Kävelevä koira ja viisivuotisuunnitelma
Tohtori Samuel
Johnson tokaisi joskus, nähtyään naisen saarnaavan kirkossa: ”Se on kuin näkisi
koiran kävelevän kahdella jalalla. Eihän se nyt oikein hyvin mene, mutta hämmästystä
herättää, että se yleensä onnistuu”.
Kannattaa muistaa,
että Johnsonin ajoista lähtien olemme saaneet nähdä monia historiallisia
uutuuksia, asioita, jotka ovat tapahtuneet ensi kerran. Noina muinaisina
aikoina sanottiin usein ”historian osoittavan”, että jokin asia oli mahdoton.
Niinpä suomalaisista heimoista voitiin väittää, etteivät niillä ollut valtiota
luovaa kykyä, sillä luotettavat historialliset lähteet eivät tunteneet yhtään
näiden kansojen muodostamaa valtiota. Induktiivinen todistus vaikutti siis
aukottomalta, mutta niinpä vain olemme saaneet nähdä niin Suomen kuin Viron
ilmestyvän maailman valtioiden joukkoon melkoisella menestyksellä.
Naisten oletettu
vajaakykyisyys perustui samanlaiseen induktiiviseen päättelyyn eikä siis ollut
periaatteessa lainkaan huonolla pohjalla. Mutta yhteiskunta muuttui ja niin
muuttuivat myös sen tarpeet. Ihmissuvun uusintaminen lakkasi jossakin
vaiheessa, ei kovin kauan sitten, edellyttämästä sitä, että valtaosa naisista
ahersi kotitaloudessa, jossa he myös huolehtivat lapsista. Muuten yhteiskunta
olisi syöksynyt suoraan turmioon, kuten nyt näyttääkin olevan tapahtumassa,
sinänsä tarpeettomasti.
Sata vuotta
sitten naiset muodostivat vielä valtavan, hyödyntämättömän työvoimareservin,
jonka panosta kotitaloudessa ei enää välttämättä tarvittu, kun teollisuus ja
kauppa alkoivat hoitaa niitä tehtäviä, joihin naisten työpanos oli aikoinaan
tarvittu. Ensimmäinen maailmansota herätti koko ”sivistyneen” eli sotaa käyvän
maailman huomaamaan, että tilanne oli muuttunut.
Ensimmäinen
viisivuotissuunnitelma Neuvostoliitossa vuosina 1928-1932 oli suunniteltu
kunnianhimoiseksi vallankumoukseksi, joka moninkertaistaisi tuotannon
useimmilla avainaloilla. Tämä edellytti koneellistamista, mutta myös
työvoimareservien käyttöön ottamista. Suomeksikin ilmestyneessä aikoinaan hyvin
huomatussa insinööri
Sabsovitsin kirjassa ”Neuvostoliitto kymmenen vuoden kuluttua” kaavailtiin
kohta alkavaa uutta aikaa, jossa asuttaisiin kommuuneissa (ei viittaa ns. kommunalkaan).
Entinen tehoton
ja ”aikuisten ja lasten elämää vääristävä” kotitalous ja samalla koko ydinperhe
lopetettaisiin kerta kaikkiaan ja kaikki työ suoritettaisiin mahdollisimman
tehokkaasti: lapset kasvatettaisiin lastenkaupungeissa,
ruoka tuotettaisiin keskuskeittiöissä ja vaatteet pestäisiin keskuspesuloissa.
Valtava määrä naistyövoimaa vapautuisi ”kotiorjuudesta” ja pääsisi käyttämään
todellisia kykyjään.
Kotitalouden ja
perheen hävittäminen jäi lyhytaikaiseksi haaveeksi, joka kummittelee enää tärähtäneistön
kuvitelmissa, mutta naisten suurimittainen mobilisointi työelämään tapahtui
todella. Samalla huolehdittiin siitä, että laaja työlainsäädäntö kielsi naisilta
monet liian raskaina pidetyt työt ja heidän päästettiin eläkkeelle jo 55-vuotiaina,
viisi vuotta ennen vahvempaa sukupuolta, jonka kunniakkaana, joskin raskaana
osana oli kärsiä ja kestää pahimmissa ja vaarallisimmissa töissä.
Toki
huolehdittiin myös siitä, että naisten ennenkuulumattomia saavutuksia urheilun
ja erilaisten vaativien ammattien alalla mainostettiin hyvin näkyvästi.
Neuvostonainen ei pystynyt ainoastaan tekemään ennätyksiä lypsäjänä, hän
kunnostautui myös hiihtäjänä, lentäjänä, traktoristina ja niin edelleen. Sodan
tultua naisia käytettiin jossakin määrin jopa taistelutehtävissä, niitähän oli
30-luvulla intensiivisesti harjoiteltu. Akat
(baby) hoitivat kunnialla monia tehtäviä, jotka vaikuttivat perinteisesti kovin
miehisiltä.
Mutta sitten
tuli rauha. Naiset eivät enää halunneetkaan enää olla akkoja. Joku neuvostokirjailija, jonka nimeä en muista, kuvaili
sitä sokkia ja paheksuntaa, minkä asia aiheutti, suunnilleen näin: ”Akat hoitivat hommansa sodassa ihan
hyvin, eihän ilman niitä olisi pärjättykään. Mutta nytpä ei enää kelpaakaan
olla akka. Sitä ollaan niin naisia, niin naisia. Heille pitääkin nyt lirkutella ja pokkuroida. Minkäs teet.”
Ja niinpä sitä
vuodesta toiseen Venäjällä yhäkin ostellaan miljoonia ja taas miljoonia
kukkakimppuja, hajuvesiä ja ties mitä hempeyksiä naisille, jotka esiintyvät
hentoina ja kainoina heikomman sukupuolen edustajina ja ovat kovin tietoisia
siitä, mitä miesten kuuluu tehdä heidän hyväkseen.
Eipä asiasta
kukaan taida enää valittaakaan. Kyseessä on ihmiskunnan ikiaikainen leikki,
joka ei ole megalomaniaa tai feminismiä sairastavien radikaalien oman järjen
luomus, vaan vastaa aitoihin tarpeisiin. Ensimmäisen viisivuotissuunnitelman
äkkiväärät fantasiat unohdettiin aikoinaan pian ja Stalin piti huolen siitä,
etteivät ne tulleet takaisin. Nehän olisivat hyvinkin voineet romahduttaa koko
sen talouskasvun, jota tarvittiin maailman suurimman sotakoneen rakentamiseen.
Joillakin
logiikalla voidaan kai väittää, että naisten ja miesten roolit palautuivat
Venäjällä Stalinin aikana traditionaalisiksi, mutta tämäkään ei pidä
paikkaansa. Totta on, että naisten panosta uuden sukupolven synnyttäjänä
havaittiin tarvittavan paljon kipeämmin kuin mitään muuta suoritusta, mutta
verrattuna vallankumousta edeltäneeseen komentoon uutta toki oli paljon.
Ehkä
merkittävimpiin uutuuksiin kuului uskonnollisten perinnäistapojen karsiminen
rationaalisen ajattelun tieltä, mikä ainakin vapautti sharia-laista ja hunnuista muslimialueilla. Tietenkin uutta oli myös
naisten vyörynomainen tunkeutuminen monille ammattialoille, kuten lääkäreiksi.
Siitähän tuli hyvin naisvaltainen matalapalkka-ala.
Useimmat muutkin
ammatit olivat naisille avoinna, sen kun menet ja opiskelet! Mutta niin sanottu
tasa-arvo jäi saavuttamatta sikäli kuin se merkitsee sukupuolten tasaista
jakautumista eri aloille. Tietysti terve järki sanookin, ettei moinen tilanne voisi
olla optimaalinen kenenkään kannalta. Suum
cuique, sanottiin Preussissa ennen, kun maa vielä kukoisti. Miksi yrittää väkivalloin
tunkea naisia sinne, minne he eivät halua?
Mitä tulee
alussa mainittuun kävelevän koiran
paradoksiin, se näyttää nykyään elävän lähinnä länsimaisten feministien ja
heidän myötäilijöidensä ajatusmaailmassa. Ei tarvitse kauankaan selailla edes
tätä Suomen valtalehdistöä törmätäkseen osoitteleviin journalistisiin tuotoksiin,
joissa suitsutetaan ylistystä naisille, jotka toimivat tehtävissä, joissa
heidän sukupuolensa edustajat ovat harvinaisia.
Logiikkahan on
selvä: hän on lentäjä/merikapteeni/sotilas/laskuvarjohyppääjä/palokuntalainen,
vaikka on nainen! Analogia Johnsonin havaintoon: hän kävelee kahdella jalalla,
vaikka on koira, on tietenkin ilmeinen. Ihmisten kävelyä kahdella jalalla ei
kukaan ihmettele eikä ihastele eikä myöskään sitä, että tuhannet ja taas
tuhannet miehet tekevät joka päivä normaaleina rutiinitöinä niitä asioita,
joiden ansiosta nainen saa suurta ihmetystä ja ihailua osakseen, siis
eräänlaisessa kävelevän koiran roolissa.
Mutta
journalistit toki ovat sidottuja omaan rooliinsa, jonka pitkälti sanelevat
yleisön tarpeet. Koiria purevat ihmiset ovat nykyään se ihanteellinen kohde,
jollaisen löytäminen on jokaisen todellisen journalistin kunnianhimona. Miksi
vaivautua kertomaan ihmisiä purevista koirista, vaikka ne saattaisivat olla
aivan todellinen riesa jossakin? Eiväthän kaikki koirat sitä paitsi edes pure,
joten koko lajin leimaaminen olisi kohtuutonta ja älyllisesti alamittaista.
Mitäpäs siinä
sitten. Yksi myy ja toinen ostaa. Iloitkaamme nyt vain kiinnostavista artikkeleista
ja muusta sisällöstä, jota saamme nauttia. Itse muuten arvostan koiria erittäin
paljon, vaikka en kaikkia yksilöitä.
"Ehkä merkittävimpiin uutuuksiin kuului uskonnollisten perinnäistapojen karsiminen rationaalisen ajattelun tieltä, mikä ainakin vapautti sharia-laista ja hunnuista muslimialueilla." Aiheesta sivuun, mutta lause muistuttaa juuri lukemaani juttua Tanskan radion toimittajasta (Michael Kristiansen), joka luettuaan Michel Houellebecqin Alistuminen -romaanin käänsi takkiaan islamin suhteen ja paljasti TV2:n ohjelmassa imaamin toisensa jälkeen (Tanskassa kohistaan moskeijoiden opetuksista, joita on kuvattu piilokameralla) ja vaati poliitikkoja maatalouspakettien pohtimisen sijaan keskittyvän paljon suurempaan ongelmaan yhteiskunnan kannalta - islamismin vaikutukseen tanskalaisessa yhteiskunnassa ja keinoihin sen rikkomiseen. Kristillisiä perinteitä kouluissa ja lastentarhoissa on vahvistettava, kolmen suurimman puolueen (Tanskan kansanpuolue, Venstre ja Sos.dem.) on yhdistyttävä tässä asiassa sharia-lakia vastaan ja löydettävä pitempiaikainen konsensus, koska kritiikkiä tulee, mikäli imaameja aletaan erottaa ja moskeijoita sulkea.
VastaaPoistaAteisti Richard Dawkins on myös huolissaan kristinuskon heikkenemisestä yhteiskunnassa, koska kristinusko saattaa hänen mielestään olla suojavalli paljon pahempaa vastaan. Arkkipiispa ei ole huolissaan, rajat pitäisi pitää auki eilisen YLE:n haastattelun mukaan.