauksena. Se on kirjoitettu lukijaystävällisesti ja jopa hieman viihteellisesti eikä siinä pyritä ”vanhanaikaisiin” vakaviin analyyseihin ilmiöiden merkityksestä laajemmassa kentässä. Siinä nousee ehkä jopa keskeiseksi ns. human interest –materiaali. Yksittäisten, usein sangen originellien herrojen fantasiat saavat usein kunnian tulla esitetyiksi tasaveroisina proosallisempien tosiasioiden kanssa.

Mutta jokaista teosta pitää arvostella sen perusteella, miten se täyttää kirjoittajiensa tarkoitukset, ei sen mukaan, millaisen kirjan joku muu haluaisi aiheesta nähdä. Tosiasioiden pitää tietenkin olla kohdallaan ja johtopäätösten perusteltuja. Myös historiantutkimuksessa on mahdollista tehdä samasta aiheesta eri aikakausina kelvollisia tutkimuksia, joiden johtopäätökset ja arvotukset ovat aivan erilaiset, vaikka tosiasiat ovat jokseenkin samat.

Lukijalle ei tule täysin selväksi, mihin kirjalla on pyritty, mutta ilmeisesti kirjoittajat ovat enemmän tai vähemmän vakavissaan pyrkineet täyttämään yleisessä tietoisuudessa olevaa aukkoa ja vallankin korjaamaan olemassa olevan tutkimuksen erinäisiä väärinä pitämiään arviointeja ja korostuksia. Näyttävätpä he suorastaan syyttävän eläviä ja kuolleita kollegoitaan, esimerkiksi Jokipiitä ja Niinistöä huonon asian puolustelusta ja jopa suoranaisesta epärehellisyydestä.

Hyvähän se on, että väärä oikaistaan tai ainakin siihen pyritään, jos aihetta näyttää olevan. Kirjoittajat, jotka useassa kohtaa mielellään peilaavat tekstiään nykyisyyteen, ovat kuitenkin tainneet mennä pahasti harhaan rakentaessaan omaa perspektiiviään kohteeseensa.

Jo esipuheessa julistetaan, ettei kommunismilla ollut maailmansotien välisenä aikana Suomessa oikeastaan mitään merkitystä: ”Oli pieni ihme, että kommunismi Suomessa ylipäänsä säilyi hengissä, niin moneen otteeseen ja niin monella tavalla valkoinen Suomi ampui tätä kärpästä tykillä”. Käyhän tämä manifestista, joka kertoo, että nyt historia aiotaan nähdä aivan uudessa valossa, mutta samalla se kertoo, ettei aikakauden yhtä oleellista tekijää aiota ottaa lainkaan huomioon.

Ei sitä otetakaan. Kirjallisuusluettelosta puuttuvat aihepiirin perusteokset jopa Suomen osalta, puhumatta siitä, että Neuvostoliitosta olisi koko kirjassa yhtään mitään. Kirjoittajat näyttävät olevan täysin tietämättömiä siitä, mitä itärajamme takana tapahtui, eikä tämä ole puute vain taustoituksen kannalta. Kommunismin ja fasismin nousua voidaan ja on syytä tarkastella eräänlaisena dialogina, jossa edellinen on se alkuperäisempi, aloitteellisempi ja dynaamisempi osapuoli.

Kannattaa myös muistaa, ettei pasifismin hylkääminen ja militarismi ollut mitään pelkästään fasismille ominaista käyttäytymistä. Kommunismi viljeli, organisoi ja perusteli hyökkäävää sotavalmistelujen politiikkaansa mitä pontevimmin. Vain tyhmimmät ulkomaalaiset kykenivät samaan aikaan kannattamaan liberaalia maailmankuvaa ja ihailemaan kommunismia, mutta riittihän heitäkin eri maiden älymystön piirissä. Aiheesta on runsaasti tutkimuskirjallisuutta, jota olisi myös voinut hyödyntää.

Kirjaa kohtaan kannattaa toki olla reilu ja myöntää, että se on ennen muuta ajankohtainen pamfletti, jonka viestiäkään ei vaivauduta liiemmin peittelemään. Suomalaisen fasismin varsin surkuhupaisa historia ei kuitenkaan oikein taida kenenkään poliittisia vakaumuksia horjuttaa sinne eikä tänne. Kuten kirjastakin käy ilmi, tällä poliittisella suuntauksella oli kyllä aikanaan potentiaalisesti vaarallisiakin kannattajia ja Valtiollinen poliisi piti syystäkin näitä aineksia valvonnassaan.

Niin Lapuan liike, Sinimustat kuin IKL myös kukin aikanaan lakkautettiin, mikä oli jo varsin järeä toimenpide ja demokratian kannaltakin arveluttava. Tuona aikana demokratian oli kuitenkin panostettava paljon itsepuolustukseen ja juuri siihen myös maanpetoksellisen kommunistiliikkeen kieltäminen tähtäsi. Kuten yleensäkin on arvioitu, valtion toimet olivat riittäviä ja juuri sopivan päättäväisiä tehotakseen, mutta ei liian kovia kääntyäkseen tarkoitustaan vastaan. Tasapainoilu ei ollut helppoa.

Joku on jossakin todennut, että virtahevon tai elefantin näkeminen omassa olohuoneessa saattaa olla ylivoimaista monelle sellaiselle henkilölle, joka hyvinkin tarkoin havaitsee pienempiä asioita. Se taitaa olla tämänkin kirjan ongelma. Jos näkökulma rajataan vain kohteeseen ja luullaan, että se silloin kokonaan nähdään, mennään pahasti harhaan. Silloin kun meillä kyyditettiin ihmisiä ja usein samalla pahoinpideltiin, tapahtui rajan takana jotakin paljon pahempaa ja se kuului myös tähän aivan samaan maailmaan.

Kominternin hyökkäävät julistukset äärimmäisyyspolitiikasta, miljoonien talonpoikien pakkosiirrot, pappien ja kulakkien teloitukset, raja-alueiden tyhjennykset, nälänhädät, ”kansallisten operaatioiden” nimellä suoritettu kansanmurha, suomenkielen ja muiden vähemmistökielten käytön kieltäminen ja muut vastaavat toimet eivät olleet vain jotakin ulkomaista politiikkaa, joka ei meitä koskenut. Kyseessä olivat historian siihen mennessä suurimmat ja radikaaleimmat valtioterrorin ilmentymät ja aikalaiset näkivät ne kyllä. Myös tutkijoiden pitäisi ne nähdä heitä ymmärtääkseen.

Toki nuo tämän tutkimuksen kohteena olevat pikkupoliitikot ja muut friikit olivat ihmisinä usein epämiellyttäviä ja heidän ideologiansa yhtä tolkuttomia kuin niiden poliittinen soveltaminen oli avutonta. Mutta kaikella on selityksensä eikä se fasistien tapauksessa rajoitu vuoden 1918 sotakokemukseen.

Kirjoittajat olisivat voineet pohdiskella myös käsitettä demokratian kriisi. Miksi se tapahtui koko Euroopassa ja miksi se Suomessa kuitenkin onnistuneesti ja vähin vaurioin läpäistiin. Eipä silti, ei historiaa kannata pelkkänä tapahtuneiden asioiden luetteloja nähdä, kaikki olisi toki voinut käydä myös toisin. Muuan suuri onnistumisemme liittyy joka tapauksessa siihen, ettei toisin käynyt, joten kirja ei anna aihetta erityiseen itseruoskintaan.

Toivotaanpa, että demokratia kestää vähintään yhtä hyvin myös ne koettelemukset joita sille nyt on tullut ja tulossa. Kriisin ilmentymiä voidaan havaita ilman suurennuslasiakin ja niitä kannattaa pitää silmällä. Itse asiassa olen näkevinäni olohuoneessamme virtahevon, jonka nimi ei ole vihapuhe eikä rasismi. Niitäkin on liikkeellä, mutta ne eivät ole kriisin nimi, vaan reaktioita siihen. Itse Behemoth on paljon suurempi ja kauheampi.